Siirry pääsisältöön
""

Syksyn viimeisessä UrbanApan ja Kansallisteatterin järjestämässä UA Talks X Kansis -tapahtumassa 28.11. keskustelu aloitettiin vallan määrittelyllä. Vieraana olivat tällä kertaa Vishnu Vardhani, Hanna Parry ja Orlan Ohtonen ja keskustelua fasilitoi tuttu Olga Palo. Keskustelu käytiin englanniksi ja aiheena oli Valta ja vastuu – huomio rakenteisiin. DJ-vieraana oli ihana Sophia Wekesa.

”Kenestä puhumme, kun puhumme meistä ja miten määrittelemme itsemme.”

Keskustelussa nousi esille, mitä tarkoittaa puhua “meistä”. Haluan selventää, mitä itse tarkoitan sillä. Kenestä puhumme, kun puhumme meistä ja miten määrittelemme itsemme. En välttämättä tiedä keistä silloin kirjoitan. Etuoikeutetuista? Kykeneväisistä? Äänivaltaisista? Nuorista? Keskiluokkaisista? Välillä minä en kuulu heihin ja välillä kuulun. En käytä määrittelyyn enempää aikaa, sillä haluan päästä keskustelussa eteenpäin ja pohtia sitä, miten saamme muutosta aikaan ja mikä estää meitä onnistumasta siinä.

”Huomasitko? Se käyttää valtaa.”

Valta on aiheena niin monimutkainen, että tekstin aloittaminenkin on hankalaa. Filosofi ja ystäväni naurahti, kun kerroin, että tämä on aihe, josta minun olisi tarkoitus kirjoittaa. En pidä yhdestäkään muotoilemastani aloituksesta. Kuvittelen vallan ja vastuun historiaa, kaikkia niitä ajattelijoita, jotka näitä aiheita ovat pohtineet jo tuhansia vuosia. Sormeni lepäävät liian pitkään näppäimistön päällä ja kirjoitan useamman kerran lauseen: “En osaa kirjoittaa.” Pelko siitä, saanko mitään sanottua, valtaa minut. Se kuiskii, etten ole tarpeeksi hyvä kirjoittamaan tai ymmärtämään laajoja aihealueita. Se väittää, ettei kirjoituksellani ole väliä. Huomasitko? Se käyttää valtaa.

Se haluaa minun pysyvän tilassa, jossa kaikki pysyisi ennallaan. Se haluaa minun pysyvän tilassa, missä mikään ei muuttuisi. Se haluaa voittaa ja hallita. Mutta minä haluan kirjoittaa. Halu saada jotain aikaan, halu vaikuttaa, vie minua eteenpäin ja siksi saankin kirjoitettua tekstille alun.

”Miksi siis muuttumattomuuteen liittyy valtaa?”

Valta on vaikuttamista pysyvyyteen tai muutokseen. Käsitettä käytetään tilanteen tai asian kuvaamiseen, sitä ei löydy ihmisten fyysisestä maailmasta. Löytääkseen itselleen sisällön se tarvitsee rinnalleen kahden tai useamman entiteetin. Tässä tapauksessa pelko ja minä. Sofia.

Olen kiinnostunut muutoksesta. Toistan itselleni usein Herakleitoksen ajatusta jatkuvasta muutoksesta. Muutos on ikuista. Siirrymme jatkuvasti minuutista minuuttiin, päivästä päivään. Miksi siis muuttumattomuuteen liittyy valtaa?

”Pelko epävarmuudesta, merkityksen, läheisten, asunnon tai mukavuuden menettämisestä pitää ihmisiä vallassaan.”

Olemme ehdollistuneet ajatukselle päämäärästä. Neurologi ja psykologi Victor E. Franklinin mukaan ihminen selviytyy, jos hänellä on tarkoitus ja päämäärä elämässä. Selittääkö tämä osaltaan sitä, miksi ylläpidämme sortavia rakenteita? Länsimaisessa kapitalistisessa järjestelmässämme elämän tavanomaisia päämääriä ja tarkoituksia ovat usein esimerkiksi vakituinen työpaikka, perhe, talo tai säästäminen pahan päivän varalle. Nämä kaikki luovat turvaa, ja kaikki sen ulkopuolella on vaihtoehtoista ja pelottavaa. Pelko epävarmuudesta, merkityksen, läheisten, asunnon tai mukavuuden menettämisestä pitää ihmisiä vallassaan. Tätä logiikkaa käyttämällä ymmärrän, että pitkäaikaista ja tähän asti hyväksyttyä toimintaa on vaikea muuttaa niin sanotun stabiilin elämän menettämisen pelossa. Tätä pelkoa vastaan apuna voidaan käyttää unelmointia – voisiko meillä olla päämääriä, jotka vapautuisivat eli muuttuisivat todeksi muutoksen myötä?

Miksi muutosta on vaikea hyväksyä, kun ihmisinä tiedämme sen tapahtuvan kuitenkin?

Faktahan on, että emme kaikki elä turvallisesti. Jotkut kykenevät elämään näkymättömästi, kun taas toiset eivät. Tiedämme myös, että osa ihmisistä ja luonto voivat huonosti. Miksi empatiamme ei riitä näkemään toisen ihmisen hätää? Se on liian kaukana ja meidän on vaikea hahmottaa oman lähiympäristömme ulkopuolista elämää. Se on liian abstraktia.

Miksi muutosta on vaikea hyväksyä, kun ihmisinä tiedämme sen tapahtuvan kuitenkin? Kapitalistinen järjestelmä on iskostanut ihmisiä noudattamaan rutiineja. Teemme viisi päivää työtä ja sitten lepäämme vähäiset kaksi. Tosin kirjoitan tätä tällä hetkellä sunnuntai-iltana eli tiedämme järjestelmän mahdollistavan myös toisenlaista elämää. Muistan kuulleeni, että saamme päivässä 100 kertaa enemmän ärsykkeitä kuin 70 vuotta sitten. Olemme sekä väsyneitä että ylikuormittuneita tavoittelemamme turvan jahtaamisesta.

Taiteen tekemisessä ja oppimisessa vannon toistoon, mutta en välttämättä silloin, kun tarvitsemme rakenteellista muutosta. Miksi eriarvoisuutta ei ole kyetty muuttamaan? Yksi vastaus voi olla pelko. Se pelko, joka käyttää valtaansa ja estää muutoksia samalla tavalla, kuin pelko minussa estää tekstin kirjoittamisen. Se kuristaa ja ahdistaa. Pelko on epämiellyttävä tunne ja ihmiselle luonnollinen. Miten kaapata pelon valta? Miten katkaista tämä toisteisuus? Mitä keinoja pelon vallankumoukseen on?

”Kollektiivisuus lisää resursseja, joilla saadaan aikaan yhteiskunnallisia muutoksia – raha, puhelinnumerot, sähköpostit, yksin jo tieto siitä, miten googlata tai etsiä oikeita lähteitä auttavat meitä.”

Nappasin keskustelusta joitakin mahdollisia apuvälineitä tämän muutoksen pelon kukistamiseen: keskustelu, kuuntelu, aika, oman position ja etuoikeuksien ymmärtäminen sekä kollektiivisuus. Tartun kollektiivisuuteen ja sen mahdollistamaan valtaan. Yhdessä on perinteisesti helpompaa kuin yksin. Minua ei pelota enää niin paljon, kun olen keskustellut muiden kanssa tekstistä.

”Liikkeessä on muutosta ja kollektiivisuudessa massaa.”

Yksi esimerkki tällaisesta kollektiivisesta vallankäytön yrityksestä löytyy maailmanlaajuisesta ympäristöliikkeestä, Elokapinasta. Kollektiivisuus lisää resursseja, joilla saadaan aikaan yhteiskunnallisia muutoksia – raha, puhelinnumerot, sähköpostit, yksin jo tieto siitä, miten googlata tai etsiä oikeita lähteitä auttavat meitä. Yksi Elokapinan tavoitteista pohjautuu politiikan tutkija Erica Chenowethin tutkimukseen, jossa tarkasteltiin poliittista vaikuttamista. Siinä selvisi, että mikäli poliittiseen mielenilmaukseen osallistuu vähintään 3,5 % kansasta, ennakoi se muutosta järjestelmätason päätöksenteossa. Suomessa kansallisella tasolla tuo luku tarkoittaisi noin 200 000 kansalaista. Keskustelusta noussut ajatus kollektiivisesta liikkeestä kiehtoo. Liikkeessä on muutosta ja kollektiivisuudessa massaa. Se kaataa sitä valtaa, millä pelko meihin vaikuttaa.

U niin kuin unelma. Unelma. Unelmointi. Se auttaa löytämään päämääriä, tavoitteita, haluja, rajoja ja toiveita. Se vapauttaa tästä tilanteesta. Tästä päivästä. Se vie meitä tulevaisuuden tulevaisuuteen. Näen unelmoinnin myös osana antirasistista työtä, missä pääsee löytämään nykyisille epäkohdille ratkaisuja. Se auttaa meitä luomaan tulevaisuuden maailmoja ja yhteiskuntia, vapautumaan sorrosta. Se on voima, jonka avulla voitamme pelkomme ja käytämme sitä valtaa, jota jokaisella ihmisellä on. Unelmoida voi myös kollektiivisesti. Unelmointi on yksi vaihtoehto, mikä voi edistää muutosta.

”U niin kuin unelma. Unelma. Unelmointi.”

Mikään kirjoittamani ei ole uutta. Se on reflektiota kuulemastani, lukemastani ja omaksumastani tiedosta – kaikesta, mitä olen viimeiset vuodet opiskellut. Olen oppinut, että asiat, joita muutoksessa pelkään, eivät ole pienentäneet minua, vaan tuoneet jopa lisää merkityksiä ja uusia päämääriä elämääni. Unelmoin siis tämän tekstin tavoittavan ihmisiä, jotka eivät olleet kuulemassa marraskuista keskustelua vallasta ja vastuusta. Niitä, jotka jatkavat omia rutiinejaan ja mukavaa sunnuntaitaan rauhassa kotona. Unelmoin heidän työntämisestään kylmään veteen, jotta he ymmärtäisivät, että se ei jäädytä meitä hetkessä.

Sofia Charifi on marokkolais-suomalainen esiintyjä, tanssija ja taiteilija. Hän on opiskellut tanssia Berliinissä ja valmistunut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen linjalta keväällä 2021. Kiltteys ja uteliaisuus ovat hänelle tärkeitä arvoja. Tällä hetkellä hän on kiinnostunut kirjoittamisesta, pehmeydestä ja yliluonnollisuudesta.

Kiitos kaikille kenen kanssa sain käydä keskustelua kirjoituksesta.

Kuva: Kaisa Syrjänen