Siirry pääsisältöön
""

”I don’t dream about anyone except myself

Oh, William, William, it was really nothing.”

 – Morrissey

Päässäni napsahti kerran, kauan sitten, kun olin oikeasti nuori.

Olin eronnut tyttöystävästäni, ja me olimme juhlimassa lukiokavereiden kesken koulujen päättymistä valtavassa jugendasunnossa, jossa vielä tämä kesä poltettaisiin erkkerissä tupakkaa. Tuore exäni oli paikalla ja niin olin minäkin, mutta minusta tuntui kuin minua ei olisi ollut. Yhteinen ystävämme alkoi lohdutella entistä tyttöystävääni puhumalla hänelle siihen tyyliin, että ”sinä kyllä löydät vielä hyvän miehen” (so. paremman kuin minä, nousuhumalaiset aivoparkani siivilöivät), ja silmissäni sumeni.

Sain jonkinlaisen paniikkihäiriön, hengitykseni ei enää laskeutunut keuhkoihin asti. Haukoin henkeäni, hyperventiloin ja nyyhkytin sätkivässä sikiöasennossa. Kaikki tämä yhdessä silmänräpäyksessä! Keskustelu lakkasi ja ystäväni kerääntyivät huolestuneina ympärilleni. Joku laski kätensä olkapäälleni. Mitä tapahtui? Oletko kunnossa? Kuuletko sinä meitä? Pystytkö hengittämään tasaisesti? Se vaan näyttelee, joku sanoi — joku joka tunsi minut todella hyvin. Ei, minä sopersin. Tämä ei ole… tämä on totta, minä en tee tätä. En saa henkeä. Kaikki on turhaa. Niin minä sanoin, kaikki on turhaa. Millään ei ole mitään merkitystä. Ei tämän jälkeen. Ja siitä olisi luontevasti lähtenyt ”Ollako vai eikö, siinä pulma.” Ja niin edelleen. Sillä minä olin Hamlet. Pienen hetken ajan kaikessa oli kyse minusta. Kun minä kuolen, maailma loppuu. Minun jälkeeni vedenpaisumus.

”Aivoissani tapahtui luultavasti jotakin samankaltaista kuin Tshernobylin ydinreaktorissa numero neljä huhtikuussa 1986.”

Jälkikäteen olen tarkastellut tuota millenniaalista Skam-episodia itsekriittisten linssien läpi, infernaalista häpeää tuntien. Jollakin taikatempulla olin onnistunut varastamaan kaiken tilan ja hapen huoneesta sormiani napsauttamalla. Tunsin, että jotain täysin kohtuutonta oli tapahtumassa, että tämä oli jotakuinkin epäoikeudenmukaisuuden huippu. Että minut oli sivuutettu. Sitten systeemini sekosi. Aivoissani tapahtui luultavasti jotakin samankaltaista kuin Tshernobylin ydinreaktorissa numero neljä huhtikuussa 1986. Hetkellinen häiriö synapseissa. Tai miten trombit syntyvät. Mutta en todella muista muuta kuin että menin täysillä mustiin, eikä se ollut kokonaan omassa hallinnassani.

Harmi, sillä juuri tuo psykofyysinen pikavalintanäppäin tulisi tarpeeseen nyt, kun olen valmistautumassa ”kalliin prinssin” rooliin Suomen Kansallisteatterissa — jos luoja suo.

* * *

Hamletin maisema on minulle lapsuudesta tuttu, sillä isäni oli haamuna koko 1990-luvun. Muutto pikkukaupunkiin, lama, työttömyys, sekalaiset prekaarihommat mahdollisimman kaukana omien henkilökohtaisten intohimojen periferiassa. Tämä kaikki oli isälle liikaa, ja niinpä hän uppoutui Shakespeareen. Joka päivä hän käveli kilometrin matkan ”Kansantalon” yläkerrassa sijaitsevaan työhuoneeseensa ja jatkoi työtään ”Myrskyn parissa”. Hän kantoi käännöstä olkalaukussaan ja teki siihen työpäivän päätteeksi korjauksia toisessa kuolleen tehdaskaupungin kahdesta keskiolutkuppilasta ja tuli kaiken ohessa kirjoittaneeksi William Shakespearen elämäkerran sillä seurauksella että tekstinivaska oli lopulta lähes tuhatsivuinen, ja hänen vasen olkapäänsä, joka kannatteli koko komeutta, painui viikkojen, kuukausien ja vuosien kuluessa yhä alemmas suhteessa oikeaan olkapäähän, joka siis pysyi paikoillaan.

Onkin luontevaa, että isäni on haamuna myös nyt, kun minut on kutsuttu hamletiksi sen kristallikruunun alle joka syttyy, kun valot suurella näyttämöllä sammuvat ja ”loppu on hiljaisuutta”.

”Nyt Hamletiksi on palkattu jonkinlainen ”poptähti”. Siinä on tavallaan ihan järkeä.”

Fiktion jälkeinen aika on osa verenkiertoamme, halusimme tai emme. Niinpä nykyään onkin ihan kosher kysyä Alepan kassalla, että mitäpä Laitelan Ismolle kuuluu. Nykyisen teatterin lavalla on usein roolihenkilön seurana myös näyttelijä. Näyttelijä muistuttaa itsestään iskemällä silmää yleisölle kesken kaiken. Tämän leikin yleisö jo tuntee ja leikkii mielellään mukana.

Nyt Hamletiksi on palkattu jonkinlainen ”poptähti”. Siinä on tavallaan ihan järkeä.

Jokainen poptähti on vähän hamlet. Bowie. Prince (sic). Cobain. Morrissey. Poptähti on jo määritelmällisesti traaginen hahmo. ”Kaunis saamaton uneksuja, joka haaksirikkoutuu kovia tosiasioita vasten.”

Poptähden on kuoltava elääkseen.

Tarinaan kuuluu, että poptähti kuolee hovilääkärin myrkyttämänä omaan oksennukseensa tukehtuen, kuten “popin kuningas” Michael Jackson. Tai sitten se saalistetaan hengiltä kuten Britney Spears, Kikka tai prinsessa Diana. Dianassa on muutenkin paljon Hamletia. Ohittamaton kansansuosio oli hänen tärkein pelimerkkinsä valtapelissä, jossa hän oli luonnonlahjakkuus tahtomattaan.

Bowie taas oli enemmän Shakespeare itse käsikirjoittaessaan kaikessa hiljaisuudessa oman kuolemansa säe säkeeltä, ikonimaalarin tarkkuudella:

Look up here, I’m in heaven

I’ve got scars that can’t be seen

I’ve got drama, can’t be stolen

Everybody knows me now.

Bowie totisesti piti draaman loppuun asti hyppysissään. Häiritsevänkaunis testamentti Blackstar julkaistiin perjantaina kahdeksas tammikuuta viisi vuotta sitten. Sunnuntaina David Bowie oli poissa. Näin kuolevat vain oopperoiden traagiset sankarit. Näin kuolevat Shakespearen mustat tähdet.

Poptähti on sijaisruumis, jonka läpi yleisö voi kertakorvauksella ja kuivin jaloin matkata ylisiin ja alisiin. Uhri on annettava, oli se sitten verta, hikeä tai kyyneliä.

* * *

Ajatellaan, että minulla on nyt ne mustat vaatteet. Seison Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, taskut täynnä teatterihistorian hauskimpia ja nokkelimpia sivalluksia. Yorick-paran kallo odottaa rekvisiittahyllyllä. Tunne on ristiriitainen. Se tuntuu vihlaisuna vatsanpohjassa.

Se tunne kun vaari lohkaisee illallispöydässä homovitsin. Sisarukset vaihtavat merkitsevät katseet ja muljauttavat silmiään. Ethän. Sä. VOI. Sanoa. Noin. Mitä mä muka sanoin? Shakespeare on yksi vaareista.

”Hamlet on näytelmä, jossa tanskalaista prinssiä ahdistaa ihan helvetisti.”

Kanonisoidut klassikot harvoin selviävät stressitestistä, jossa teoksen maailmankuvaa tarkastellaan intersektionaalisen feminismin ankaran okulaarin läpi. Seksismi, rasismi, sukupuolistereotypiat, patriarkaaliset ja kolonialistiset valtarakenteet — bingolappu on täynnä ennen kuin tuoppi on puolillaan.

Hamlet ei ole poikkeus. Hamlet on näytelmä, jossa tanskalaista prinssiä ahdistaa ihan helvetisti. Valkoisen heteromiehen eksistentiaalinen kriisi on tietysti tärkeä aihe, mutta määrättyä ummehtuneisuutta siitä väistämättä uhkuu nykypäivän aatosilmastoon.

Miten siitä päästään yli — se on 2020-luvun Hamlet-esityksen keskeisin kysymys. Miksi tämä teos, miksi tällä porukalla, miksi tässä paikassa, miksi nyt. Tehdäkö vai eikö, sitä sopii todellakin kysyä.

”Isä ja veli pelkäävät kuollakseen, että pahin tapahtuisi ja Ofelia harrastaisi seksiä.”

Hamletin henkilöluettelossa on kahdeksantoista miestä ja kaksi naista. Lisäksi ”näyttelijäseurue, merimiehiä, sanantuojia, sotilaita & Hamletin isän haamu.” Näytelmän molempien naisten henkilökuvaukset ovat muotoa ”hänen puolisonsa / hänen tyttärensä.” Nuff said.

Ofelian osa on olla Poloniuksen tytär, Laerteen veli ja Hamletin rakastettu. Isä ja veli pelkäävät kuollakseen, että pahin tapahtuisi ja Ofelia harrastaisi seksiä. Jollakin pitkälle viedyllä matematiikalla se olisi nimenomaan heiltä pois, eikä ainakaan jotain missä Ofelia voisi olla aidosti saamapuolella. Hamlet puolestaan kohtelee mielitiettyään juuri niin kokonaisvaltaisella teinipojan fanaattisuudella ja lammasmaisella kusipäisyydellä kuin vain ensimmäisen vastoinkäymisensä kohdannut poika osaa.

”Rauhoitu, sisko!”

Ofelia on kirjoitettu nyökkäilemään, myötäilemään, vannomaan, lupaamaan, tottelemaan. Ofelia saa oman äänensä vasta kun hänen isänsä kuolee. Hän menee suunniltaan, aivan kuten Hamletkin vastaavan menetyksen kohdatessaan. Hamletin varsinainen ”hulluus” on kuitenkin älyllistä performanssia, kun taas Ofelian pimahtaminen on hallitsematonta ja ”hysteeristä”, kuten naisten mielialanvaihtelut ovat perinteisesti tulleet miesselitetyiksi.

Miehet selittävät Ofelialle asioita. Tähän tyyliin:

”Jos olette sekä siveä että kaunis, niin älkää päästäkö kauneuttanne puuhaamaan siveytenne kanssa.”

Kuitti tälle.

Hamletilla tuntuu muutenkin olevan vaikeuksia sukupuolieron kanssa.

”Häilyväisyys, nimesi on nainen!”

”Pahat aavistukset vaivaavat yleensä naisia.”

”Luoja antoi teille yhdet kasvot, ja te maalaatte päälle toiset.”

Ja niin edelleen.

Naissukupuolella on siis tällaisia rasittavia ongelmia. Tarkoitushakuinen lukija voisi nähdä prinssi Hamletissa aika vitunmoisen misogyynin.

Hamlet on kuitenkin vuodesta ja vuosisadasta toiseen Shakespearen ja mahdollisesti koko maailman suosituin näytelmä. Hamlet ”toimii aina”. Mutta onko se erityisen hyvä näytelmä? Siitäkin on väitelty jo pari vuosisataa.

T.S. Eliot kutsui Hamletia taiteelliseksi epäonnistumiseksi. Prinssin vitkuttelu kostonsa kanssa jää hyhmäisesti perustelluksi, hänen emootionsa ei paikannu riittävällä tarkkuudella jotta siihen voisi samastua, näytelmäkirjailija ei yrityksistä huolimatta onnistu ilmaisemaan Hamletin hulluuden todellista alkulähdettä. Toisaalta juuri tämä rivien väliin ikuisesti jäävä selittämätön ja tavoittamaton hämäränpeitto lienee sukupolvesta toiseen periytyvän kansansuosion keskeinen osatekijä. Hamlet on eräänlainen greatest hits -kokoelma, Shakespearen stadionkeikka, jossa katsoja voi luottaa siihen että encoressa tulee vielä Purple Rain.

Hamlet-fiksaatio näyttäisi myös olevan kirjallisten miesnerojen keskeinen geneettinen kasvutekijä. Goethe kirjoitti Wilhelm Meisterinsa suuhun myöhemmin laajalti omaksutun Hamlet-teorian, jonka keskiössä on kysymys siitä miksi Hamlet ei toimi, miksi hän ei toteuta hänelle annettua pyhää tehtävää ja kosta isänsä brutaalia murhaa, vaikka hänen joka solunsa huutaa oikeutta ja hyvitystä.

Toinen kuuluisa kaunokirjallinen Hamlet-teoria löytyy James Joycen Ulysseksesta. Romaanijärkäleen yhdeksäs luku, Skylla ja Kharybdis, on omistettu Joycen kirjallisen alter egon Stephen Dedaluksen hartaasti kypsyttelemälle teorialle, jossa Dedalus ”todistaa algebralla, että Hamletin pojanpoika on Shakespearen isoisä, ja hän itse on oman isänsä haamu.” Tiivistettynä teoria esittää, että miltei kaikilla Shakespearen näytelmien hahmoilla on vastineensa todellisuudessa. Kaiken tämän jälkeen Dedalukselta kysytään, uskooko hän itse omaan teoriaansa.

“En, Stephen sanoi viipymättä”. Tämä on tietenkin vitsi, mutta ei täysin vailla vilpittömyyttä. Tärkeintä että on Hamlet-teoria.

David Foster Wallace puolestaan istutti lähes koko Hamlet-castin pääteoksensa keskeisimpään tarinalinjaan. Isän haamu on Päättymättömässä riemussa annulaarifuusiota tutkiva fyysikko, Enfieldin tennisakatemian perustaja ja juonettomien après-garde—elokuvien ohjaaja James O. Incandenza, jonka Avril-puoliso alkaa vehtailla tämän veljen (tai oman adoptoidun velipuolensa) Charles-enon kanssa sen jälkeen kun eksentrinen auteur on onnistunut mahdottomassa eli tappanut itsensä työntämällä päänsä mikroaaltouuniin Dove-testisaippuan vuonna.

”Valtavan tekstimassan vyöryttäminen lukijan päälle on tilanottoa ja vallankäyttöä.”

Minulla on kahtiajakoinen suhde näihin kirjallisiin miesneroihin. Toisaalta niissä on jotain homeista ja väsyttävää. Toisaalta lumoudun heidän saavutuksistaan, jotka vaikuttavat — no — ylivoimaisilta. Ulysses on kuin painopeitto tai isoveli joka laittaa kädet ja jalat lukkoon ja pitää polvea selän päällä voiton merkiksi. (Minulla ei ole sisaruksia.) Valtavan tekstimassan vyöryttäminen lukijan päälle on tilanottoa ja vallankäyttöä. Sekin on käväissyt mielessä, että miksi tuhatsivuisten kirjoittajat niin usein ovat miehiä. Ehkä heillä on vain niin paljon sanottavaa.

Saara Turusen näytelmässä Medusan huone on kohtaus, jossa lava täyttyy kirjoista. Kirjat ovat kaikki miesten kirjoittamia klassikoita. Ylermi Rajamaan ja Tommi Korpelan näyttelemät pukumiehet lukevat ekstaasissa näytteitä suurteoksista ja päätyvät lopulta harrastamaan seksiä paperisen mieskaanonin kanssa. Kohtaus on hervoton ja karmiva. Itkin, nauroin ja muistelin hädissäni kirjapinoa yöpöydälläni. Se ei juuri nyt kestäisi lähempää tarkastelua. Olin jäänyt kiinni.

***

Seitsemänvuotias tyttäreni tuo minulle joka päivä uuden teoksensa näytille ja sanoo: “Isi kato!” Jos en katso riittävän tarkasti saan kuulla kunniani. Teatterintekijöillä on tämä sama vimma ja varmuus siitä, että juuri tällä esityksellä olisi nyt jotain aivan poikkeuksellista annettavaa suurelle yleisölle.

”Kukkia ja kaljaa. Jalkojen huljuttelua, mustapäiden puristelua, nousuhumalaista krokettia.”

Mitä me sitten haluaisimme sanoa? Mitä haluaisimme näyttää? Selvää on ainakin se, että yhtään sellaista esitystä emme enää tarvitse, jossa miehet filosofoivat ja naiset ripustelevat seppeleitä puunoksiin.

Katse kääntyy Ofeliaan. Millainen hänen katseensa on? Millaista on Hamletin ja Ofelian rakkaus? Ainakin se on jotain mikä näytelmätekstissä on vain kaikuna. Minä haluaisin tietää mitä he tekivät viime kesänä. On selvää, että heillä oli aivan saatanan hauskaa. Ensimmäinen tunti pelkkää kukkaniittyä. Kukkia ja kaljaa. Jalkojen huljuttelua, mustapäiden puristelua, nousuhumalaista krokettia. Ja sitten: itku pitkästä ilosta.

”Haamu olisi sienitripin kohokohta, Horation diileri olisi vaihtunut.”

Claudius voisi olla ihan mukava tyyppi, vain vähän pelokas ja epävarma. Gertrud voisi olla ennen muuta määrätietoinen ja arvonsa tunteva keski-ikäinen nainen joka tietää mitä haluaa: tällä kertaa miesvainajansa velipojan, käsistään kätevän ukon joka tuntee rypäleet. Haamu olisi sienitripin kohokohta, Horation diileri olisi vaihtunut.

Kiinnostava lähtökohta olisi, että isä on kuollut ja se yksin on pojalle liikaa. Äidin uusi mies on jäätävä spede, kuntosaliyrittäjä. Tämä tapahtuisi Ruotsissa. Ingmar Bergmanin hologrammi ottaisi yleisön aulassa vastaan.

Freesi tulokulma voisi olla myös, että näytelmä tapahtuisi Tanskassa, Helsingörin linnassa noin vuonna 1600. Silosäkeestä ei tingittäisi.

Ufoja markalla, kiitos.

En tiedä mitä Hamletista tulee isona. Ehkä hän vanhenee tyylikkäästi. Ehkä hän on Hakaniemen hallin kalatiskillä osoittamassa silakoita sormellaan: ovatko nuo tuoreita? Ehkä siinä on se hahmo, jota David Foster Wallace tarkoitti sanoessaan: “There’s something hamletish in our generation”. Auringonkirkas tieto siitä että tässä tämä oli.

***

Puheet Hamletin kuolemasta eivät siis ole liioiteltuja. Ofelia on kuollut niinikään, kuten näemme. On vähintäänkin kohtuullista, että he myös syntyvät uudelleen.

Sillä Hamlet on jo kauan sitten lakannut olemasta Hamlet. Se on nörttien avoin lähdekoodi, kaupungin ylläpitämä leikkikenttä, vauvan käsiin joutunut barbi. Mikään ei ole pyhää. Onneksi! Shakespearella ei ole riitaisaa saati tiukkapipoista perikuntaa. Perikunta olemme me. Kätemme ovat sormiväreistä tahmeat, kun tartumme repaleiseen kirjaan. Revimme sivuja pois, kirjoitamme päälle. Nostamme valonheittimiä uusiin korkeuksiin. Muistamme kaiken. Muistamme väärin. Aloitamme alusta. Taas.

Tämä kaikki on Williamille alright. Vaari oppii lopulta. Pääsiäisillallinen menee jo ihan hyvin. Vaarista näkee, miten hän pinnistelee, ottaa viiniä ja nielee. Shakespeare ei kuollut tänäänkään.

Kirjallisuus:

Bowie, David, Lazarus, Columbia Records 2015.

Eliot, T.S. The Sacred Wood: Essays on Poetry and Criticism. Methuen & co. Ltd, London 1920.

Goethe, J.W. von, Wilhelm Meisterin oppivuodet. Suom. J.A. Hollo, Otava 1923.

Joyce, James, Ulysses. Suom. Leevi Lehto. Gaudeamus 2012.

Shakespeare, William, Hamlet. Suom. Eeva-Liisa Manner. Tammi 1981.

Smiths, The, William, It Was Really Nothing. Rough Trade 1984.

Turunen, Saara, Medusan huone, Q-teatteri 2019.

Wallace, David Foster, Päättymätön riemu. Suom. Tero Valkonen.

Siltala / Sanavalinta 2020.

Teksti julkaistu alunperin Nuoren Voiman Ofelia-numerossa (2/2021). Essee on julkaistu myös Nuoren Voiman blogissa.

Otsikkokuva Adele Hyry