Esityskokemukseni: UbuVersum
Professori kapuaa rautaisia kierreportaita ylös vatsa kohti kattoa. Olemme astuneet leikkiin. Tekniikan museon sali on valaistu harmaan vaalein sävyin. Kellot raksuttavat taustalla, ikkunan viereisessä kulmassa möllöttää suuri kuu. Savu pehmentää vanhan tehdashuoneen kulmat, me, tilaan saapuneet vierailijat seuraamme professoria aikakoneen luo toiseen kerrokseen. Nuoret apurit toivottavat tervetulleiksi. Katseet kohtaavat.
Menneisyys luo varjon nykyhetkeen, aika tanssii tässä, tulevaisuuden varjo peittää alleen vasta sitten, kun tulevaisuus on nykyhetki.
Ubumama ja Ubupapa. Keltaiset hiukset, nakkeja puhvihihojen sisällä. Istumme korkealla, näyttämötila jakautuu pitkäksi suoraksi. Vierailijoille on aseteltu paikat kuin catwalkin reunoille. Historia vyöryy väliimme, olla vai ei, vapaustaistelijat ja suuri askel ihmiskunnalle. Kohtaus on upea. Tunnen haluavani upota harlekiinimaisten hahmojen maailmaan. Professori liukuu pyörien päällä, orkesteri säestää taustalla. Viimeistellyt puvut asettavat Ubujen maailman eteemme hiotuin yksityiskohdin ja monimutkaisin tekstein. Tanssijan varjot pyöreää kangasta vasten luovat mielikuvan tiimalasin sisällä valuvasta hiakasta. Onko suunta aina alaspäin?
Liikumme. Nousemme, pysähdymme ja kuljemme menneestä ajan tälle puolen. Ubujen todellinen ahneus ja julmuus lävähtävät kasvoille. Kusipäät sekä dualistiset sukupuoliroolit. Luetellaan leikkaukset, kriisit ja riistetyt kansalaiset. Leikin maailma muuttuu todeksi. Esitetty ei olekaan sepitettä vaan kylmää todellisuutta vuoden 2024 Suomessa. Luokkaerot kasvavat, moderni orjuus kukoistaa ja nuoret sukupolvet joutuvat tekemään omien läksyjensä lisäksi myös suurien ikäluokkien kotitehtävät. Karnevalistiset numerot esittelevät näyttelijöiden taituruutta. Tämä on ihastuttavaa, hahmojen seuraaminen lähietäisyydeltä lumoavaa. Vain se, mitä he sanovat, ilmentävät ja esittävät, saavat sisuskalut kiemuralle. Todellisuutta ei pääse pakoon. Se on kohdattava, sitä on katsottava ja sen äärellä on oltava, vaikka toiveena olisi vain tanssia ja rullaluistella, olla satuhahmona maailmassa, miimikkona vastuun sivussa.
Tilaan laskeutuu rauha. Yleisössä istuneet esiintyjät nousevat seisomaan. He puhuvat hahmon ja minuuden rajalta. Henkilökohtaisista aatoksista muodostuu kollektiivinen kohtaamisen hetki. Kaikki me, mukaan tulleet vierailijat ja tilassa työskentelevät, jaamme jotain sellaista, mikä usein kriisien keskellä jää katveeseen. Hetki, jossa hengittää samaan aikaan. Olla yhdessä niiden tunteiden kanssa, joita poliittinen epäreiluus, luonnon katastrofit ja maailman sodat herättävät. On kevät ja toivo piilee katonrajassa.
"Rikkaat näyttämökuvat vyöryvät mieleen vielä useaan kertaan. Teksti puree tajuntaan, on pakko asettua järjettömyyksiä vastaan."
Ubut ja professori matkaavat takaisin omaan aikaansa. Groteskit keltatukat juoksevat ajassa taaksepäin ja toivon, että saman tekisivät kaikki he, jotka raahaavat menneiden mutaa mukanaan.
Pitkän tilan ovi avautuu viileään marraskuun iltaan. Koski pauhaa vieressä, teatterisavu laskeutuu. UbuVersum on ravistellut hereille ja suoltanut eteen faktaa. Rikkaat näyttämökuvat vyöryvät mieleen vielä useaan kertaan. Teksti puree tajuntaan, on pakko asettua järjettömyyksiä vastaan. Ubujen toiveet musertukoot hammasrattaisiin.
Kuvat UbuVersum-esityksestä Tuomo Manninen
