WAUHAUS

W A U H A U S on esittävien taiteiden kentällä toimiva ryhmä, joka on syntynyt halusta sitoutua toimimaan yhdessä ja pitkäjänteisesti. Pyrimme työskentelyssämme olemaan uteliaasti meille tuntemattomien asioiden äärellä ja ammennamme teoksiimme ennakkoluulottomasti eri taiteenalojen traditioista. Esityksillämme on siis monenlaisia muotoja ja tyylejä ja niitä voi nähdä niin teatteri- kuin tanssinäyttämöillä tai vaikka urheilustadioneilla. Teemme myös aktiivisesti yhteistyötä erilaisten tuotantotalojen ja instituutioiden kanssa sekä Suomessa että ulkomailla. Vuonna 2017 W A U H A U S:ille myönnettiin näyttämö- ja esitystaiteen valtionpalkinto rohkeasta ja ennakkoluulottomasta työstä esittävien taiteiden kentällä.

W A U H A U S:in jäsenet ovat ohjaaja Anni Klein, lavastaja ja valosuunnittelija Samuli Laine, koreografi Jarkko Partanen sekä äänisuunnittelijat Jussi Matikainen ja Heidi Soidinsalo. Lisäksi kanssamme toimii tuottaja Julia Hovi. Olemme tehneet vuodesta 2015 lähtien tiivistä yhteistyötä myös skenografi Laura Haapakankaan ja Jani-Matti Salon kanssa. Samoin Sapiensissa Kansallisteatterin näyttelijöiden rinnalla esiintyvät Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi ja Johannes Purovaara ovat työskennelleet kanssamme jo usean teoksen verran.

Yhteistyö

W A U H A U S:illa ei ole yhtä taiteellista johtajaa vaan tekeminen ja taiteellinen omistajuus on jaettua. Työskentelymme on jatkuvaa pyrkimystä kohti taiteen tekemistä, joka olisi kollektiivista, mutta jossa olisi kuitenkin mahdollista toimia erilaisista, kullekin taiteilijalle ominaisimmista työnkuvista ja vastuualueista käsin. Työtapaamme voisi hyvin kuvailla prosessiorientoituneeksi, jossa teoksen muoto ja sisältö muovautuvat harjoitusprosessin aikana. Lähestymistapaa, jossa esityksen eri osa-alueet ovat alusta alkaen vahvasti luomassa teosten sisältöä ja dramaturgiaa, kuvaa hyvin äänisuunnittelija Heidi Soidinsalon lausahdus: ”Haluan tehdä teoksia, joista on mahdotonta puhua puhumatta niiden äänisuunnittelusta.”

Materiaalisuus ja moniaistisuus

Monet teoksistamme ovat vahvasti audiovisuaalisia ja moniaistisia kokemuksia. Usein erilaiset materiaalit – kuten pastellinvärinen piimä, ilmalla täytetty valtava musta jätesäkki, hämärä valo tai suriseva ääni – toimivat näyttämöllä rinnakkain ihmisesiintyjien kanssa. Esimerkiksi Dirty Dancing (Zodiak, 2014) käsitteli likaa ja puhtautta hyvin konkreettisessa, haisevassa ja iholle tulevassa muodossa. Teoksessa neljä tanssijaa siivoaa ja sotkee itseään ja ympäristöään erilaisilla ruoka-aineilla valkoisessa kaukalossa. Yleisö istuu kaukalon reunoilla, heidän ympärillään. Dirty Dancing -esityksen moniaistista luonnetta voisi kuvailla ”piimänaiset” -kohtauksen kautta. ”Piimänaisissa” kaksi esiintyjää sotkee näyttämöä värjätyllä piimällä ja koettaa selviytyä sen liukastamalla lattialla. Kohtauksen aikana pastellinsävyinen piimä kertyy esiintyjien iholle ja vaatteisiin muuttuen vähitellen ruskeaksi. Samaan aikaan se myös lämpenee haisevaksi sotkuksi. Limaiset kehot toisiaan vasten ja painottomuuden illuusio liukkaalla pinnalla ovat kuitenkin paikoitellen kaunista ja jopa eroottista katsottavaa. Tämä eri aistien synnyttämä ristiriita oli keskeistä Dirty Dancing -esitykselle: se mitä näemme tuntuu kiihottavalta mutta haisee kuvottavalle.

Dirty Dancing

Dirty Dancing, kuva Katri Naukkarinen

 

Yhä edelleen Eurooppaa kiertävässä Flashdancessa (Zodiak ja Kanuti Gildi SAAL, 2016) lähestyimme näyttämöä näköaistin rajoittamisen kautta. Esityksessä valtava, koko tilan kokoinen musta jätesäkki täyttyy hitaasti ilmalla katsojien istuessa sen ympärillä. Täytyttyään kokonaan, säkki alkaa liikkua. Teoksen kokonaiskompositio muodostuu säkin täyttymisestä, liikkeestä ja tyhjentymisestä sekä katsojan näkökyvyn rajoittamisesta valojen dramaturgian kautta. Muovisen jättisäkin sisällä liikkuu kolme tanssijaa, joista muodostuu säkin yhtenäisen pinnan kautta yksittäinen olio. Jätesäkin muodostaman massiivisen olion liikkeen mittakaava ja volyymi on ihmisruumiiseen verrattuna valtava. Katsoja jää esityksessä kirjaimellisesti olion varjoon. Flashdancessa valo, säkki ja sen sisällä toimivat esiintyjät muodostavat eräänlaisen hybridin, jonka osia on mahdotonta erotella toisistaan. Lähelle tuleva ja yleisöä hipova muovinen pimeys herätti monissa katsojissa voimakkaita fyysisiä reaktioita. Katsoja kohtasikin esityksessä oman katseensa rajallisuuden ja toisaalta mielikuvituksensa rajattomuuden.

Flashdance

Flashdance, kuva Samuli Laine

Playback ja maskit

W A U H A U S -ryhmän jäsenistä Anni Klein ja Heidi Soidinsalo ovat kehittäneet vuodesta 2012 lähtien playback-tekniikkaan ja esiintyjien kasvot peittäviin naamioihin perustuvaa näyttämöestetiikkaa yhdessä skenografi Laura Haapakankaan ja Jani-Matti Salon, näyttelijä Iida Kuninkaan sekä vaihtuvien työryhmien kanssa (teater 90°, Teater Viirus). Näissä teoksissa, joiden jatkumoon Kansallisteatterissa nähtävä Sapiens asettuu, esittämisen tapa on ollut fyysisesti pitkälle tyylitelty ja täysin etukäteen nauhoitettuun puheeseen sidottu.

Playback-estetiikassa naamiot, esiintyjän keho ja nauhalta tuleva ääni ovat kietoutuneet toisiinsa erottamattomasti. Esiintyjän työskentely nojaa vahvasti kehollisuuteen – maski estää ilmeiden käytön ja esiintyjän puhekin on korvattu ennaltanauhoitetuilla repliikeillä. Tärkeimmäksi esiintyjän välineeksi nouseekin kehollinen ilmaisu. Kun esiintyjät rakentavat hahmot tarkoilla eleillä ja gestiikalla, joka kiinnittyy nauhalta tulevaan puheeseen ja äänitehosteisiin, hahmoista tulee nukkemaisia toisintoja ihmisestä.

WunderKinder

Valoisassa liiketilassa keskellä Kallion kaupunginosaa toteutettu WunderKinder (teater90°, 2016) tarkasteli nykypäivän työelämän jatkuvaa pudotuspeliä. Esityksen henkilöt ovat kolmekymppisiä luovan luokan arkkityyppejä, jotka yrittävät kehitellä työntekoon kannustavia iskulauseita. Työpaikka on loisteputkien ikuisesti valaisema, design-kalusteilla sisustettu tila, jossa loputon aivoriihi jauhaa ilmoille aina uusia sloganeita. Työntekijän on oltava hyvinvoiva, terve ja onnellinen. Aika ajoin tähän luovaan toimistoon saapuu harjoittelija, joka päätyy itsemurhaan kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota. Ainoastaan siivooja korjaa kyllästyneenä ruumiin pois kerta toisena jälkeen.

WunderKinderin henkilöt muistuttavat tietokonepelin hahmojen ja elävien ihmisten hybridejä. Nykyisen työelämän kuvauksessa pyrittiin pureutumaan solutasolle saakka. Esityksen äänisuunnittelu nosti esiin henkilöiden ruumiillisia toimintoja: jokainen yskäisy, hipaisu, kurlaus tai nielaisu oli kaapattu työn käyttöön. WunderKinderin työtekijöiden maailma oli kupla, josta ei pääse pakoon.

Toinen Luonto

Pipsa Longan käsikirjoittama Toinen luonto (Teatteri Viirus, 2018-2019) puolestaan koostuu lyhyistä kuvista, joissa ihminen tavalla tai toisella kohtaa eläimen tai luonnon. Nämä kuvat paljastavat hiljalleen ihmisen muita lajeja kohtaan harjoittaman herruuden epäloogisuuden groteskilla ja surullisella tavalla. Lyhyiden kuvien ja niitä seuraavien pimeyksien rytmittämää esitystä halkovat takanäyttämölle rävähtävät videokuvat, jossa katsojat kohtaavat eri eläinten mykät katseet.

Toinen luonto

Toinen luonto, kuvaaja Mark Niskanen

 

Toisessa luonnossa ihminen nähdään kasvottomana, maskin takaa. Heidän sanansa kuullaan vain äänitettynä, toisten puhumina, kun taas hevonen, porsas ja sudenkorento ovat videokuvassa läsnä sellaisinaan, kasvot paljaana. Elämillä ja luonnolla on nyt-hetki, ihmiset jäävät taustalle. Siinä missä WunderKinder-esityksen repliikit oli koostettu näyttelijöiden omasta äänestä, Toinen luonto -esityksessä kaikki puheet lainattiin muilta. Vanhuksen repliikit nauhoitettiin oikealta isoisältä, muurahaisten kanssa leikkivän pikkupojan repliikit taas puhui nauhalle 6-vuotias poika. Lavalla esiintyvän näyttelijän täytyi rakentaa hahmonsa kuulemansa äänen perusteella, taivuttaa kehonsa sen rytmiin ja sävyihin.

Sapiens

Useiden vuosien yhteinen työ ja kokonaisvaltaisen audiovisuaalisen näyttämökielen kehittäminen ovat johtaneet meidät lopulta yhteistyöhön Minna Leinon kanssa. Dramaturginen ajatus näyttämöllisen luontodokumentin ja playback-estetiikan yhdistämisestä syntyi Leinon kanssa vuonna 2017. Esiintyjäntyön keskiössä on jälleen fyysisyys ja gestiikka. Sapiens esittää sapiensia, ja toiset sapiensit katsovat.

Toivomme, että esityksemme pystyy tuomaan näyttämölle Sapiens-kirjan kirjoittaja Yuval Noah Hararin väitteen, että meitä ympäröivät ja ohjaavat itse keksimämme tarinat. Että niin raha, kansallisvaltiot, uskonnot, tai vaikkapa ihmisoikeudet ovat kuvitteellisia järjestyksiä, jotka auttaessaan meitä toimimaan jouhevasti suurinakin joukkoina, pahimmillaan luovat myös muureja, joiden ylitse emme enää näe. Meistä tulee fiktiivisten rakennelmiemme vankeja. Nämä kuvitteelliset rakennelmat harhauttavat meitä ajattelemaan niitä luonnollisena osana maailmanjärjestystä, jota pidämme kyseenalaistamattomana ja totena. Tämä esitys on yksi tarina siitä, kuinka olemme päätyneet historian alkuhämärästä tähän hetkeen, näiden valtavien ekologisten ja teknologisten murrosten keskelle, jossa nyt elämme. Ja tässä ajassa kysymys siitä, millaisia tarinoita haluamme kertoa, on ehkä tärkeämpi kuin koskaan. Sapiens-esitys on siis yksi tarina meistä, tarinoita kertovasta ihmislajista.

Kaiken meidän historiastamme voisi kuitenkin halutessaan kertoa myös aivan toisin.

Sapiensin kantaesitys Suurella näyttämöllä 11.9.2019

Otsikon kuva Katri Naukkarinen