Avauksia / Vesa Lahtinen – 7.11.2023

Ajatuksia suomalaisesta koulumaailmasta kolmessa näytöksessä – mikä on mennyt pieleen?

Break! -näytelmän nuoret tuovat koulumaailman katsojan iholle. Esityksen jälkeen nuoret esiintyjät kertovat, että koulujen arki on näytelmääkin rajumpaa. Oppilaat ja opettajat uupuvat, pahoinvointi ja häiriökäyttäytyminen lisääntyy, oppimistulokset laskevat kuin lehmän häntä. Mikä meni pieleen?

Näytös 1. Opettajat uupuvat eivätkä saa opettaa

Oma kouluni on keskellä kauneinta Kontulaa. Se on helsinkiläisten koulujen eturintamaa, mitkään koulumaailman haasteet eivät ole meille vieraita. Työtoverini ovat päteviä, sopivia ja sitoutuneita. En itse haluaisi olla muissa töissä enkä toisissa kouluissa. Silti huomaan pohtivani, jaksanko eläkeikään asti.

"En tiedä hätkähdätkö yhtä paljon kuin minä: opettajan arvostuksessa Suomi on tippunut jo Yhdysvaltain alapuolelle (Global Teacher Status Index 2018)."

Suomalaisella koululla on paljon kilpailuvaltteja. Opettajat on valikoitu akateemisen osaamisen ja soveltuvuuden perusteella. Päteviin ja sopiviin opettajiin on luotettu, opettaja on voinut opettaa tavalla, joka toimii ja on hänelle itselleen luontevaa. Maailmalla on toisin. Opettaja Yhdysvalloissa antaa rehtorille tulevan viikon tuntisuunnitelmat hyväksyttäviksi. Opetettavat asiat on määritelty suhteessa loppukokeisiin jo perusasteella. Opettajaksi ryhtyvä downshiftaa sosiaalisesti – Mr. White on alipalkattu luuseri, jolla ei ole varaa kunnolliseen sairausvakuutukseen. Suomessa arvostus on ollut suurempaa. En tiedä hätkähdätkö yhtä paljon kuin minä: opettajan arvostuksessa Suomi on tippunut jo Yhdysvaltain alapuolelle (Global Teacher Status Index 2018).

Break! -esitys Maalaamosalissa. Kuva Tuomo Manninen.

Amerikkalaisessa yhteiskunnassa asiakkaalla on hyvä mahdollisuus menestyä oikeudenkäynnissä, jos myyjä ei ole turvannut asemaansa myyntiasiakirjoissa. Siksi auton sivupeilissäkin on varoitus, peili saattaa pienentää. Sama asetelma on tullut nyt suomalaisiin kouluihin; tuleviin valituksiin tai oikeustoimiin varaudutaan kirjallisilla suunnitelmilla ja kirjaamalla kaikki mahdollinen reaaliajassa. Kirjallisten suunnitelmien kruununjalokivenä on opetussuunnitelma. Sen viimeisimmässä versiossamme on 751 sivua: ohjeita, velvoitteita ja kuvauksia asioiden oikeasta järjestämisestä. Jossain oletetaan siis koulun olevan sitä parempi, mitä enemmän sen toimintaan liittyy ohjaavaa tai raportoivaa kirjoittamista. Koulun uusi ydintehtävä, tekstien tuottaminen?

"Kirjallisten suunnitelmien kruununjalokivenä on opetussuunnitelma. Sen viimeisimmässä versiossamme on 751 sivua: ohjeita, velvoitteita ja kuvauksia asioiden oikeasta järjestämisestä."

Kirjaamisen huipentuma, kolmiportainen tuki onkin sitten jo isästä perkeleestä. Mikään yksittäinen 2000-luvun koulu-uudistus ei ole lisännyt opettajan työn kuormittavuutta yhtä dramaattisesti. Omassa 460 oppilaan koulussani tehdään tänä vuonna 144 pedagogista asiakirjaa. Jokainen oppilasta opettava opettaja kirjaa oppilaan ominaisuudet, tarpeet ja tuet tarkkaan strukturoituihin otsikoihin ja alaotsikoihin. Sitten erityisopettaja/luokanvalvoja koostaa, editoi ja runoilee kaiken yhteen. Jos tukea portaikolla nostetaan tai lasketaan tehdään sama ruljanssi uudestaan ja erikseen, vaikka varsinainen asiakirja olisi jo kertaalleen päivitetty.

"Kuka kuvittelee, että opettaja oikeasti omaksuu kaikkien sadan asiakirjallisen oppilaansa kymmensivuiset asiakirjat ja mukauttaa sitten opetustaan niiden mukaisesti?"

Vähemmän on enemmän. Pedagogisten asiakirjojen ohjaava vaikutus heikkenee, jos niitä on liian paljon ja ne ovat liian pitkiä. Tottakai on hyvä, että tiedämme oppilaan vahvuudet, haasteet ja tukitoimet. Muuttakaamme siis asiakirjat sellaiseksi, ettei niissä muuta olekaan – eikä tehdä niitä varmuuden vuoksi joka kolmannelle oppilaalle. Ymmärrätkö turhautumiseni, kun kirjoitan asiakirjapalautetta oppilaalle, joka sai minulta juuri arvosanan 10? Yksi ainoa asiakirja voi olla kymmensivuinen, yhdessä ainoassa luokassa asiakirjoja toistakymmentä. Kuka kuvittelee, että opettaja oikeasti omaksuu kaikkien sadan asiakirjallisen oppilaansa kymmensivuiset asiakirjat ja mukauttaa sitten opetustaan niiden mukaisesti?

On hyvä, että huoltajat tietävät miten lapsilla menee. On hyvä, että toiminta on suunnitelmista ja organisoitua. Kukaan ei vastusta asioitten huolellista valmistelua ja huoltajille tiedottamista. Ne eivät saa kuitenkaan viedä huomiota siitä, mitä oppilaat ensisijaisesti opettajilta tarvitsisivat – läsnäoloa, opettamista ja kasvattamista.

Tsaarin perintönä meillä on luja usko ukaaseihin. 2000-luvulla kouluja on haluttu kehittää antamalla aina vain lisää hallinnollisia määräyksiä. Kouluilta on leikattu resurssit, mutta uskottu asian korjaantuvan, kun samaan aikaan lisätään vaatimustasoa. Sipilän hallitus leikkasi koulutuksesta 690 miljoonaa euroa, opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen ilmoitti ylpeästi uudistaneensa kaikki koulumuodot varhaiskasvatuksesta korkeakouluihin.

Ruotsista on puolestaan lainattu kaverillinen opettajuus. On paljon kouluja, joissa opettajat joutuvat tottumaan haistatteluun. Samaan aikaan monissa länsimaisissa demokratioissa opettajia edelleen teititellään. Opettajankoulutuslaitoksen dosentti Jari Salminen huomauttaa, että suomalainen opettajuus tuo opettajan lähelle oppilasta, mutta samalla jättää opettajan vaille verrokkimaiden opettajaprofession formaalimpaa suojaa ja arvostusta.

Yleinen elämänviisaus toteaa, ettei pitäisi korjata sitä, mikä ei ole rikki. Kun suomalainen koulu sai historiallisen hyviä tuloksia pisatutkimuksissa, aloitettiin koulun uudistaminen ”tulevaisuuden haasteita varten”. Uudistuksia ei perusteltu tieteellisellä tutkimuksella oppimisesta tai tiedolla kehittyvien aivojen valmiuksista. Konsulentit päästettiin esittämään visioitaan ”tulevaisuuden koulusta” – ilman tieteellista tai kokemuksen tuomaa tietämystä siitä, mikä toimii, millaisia ovat nuorten realiteetit tai millainen on koululuokan ryhmädynamiikka.

Konsulenttikoulussa opettaminen haluttiin julistaa pannaan, opettajista haluttiin ”oppimisen ohjaajia”. Kirjat olivat ”last season”, tietojen pänttääminen vanhanaikaista, tietohan on netissä. Rakennettiin avokonttorikouluja, joissa opetustiloja oli vähemmän kuin koulussa opetusryhmiä. Koko kaupunki julistettiin oppimisympäristöksi ja lopulta (luokkatilojen puuttuessa) suhteellisen rauhallinen porraskäytävä muuttui halutuksi opetustilaksi. Ilmiöillä haluttiin korvata perinteiset oppiainerajat, kuviteltiin, että seurauksena murrosikäänsä elävä turhautunut finninaama (viittaus kirjoittajaan itseensä nuorena) muuttuu innostuneeksi innovaattoriksi. Kokeiluissa intoiltiin oppikirjattomista, läksyttömistä tai muuten vain luokattomista kouluista. Ja lopulta, itseohjautuvuudesta tehtiin päivän sana, vaikka psykologit kertoivat ihmisaivojen olevan sellaiseen valmis vasta yli kahdenkymmenen vuoden iässä.

Mikä olisikaan voinut mennä pieleen?

Lue Helsingin Sanomien artikkeli: Mikä meni pieleen

Näytös 2. Oppilaat uupuvat eivätkä opi

Ensin hyvät uutiset: suomalainen koulu on edelleen parhaimmistoa. Tyttöjen oppimistulokset ovat kansainvälistä huippuluokkaa. Suurin osa nuorista voi ihan hyvin. Vielä vuoden tai kaksi olemme ruotsalaisia parempia matematiikassa (sic!).

"Vielä hämmentävämpää on, että pikkuveli-virolaiset tulivat kaukaa takamatkalta ja kiilasivat ohi. Yksi selitys on toki raha, Virossa koulutuksen määrärahat on kaksinkertaistettu 2000-luvulla, meillä leikattu satoja miljoonia."

Tosin jo seuraava kansainvälinen arviointikierros voi paljastaa Ruotsin menneen meistä ohi. Asiaa olisi hyvä pohtia huolella. Ruotsi on samanlainen yhteiskunta, ruotsalaisen koulun kriisi suomalaistakin syvempi. Miten oppimistulokset on saatu siellä nousu-uralle, kun meillä alamäki vain jyrkkenee? Vielä hämmentävämpää on, että pikkuveli-virolaiset tulivat kaukaa takamatkalta ja kiilasivat ohi. Yksi selitys on toki raha, Virossa koulutuksen määrärahat on kaksinkertaistettu 2000-luvulla, meillä leikattu satoja miljoonia.

Lue Iltalehden artikkeli: Miksi Viro menestyy Suomea paremmin

Hyvin tuntemassani koulussa kaikille seiskoille tehdään lukitestit. Pistemäärä-rajaa (josta alkaen ohjataan yksilötestiin) oli tälle syksyä pakko nostaa, vanhoilla pisteillä yli puolet olisi joutunut yksilötesteihin. Yhdessä 18 oppilaan opetusryhmässä kolme oppilasta sai pisteitä yli vanhan pisterajan. Itselläni ev. lut. uskonnonopettajana on vain vähän maahanmuuttajataustaisia. Ero aiempiin ikäluokkiin on silti silmiinpistävä – ja osoittaa, ettei tulosten heikkeneminen ole seurausta vain maahanmuuton tuomista haasteista.

Jotta oppimistulosten lasku saadaan käännettyä, on panostettava radikaalisti enemmän kolmeen ensimmäiseen kouluvuoteen. Oppilas, joka kolmannen luokan päättyessä on hyvä tekninen lukija, on sitä lopun elämäänsä. Ja kääntäen, herkkyyskauden ohittaneen oppilaan on lähes mahdoton oppia kunnollista lukutaitoa.

"Kun ala-asteella onnistutaan, työ meillä yläkoulussa on helppoa."

Miten se sitten mahdollistetaan: asetaan kolmelle ensimmäiselle kouluvuodelle nykyistäkin pienemmät ryhmäkoot, seulotaan kaikki oppimisvaikeudet kaikilta ja aloitetaan kuntoutus saman tein, tuodaan toimintaterapeuttien osaamisen psykologien rinnalle, osoitetaan ryhmiin niin monta koulunkäynninohjaajaa kuin ryhmä tarvitsee – ja pidetään huolta koko kouluyhteisöstä pienten oppilaiden ympärillä. Kun ala-asteella onnistutaan, työ meillä yläkoulussa on helppoa.

Ihminen on laumaeläin. Koulumaailmassa asetelman pitäisi olla selkeä – opettaja on lauman johtaja. Jos ei ole, tilanne on turvaton. Johtaja löytyy aina, mutta se voi olla myös luokan huonointen käyttäytyvä kiusari. Oppilaiden kuormasta syövät myös ärhäkät, lapsiaan puolustavat vanhemmat: ”koulu on palvelulaitos, oppilas asiakas ja opettaja palvelija, lapsen liian huono numero pitää korjata vaikka oikeustoimilla”. Väkivaltaisen oppilaan vanhempi saapui palaveriin kertomaan, että hän vihaa koulua ja sen ammattilaisia. Oppilaan käytös oli palaverin seurauksena vielä aiempaa väkivaltaisempaa. Miksi osoittaa kunnioitusta, jos omat vanhemmatkaan eivät niin tee?

"Väkivaltaisen oppilaan vanhempi saapui palaveriin kertomaan, että hän vihaa koulua ja sen ammattilaisia. Oppilaan käytös oli palaverin seurauksena vielä aiempaa väkivaltaisempaa."

Yläkoulun opettajalla on sama luokka opetuksessa jonkun kerran viikossa. Oppilaat ovat kuitenkin huonosti käyttäytyvien luokkatovereidensa kanssa koko viikon. Joskus huomaan miettiväni, eikö kukaan koskaan ole kiinnostunut heidän ihmisoikeuksistaan? Nyt pyhänä ja luovuttamattomana on kaikkien oikeus omaan lähikouluun. Vanhan ajan tarkkailuluokat eivät olleet ideaaliratkaisu. Niillä pyrittiin kuitenkin turvaamaan rauha ja lepo myös hiljaisille ja aroille oppilaille. Nykymallissa huonosti käyttäytyvä lapsi voi olla niin huonossa kunnossa, ettei sairaala katso voivansa auttaa. Sellaisessa tilanteessa oppilas osoitetaan takaisin omaan lähikouluunsa. Se ei voi kieltäytyä vastaanottamasta.

Lue Helsingin Sanomien artikkeli: Sairaala voi kieltäytyä, koulu ei

Juuri valmistunut Helsingin kouluterveyskysely kertoo, että lähes puolet 8.-9. luokkien tytöistä kokee uupumusasteista väsymystä. Kolmannes tytöistä kokee kohtalaista tai vaikeaa ahdistuneisuutta. Poikien tilastot ovat vähän lohdullisempia. Toisaalta aiempaakin useammat pojat ovat kokeneet väkivallan uhkaa koulupäivien aikana. Toivottavasti tilastot saavat meidät aikuiset liikkeelle, jotain täytyy tehdä.

Lue lisää: Helsingin kouluterveyskyselyn tulokset 2023 (pdf)

Toki nuorten pahoinvoinnin lisääntyminen näkyy. Käyttäydytään huonosti, konfliktit toisten oppilaiden kanssa lisääntyvät, lintsataan ja surullisimmin jäädään kokonaan pois koulusta. Erityisen haastavina näyttäytyvät välitunnit – aikuiset ovat valvomassa, mutta vapaamuotoinen hengailu ei ole luokkatilanteen tavoin opettajan kontrollissa. Seurauksena on nuoria kuohuttavia ristiriitatilanteita, joiden seurauksena seuraava oppitunti menee edelleen kiihdyksissä – ja kännykkä tärisee taskussa jälkipuintien jatkuessa kaveriporukoiden kesken.

Kaikilta osin kyse ei ole rakettitieteestä. Helsingissä joka kolmas 8.-9. luokan nuori nukkuu alle 8 tuntia päivässä. Samaan aikaan 42% kertoo olevansa väsynyt tai uupunut päivittäin. Olisiko asioilla joku yhteys?

Yhteys on myös nuorten pahoinvoinnilla ja somella. Nuorten pahoinvointi lähti radikaaliin nousuun 2010-luvun alussa – siis samaan aikaan kun nuorisolle lanseerattiin Instagram (2010) ja Snapchat (2011). Yhdysvaltalaistutkimuksessa nuorten ahdistus, masennus ja kokemukset yksinäisyydestä kasvoivat 50-150% samana ajankohtana (24kk). Jyrkintä mielenterveysongelmien kasvu oli nuorilla, jotka viettivät somessa aikaa yli kaksi tuntia. Some aiheuttaa pahoinvointia erityisesti tytöille. Kriittisenä rajana pidetään jo kolmea somekirjautumista päivässä – mikä näyttäisi olevan monelle nuorelle enemmän sääntö kuin poikkeus.

Entäpä jos some kiellettäisiin ala-astelaisilta ja yläkoululaisten vanhemmat valvoisivat, etteivät turvallisen somettelun rajat ylity?

Lue lisää somen vaikutuksista nuoriin Helsingin Sanomista.

Lue lisää somen vaikutuksista nuoriin Iltalehdestä.

Hyvinvoivat nuoret löytävät paikkansa yhteiskunnassa. Kokeita tarkistaessani lohduttaudun ajatuksella, että jokainen henkisesti suhteellisen tasapainoinen nuori löytää kroonistuvan työvoimapulan Suomessa itselleen työtä ja tekemistä. Nuorten pahoinvointi on siksi oppistuloksiakin huolestuttavampaa.

Me kaikki koulun aikuiset – opettajat, rehtorit, kuraattorit, psykologit, terveydenhoitajat, koulukäynninohjaajat, koulukoutsit, koulusihteerit, sosionomit, sivarit, siistijät, keittäjät ja vahtimestarit – taistelemme joka päivä pitääksemme lapset polulla kohti hyvää huomista. Jospa nyt saisimme siihen tarvittavat resurssit ja työrauhan. Ja jospa nyt tekisimme myös viisaita peruutusliikkeitä kaikkein hölmöimmistä uudistuksista.