Siirry pääsisältöön
""

Moikka tyypit.

Aion pitää puolivillaista, höperehtivää työpäiväkirjaa Kansiksen blogissa tulevaan ensi-iltaan asti, tai sen yli. Toisinaan päivityksen saattaa tehdä joku muu työryhmästä.

Olen vetänyt riman mahdollisimman alas. En aio tuottaa hiottua kolumnikamaa tai siivota tekstillisiä helmasyntejäni kuten ylimääräisiä partikkeleita pois. Tällä takaan sen, että tekstiä myös syntyy ilman, että aikaa kuluu kohtuuttoman paljon käsikirjoituksen valmistamiselta.

Teossa on journalistisen dokumenttiteatterin lajityyppiin kuuluva esitys (olen kirjoittanut aiheesta myös opinnäytetyön), jolle on kaavailtu ensi-iltaa tällä erää syksylle, Vallilan konepajan väistötiloihin. Toimin siinä itse ohjaajana, käsikirjoittajana, taustatutkijana ja dramaturgina. Olen myös itse yksi esityksen henkilöistä, ja jo Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogiasta tuttuun tapaan minua esittää näyttelijä Noora Dadu.

Tulossa on, kun tuota listaa katsoo, vuosisadan egotrippi. Voi hyvä luoja sentään.

”Teatteri on päiväperhosten laji, jonka jokainen osa-alue on katoavaa.”

Olen kerran aiemmin pitänyt julkista päiväkirjaa esityksen tekoprosessista. Päiväkirjan pitäminen on hieman kuin juoksemisen aloittaminen. Palkinto seuraa suorituksen jälkeen. Joskus kun kaikki on ohi, olen iloinen että jotakin jäi talteen myös prosessista. Teatteri on päiväperhosten laji, jonka jokainen osa-alue on katoavaa. Teoksella on harjoituskausi, ensi-ilta ja esityskausi. Sen jälkeen siitä saattaa hyvässä tapauksessa löytyä rupuinen tallenne, muuten esitys elää enää sen nähneiden – telkkari- tai leffayleisöihin verrattuna harvalukuisten – ihmisten mielissä. Kunnes nämäkin dementoituvat tai kuolevat pois.

Olen tämän vuoden Kansallisen residenssitaiteilija. Minut poimittiin hommaan omituisesta ammatillisesta limbosta. Olen ollut vuosia pois alalta. Sain suhteellisen myöhäisellä iällä aivan mahtavan lapsen, jonka kanssa olen viettänyt hyvää elämää jokaisesta minuutista nauttien. Olen tehnyt satunnaisia kirjoitus- ja luentokeikkoja ja sen semmoista konsultaation tapaista, mutta varsinaiseen ydinhommaani eli esitysten kirjoittamiseen ja ohjaamiseen on venähtänyt nyt jo viiden vuoden tauko.

Ok, olosuhteet ovat hyvin omituiset nyt kaikilla. Oma exodukseni uuden esityksen kanssa alkoi jo ennen koronaa. Nyt työstän neljättä esitysversiota, jolla on alkuperäisen kanssa enää aika vähän tekemistä. Mutta se, mikä on jäänyt jäljelle on tärkeää.

Kun alan miettiä uutta esitystä, eniten aikaa menee aiheen rajaukseen. Vaihe saattaa kestää vuosia, vähintään vuoden. Mikä milloinkin nousee ajankohtaiseksi, missä on katveita, mikä vaatii lähempää tarkastelua jo ihan oman käsityskyvyn kannalta. Teen rinnalla muitakin duuneja, mutta koko tekemiseni ja kaikki silppu elämässäni jäsentyy ”isojen ohjausten” muodostaman kronologian sekaan.

”Aihe vanheni vuosi sitten maaliskuussa aika lailla yhdessä vuorokaudessa.”

Aiheiden miettimisessä ei ole mitään glamoröösiä. Se on uutisten lukemista ja villasukissa hiihtelyä, mietiskelyä, kattoparrujen tuijottelua, erilaisten tutkimusten ja raporttien selailua. Satunnaisia raivokkaita purkauksia mistä tahansa mieleen tulevasta maailmassa, yhteiskunnassa, politiikassa hiertävästä asiasta jollekin vahingossa kohdalle osuneelle ystäväparalle.

Olen haaveillut vuosia esityksestä, jossa tutkitaan suomalaisen median toimintalogiikkaa, sen suhdetta muuhun läntiseen mediaan. Mitä mikro- ja mitä makroilmiöitä sieltä voi lukea. Tämä ei ole se esitys. Olin jo suhteellisen valmiin ja toimivan konseptin kanssa tyytyväisenä miettimässä harjoitusten alkua, kun korona iski. Aihe vanheni vuosi sitten maaliskuussa aika lailla yhdessä vuorokaudessa. Ihan ensimmäisenä kärähti mediaa käsittelevän esityksen nimi, Poikkeustila. Kerta kaikkiaan nyt ei ole sen hetki, joskus myöhemmin kun pöly on hieman laskeutunut (koska voi hemmetti jos tietäisitte mitä kaikkea sieltä löytyy kun vähän raaputtaa).

”– miten korona on vaikuttanut Suomessa, mihin suuntaan se iskee flipperipallon, jota yhteiskunnalliseksi muutokseksi tai kehitykseksikin voisi kutsua.”

Keskustelin Kansiksen pääjohtajan Mikan kanssa uusista aiheistoista useaan otteeseen. Pöytä putsattiin täydellisesti. Se teki hyvää, koska monella tapaa maailma on asennettu uudelleen vuoden aikana. Toisaalta ehkä niin isoa muutosta ei ole tapahtunut kuin voisi luulla. Ehkä ennemmin jo olemassa olevat tendenssit, toimintatavat, ideologiat, keinot, ovat kärjistyneet ja näyttäytyvät nyt aiempaa räikeämpinä, koska niitä ympäröivät olosuhteet ovat niin epänormaalit.

Puran näitä ensi viikolla lisää.

Mikalla oli toive, että esityksessä tarkasteltaisiin, miten korona on vaikuttanut Suomessa, mihin suuntaan se iskee flipperipallon, jota yhteiskunnalliseksi muutokseksi tai kehitykseksikin voisi kutsua. Mihin meidän pitäisi varautua? Miltä maailma, Suomi, Eurooppa näyttävät kun saamme taas jollakin tavalla maata jalkojen alle?

Aloin miettiä aihetta ensin tosi isosti, maailmanlaajuisen talouskehikon kautta. Tutkin Yhdysvaltoja. Euroopan unionia, laajimpia mahdollisia raameja, jotka voidaan mieltää arvoyhteisöksi johon Suomi kuuluu.

Tältäkin tripiltä jäi paljon kiinnostavaa takataskuun mutta konkretia puuttui. Aloin miettiä mitä minä, ihminen Susanna, seuraan päivittäin. Mikä juuri minua kolauttaa tai ravistelee, joka päivä. Mitkä uutiset luen ensimmäisinä?

Kumpula on tällä hetkellä maailmani napa. Kuten kaikki muut, olen sidottu turpeeseen tavalla, joka tuntui mahdottomalta kuvitella vielä vuosi sitten.

Kun katsoin internetin hakuhistoriaani, joka painottuu öiseen aikaan kun lapsi nukkuu, olen koronavuonna 2020 seurannut absoluuttisesti eniten sitä, mitä Ruotsissa ja Suomessa tapahtuu. Millaisia arvovalintoja kriisi on nostanut pintaan. Kenet uhrataan? Keillä ei ole niin väliä? Ketkä pärjäävät ihan hyvin? Millaisia valintoja tekevät ne keskiluokkaiset päättäjät, jotka luotsaavat meidät ulos kriisistä? Millaiseen maailmaan ja millaisten kivien päällä me loikimme yli ongelmien, etteivät varpaamme kastu.

Pahoittelen kömpelöitä kielikuvia, toistan, en editoi enkä viilaa. Napu napu vaan ja teksti eteenpäin.

""

Tämänhetkisen työvaiheen tärkeät välineet: puhelin, kahvia ja kaiutin.

 

Kun pesti Kansallisessa vuoden alussa alkoi, sain hienon työhuoneen kontista, jossa en ole voinut tehdä töitä kertaakaan. Silti tilanne on nyt aivan eri kuin viime vuonna. Ensimmäinen laaja suunnittelupalaveri on pidetty. Moni ihminen pyörittelee esityksen (työnimi Sokea piste, varmaan jää) aiheita, olen etätavannut näyttelijät jotka ovat ihania ja kiinnostuneita tästä sopasta, pelottomia vaikka tietävät miten hankala dokumenttiteatteria on tehdä ja vieläpä prosessina eli tekstiä valmiina on aluksi hyvin vähän. Ja käsistiimi on kasassa!

Haluan esitellä teille jossakin tulevassa päivityksessä journalististen sisältöjen kanssa työskentelevät tyypit, jotka taustoittavat ja miettivät yhdessä kanssani esityksen dramaturgiaa ja miten aiheita tulisi käsitellä. Työpäivät ovat alkaneet tuntua nautinnollisilta, en ole enää yksin hämärien ajatusteni kanssa. Kun herään, olen saanut näiltä fiksuilta ja tehokkailta ihmisiltä jo monta viestiä.

Jo sitä ennen lavastaja ja esitysdramaturgi Akse Pettersson on tehnyt hahmotelmat millaiseen leikkikehään esitys tehdään. Miten teoksen aiheet voisivat näkyä sen konkreettisessa toteutuksessa. Mitkä ovat esityksen maailman rajat, katto ja seinät?

Kolmas merkittävä seikka etenkin esityksen taideteoksellisen luonteen kannalta on se, että Kerkon klipit saapuivat.

Kun ajattelen esityksiä, aiheita, teemoja, nyansseja, kuljetuksia, kaikki on teoriaa ja aika kuivaa, kunnes Kerkko Koskisen musiikki tulee mukaan kuvaan. Se on vähän samanlainen hetki kuin kevään ekat tirriäiset, jotka lennähtävät etelästä Kumpulan loskaiselle pihalle patsastelemaan ja sirkuttamaan.

Esityksen hilpeintä musiikkiteemaa. Säveltänyt Kerkko Koskinen.

Henkilöt alkavat herätä eloon, musiikki itsessään tuottaa ja synnyttää ideoita kohtauksiksi ja tilanteiksi. Saan kiinni, miltä käsiteltävät asiat minusta tuntuvat. Saatan kuunnella koko päivän klippejä kymmeniä kertoja, kunnes niistä muodostuu esitykselle juuri sille ominainen valo ja varjo. Ne sitten väräjävät ja kuljeskelevat maailmassa, johon Akse on miettinyt katon ja seinät ja joissa näyttelijät puhuvat ulos sanoja, jotka journalistinen tiimi on maailmalta kerännyt.

Kun harjoitukset alkavat, esittelen loput suunnittelijat. He tuovat mukanaan oman työkalupakkinsa, joka saa näyttämön liikkeelle.

Lopetan tähän näin töksähtäen. Julkinen työpäiväkirja on kummallinen formaatti. Voi kertoa jotakin, mutta ei liikaa. Saa ajatella, mutta ihan kaikkea ei kannata sanoa ääneen.

Palataan näihin.

Susanna Kuparinen
Ohjaaja, toimittaja, käsikirjoittaja