Siirry pääsisältöön
""

Tänään on helppo päivä. Katsotaan työryhmän kanssa Ingmar Bergmanin elokuva Seitsemäs sinetti. Lupasin tuoda popcornit ja alan niitä tässä tuotapikaa mikrottaa. Voinmakuisia ja tavallisia.

Ollaan nyt treenattu reilu viikko. Treenipäivät ovat olleet lyhyehköjä, vain nelituntisia. Päälle kasaantuu läjä erilaisia kokouksia ja raakaa tekstin tuottamista: kirjoittamista, kaivelua, lyhentämistä, dramaturgisia mietteitä, plus itse elämä.

""

Kun emme ole salissa, hengaamme yleisölämpiössä. Paljon valoa ja tilaa joka suuntaan. Se on ihana paikka, jossa ajatus saa lennellä. Kuvassa kuiskaaja ja tekstinjärkkäilijä Pia Suuronen ja näyttelijät Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Noora Dadu.

 

Olen juossut päin seinää ja silppuria. Koko ajan pökkyräinen olo, unenomainen. Hetki ja asia kerrallaan etenemistä, kohti seuraavaa maalia. Viikonloppuna mikronukahtelin kotona, kuuntelin leikkimisen  staccatomaista sirkutusta viereisestä huoneessa ja olin aika kiitollinen siitä, että en ohjaa tätä juttua ihan pienen taaperon vanhempana.

Ensimmäiset neljä päivää luimme tekstejä, taustatutkijat Jari Hanska ja Satu Linnapuomi pitivät presentaatioita miten kunnallinen päätöksentekojärjestelmä toimii ja miten aiheemme, lapsiin kohdistuvat leikkaukset, ovat liikkuneet päätöksentekosysteemin eri rattaissa.

Viime perjantaina menimme stagelle, ja sinne mennään nyt joka kerta tästä eteenpäin. Paitsi tänään. Seitsemäs sinetti kertoo ritarin ja kuoleman välisestä älyllisestä kilvoittelusta, joka alkaa shakkilaudan ääreltä ja jatkuu läpi kulkutaudin riivaamaan Ruotsin.

""

""

Seitsemännen sinetin maisemissa seikkailee teatteriseurue, joka kokee kovia kulkutaudin viedessä yleisön kiinnostuksen ja tulot.

 

Alussa tapahtuu aina huojentavia löytöjä. Moni asia toimii, niiden varaan voi rakentaa ja sen näkee heti, että ne tulevat toimimaan loppuun asti. Poliitikkojen puheenvuorot ovat kovaa kamaa ja ammattinäyttelijät saavat niistä heti otteen. Ei tarvitse kauheasti suunnista huudella, katson kuinka hahmot ja tilanteet rakentuvat näyttämölle lähes itsestään.

Jahas, siellä kokoomuksen valtuutettu kuristaa jotakuta vassaria pölynimurin letkulla. Mistäköhän ne senkin keksivät! Perussuomalaiset hehkuvat tavalla, jota en itse olisi tajunnut tilata. Luojan lahja maailman taiteelle ovat näyttelijät, jotka miettivät koko ajan miten omasta tekemisestä saisi kiinnostavampaa, että itse viihtyisi näyttämöllä. Ohjaaminenhan oli ihan okei hommaa, tavallaan. Sehän on semmoista tuijottamista ja sen lausumista mitä näkee ja mitä voisi olla kiva nähdä. Ihmiset ovat tosi ymmärtäväisiä, eikä haittaa jos ei tässä vaiheessa tiedä juurikaan vaan tutkailee rauhassa.

""

Näyttelijä Aksa Korttila puhuu kuin persu. Ohjaaja katsoo näyttämöä, ei papereita kuten koulussa on opetettu.

 

Samalla alku on aina järkytys. Pienet voitot piristävät hähmäisen epätietoisuuden vainoharhaa ja kauhutiloja, tyhjän tylsyyden äärettömyyttä, jossa jokainen tehty valinta on ihassama. Aiheet liudentuvat, pommitan niitä taukoamatta, jeesus että ajatteleminen on raskasta. Päässä kaivautuu sinkkinaula kohti selkärankaa.

Että mitähän jumalan tähden jo tiedossa olevien poijujen väliin pitäisi rakentaa, että etapista etappiin pääsisi sellaisia siltoja pitkin joiden matsku on sekä ”aikuista” että vastaa omaa tunnetta siitä miten poliitikot suhtautuvat lapsiin ja leikkauksiin? Vakavat aiheet, aikuiset, fiksut ihmiset puhumassa sekopäisiä eufemistisia lauseita koska todenpuhuminen olisi vaan liian riskaabelia. Se tuottaa hulluuden ja sekopäisyyden ilmapiirin, jossa mikä tahansa on mahdollista.

""

Alkumonologissa Noora Dadu pisti tuulemaan. Kuvassa tarpeistonhoitaja Anne Jekunen, pukusuunnittelija Saara Ryymin ja näyttelijä Noora Dadu.

 

Jos harjoituskauden alussa tekee ison virheellisen valinnan, se palaa häiriköimään viimeistään siinä vaiheessa kun esitykseen pitäisi rakentaa viimeinen kolmannes.

Jos ensimmäinen iso käänne perustuu virhepäätelmään, löysiin argumentteihin, toinen iso käänne joka johdattaa lopun kuljetukseen, ei synny, sitä ei tule, tulee vain lorinaa kohti loppukuvaa.

Aiemmin olen tässä vaiheessa hokenut ”ei oo juttuu, meillä ei oo juttuu”. Nyt tiedän, että kyllä se sieltä ilmaantuu (samaan aikaan mietin vauhkona, että mitä jos usko tähän itse asiassa sabotoi mahdollisuudet löytää oikeat ratkaisut, olen liian luottavainen enkä panikoi riittävästi eli paniikki on ystävä! Ei oo juttuu, ei oo mitään juttuu!!!!!!).

Onneksi on kesä välissä. Työtä on tehtävä, taukoamatta, monta kuukautta.

Jengi alkaa valua paikalle. Popparit uuniin.

""

Älä heitä hyvää hukkaan. Näyttelijä Matti Onnismaa syö palaneita popcorneja roskiksesta. Koska miksipä ei.