Raiskaus, oikeusprosessi ja häilyvä totuus
Millainen kokemus oikeusprosessi on uhrille? Ja millaisilla eväillä oikeus punnitsee hänen kertomustaan? Näitä teemoja käsitellään Prima Facie -näytelmässä. Näytelmä sijoittuu Englantiin, jossa oikeuskäytäntö on jossain määrin erilainen kuin Suomessa. Raiskausuhrien kokemuksiin liittyy kuitenkin huomattavasti universaaleja teemoja. Lisäksi niin Englannissa kuin meillä riittää vielä aihetta pohtia, kykeneekö oikeusjärjestelmä huomioimaan, miten rikoksen uhrin kertomusta tulisi ottaa vastaan ja arvioida.
”Asianajajana mä olen kuulustellu naisia seksuaalirikostapauksissa sillä oletuksella, että todisteet voidaan esittää siistissä ja loogisessa paketissa.”
Näytelmässä päähenkilö joutuu odottamaan oikeudenkäyntiään 782 päivää. Prosessin pitkä kesto kuulostaa tutulta myös Suomen oikeusjärjestelmän näkökulmasta. Rikostapausten asianosaiset joutuvat meilläkin monesti odottamaan pahimmillaan useita vuosia oikeudenkäsittelyä, kuka rikoksesta epäiltynä, kuka uhrina ja kuka ”vain” todistajana. Kenenkään muistikuvat eivät parane näiden vuosien aikana – kulunut aika on tunnetusti muistin pahimpia vihollisia – ja oikeudenkäynnin odottaminen on henkisesti raskasta. Pitkä aika aiheuttaa usein muutoksia muistikuviin tai siihen, miten niistä kerrotaan, ja tästä rikoksen uhri saattaa maksaa kalliin hinnan. Eräässä tutkimuksessa verrattiin raiskausuhrin kertomusta esitutkinnassa eli ajallisesti melko lähellä itse rikostapahtumaa siihen, kuinka hän tapauksesta kertoi noin pari vuotta myöhemmin oikeudessa kuultuna. Yksityiskohdista oli jäljellä kolmasosa.
Todistajan eri ajankohtina tekemät arviot voivat vaihdella jo sen seurauksena, etteivät kyseessä ole varsinaiset muistikuvat vaan nimenomaan arviot.
”Asianajajana mä olen kuulustellu naisia seksuaalirikostapauksissa sillä oletuksella, että todisteet voidaan esittää siistissä ja loogisessa paketissa”, toteaa näytelmän päähenkilö. Tämä oletus näyttää elävän melko vahvana. Perinteisesti oikeusjärjestelmä on edellyttänyt todistajilta kertomuksia, jotka ovat selkeitä, loogisesti eteneviä, joihin ei liity ristiriitaisuuksia tai epävarmuuksia. Puhuessamme ihmisten muistikuvista, varsinkin niistä, jotka liittyvät järkyttäviin, pelottaviin tai häpeää aiheuttaneisiin tilanteisiin, epävarmuudet ovat kuitenkin odotettavissa. Kun palautamme mieleen jonkun tapahtuman, on olemassa riski, että muistikuva muuttuu. Tapahtumien ajallinen järjestys, kesto tai tarkat sanankäänteet ovat vaikeasti muistettavissa – ja juuri näistä asianomistajalta saatetaan kysyä. Tämän kuulustelutavan seuraukset ovat kohtalokkaita rikosuhreille, koska yksi todistajien luotettavuuden arvioimisen lähtökohdista liittyy oikeusprosessissa siihen, sisältääkö todistajan kertomus ristiriitaisuuksia vai onko se johdonmukainen. Havaintokykymme ja muistimme ovat kuitenkin huonosti varustettuja tämäntyyppisen arvioinnin tekemiseksi. Todistajan eri ajankohtina tekemät arviot voivat vaihdella jo sen seurauksena, etteivät kyseessä ole varsinaiset muistikuvat vaan nimenomaan arviot.
Lisäksi kuulemistilanteen kuormitus tai stressi ovat omiaan heikentämään todistajan kykyä muistaa tarkasti. Oikeussalissa päivittäin työskenteleville ammattilaisille voi kuitenkin olla vaikea pitää mielessään, että asianosaisille oikeuden edessä todistaminen saattaa olla hyvinkin pelottava kokemus.
Järkyttävillä kokemuksilla on kuitenkin paha taipumus jäädä sitkeästi mieleen, ja puskea esille esimerkiksi takaumina ja painajaisina.
Jos henkilö traumatisoituu, liittyy tähän usein välttämiskäyttäytymistä – hän siis pyrkii välttämään asioita, jotka pakottavat hänet ajattelemaan kivuliasta kokemusta. Ennen vanhaan Suomessa saatettiin laajemminkin olla sitä mieltä, että on parempi unohtaa menneet kuin jäädä jumittamaan vaikeita kokemuksia. Näin saattaa toki ollakin, jos asian laatu on sellainen, että sen pystyy unohtamaan. Järkyttävillä kokemuksilla on kuitenkin paha taipumus jäädä sitkeästi mieleen, ja puskea esille esimerkiksi takaumina ja painajaisina. Raiskauksen uhri on vaikean päätöksen edessä pohtiessaan yrittääkö vaan unohtaa kokemansa vai altistaako itsensä pitkälle prosessille, joka pakottaa hänet palaamaan vaikeaan kokemukseen yhä uudestaan, ja jossa hänen kertomustaan tullaan tarkastelemaan kriittisesti ja kenties syyllistävien kysymysten säestämänä. Oletko ennenkin harrastanut puolitutun kanssa seksiä? Paljonko olit juonut?
Meillä ei peruukkeja oikeussalissa näy, mutta pyrkimys osoittaa kunnioitusta asianosaisille saattaa täälläkin tehdä prosessista astetta kolkomman kuin sen tarvitsisi olla.
Englannin oikeusjärjestelmä ei näytelmän perusteella vielä istu riittävän hyvin siihen, miten ihminen toimii. Verrattuna Englantiin, Suomen oikeusjärjestelmä on osin erilainen ja kenties maanläheisempi. Meillä ei esimerkiksi ole valamiehistöä, vaan tuomarit tekevät päätökset oikeusprosessissa (joskin käräjäoikeudessa tavallisesti lautamiesten kanssa). Vastakuulustelut eivät Suomessa saa olla liian hyökkääviä tai henkilöön meneviä, vaikka käsitykseni mukaan meilläkin voisi suojata paremmin asianomistajia asiattomilta kysymyksiltä. Englannissa oikeuden ammattilaiset käyttävät usein peruukkia ja viittaa, mitä perustellaan esimerkiksi sillä, että se tuo tietyn formaaliuden ja arvokkuuden oikeusprosessiin. Meillä ei peruukkeja oikeussalissa näy, mutta pyrkimys osoittaa kunnioitusta asianosaisille saattaa täälläkin tehdä prosessista astetta kolkomman kuin sen tarvitsisi olla. Eräs tuomari pyysi vähän aikaa sitten koulutustilaisuudessa syyttäjiä olemaan teitittelemättä nuoria asianosaisia prosesseissa. ”Eivät ne ymmärrä teitittelyä! Eräskin nuori todistaja, jota syyttäjä puhutti sanomalla Kertokaa, mitä sen jälkeen näitte, katseli hämmentyneenä ympärilleen salissa ja sanoi: Olin kyllä siellä ihan yksin!”
Tämän näytelmän esitystekstissä ei kuitenkaan lue sisältövaroitusta, ”trigger warningia”. Ratkaisu on mielestäni perusteltu.
Prima Facie käsittelee raiskausta, jota pidetään yhtenä vakavimmin potentiaalisesti traumatisoivista kokemuksista, joille ihminen voi altistua. Tämän näytelmän esitystekstissä ei kuitenkaan lue sisältövaroitusta, ”trigger warningia”. Ratkaisu on mielestäni perusteltu. Sisältövaroitusten idea on ollut suojata esimerkiksi traumaattisia kokemuksia kokeneita ihmisiä informoimalla heitä siitä, että he saattavat altistua traumasta muistuttavalle sisällölle, mikä voi tuntua epämiellyttävältä. Tutkimusten mukaan sisältövaroitukset eivät kuitenkaan ole hyödyksi, vaan saattavat jopa yllyttää sen tyyppiseen välttämiskäyttäytymiseen, joka ylläpitää traumatisoitumista.
Terapiatakuun lisäksi nostaisin kernaasti esille taidetakuun ajatusta. Tämä palvelisi niin ihmisten hyvinvointia kuin viime aikoina paljon peräänkuulutetun yhteisöllisyyden tunteen edistämistä.
Sen sijaan taide on kautta aikojen ollut ihmiselle tunteiden – myös, tai ehkä jopa erityisesti, vaikeidenkin tunteiden – käsittelyn mainio keino. Taiteen kautta voimme tuntea toisen ihmisen tunteet, kohdata omia tunteitamme ja päästä käsittelemään vaikeita aiheita itse ja samalla yhteisöllisesti. Terapiatakuun lisäksi nostaisin kernaasti esille taidetakuun ajatusta. Tämä palvelisi niin ihmisten hyvinvointia kuin viime aikoina paljon peräänkuulutetun yhteisöllisyyden tunteen edistämistä. Prima Facien kohdalla toivon sen herättävän tarpeellista keskustelua siitä, kuinka voimme kehittää oikeusjärjestelmää sellaiseksi, ettei raiskausuhri tarvitsisi kysyä itseltään ”kestänkö sen?”, vaan voisi luottaa siihen, että hänelle annetaan parhaat mahdolliset edellytykset kertoa kokemuksestaan, ja että oli prosessin lopputulema mikä tahansa, hän on aidosti tullut kuulluksi.
Peruukkeja meidän ei Suomen oikeusprosesseissa tarvitse riisua, mutta oikeuskäsittelyn inhimillisyyttä voisimme kernaasti lisätä.
