Axel - soolo miesäänelle

Sukupuolen takaisuus -bloggaussarja

Axel – soolo miesäänelle -esityksen innoittamina pyysimme kolmelta ihmiseltä kirjoitusta siitä, millainen voisi olla tila / todellisuus, jossa sukupuolia ei ole tai ne eivät määritä olemista. Kirjoittajat ovat Emilia Kokko, Valto Kuuluvainen sekä Helena Sinervo.

Jos sinäkin intoudut kirjoittamaan tästä aiheesta, olisimme iloisia, jos saisimme lukea kirjoituksesi. Voit lähettää sen osoitteeseen: tiedotus@kansallisteatteri.fi. Osa kirjoituksista voidaan myös julkaista tässä blogissa.

Eräs kriittinen katse queer-kuplan sisältä*

Kuvittele itsesi teatterikatsomoon.

Kuvittele teatteriesitys, jonka aiheena on erään miehen elämä. Kuvittele teatterinäyttämö, vaaleatukkainen näyttelijä, valot, kuvittele muu yleisö ympärillesi. Esityksen päähenkilön nimi olkoon Jonne. Jonne on töissä…telakalla. Ei, ehkä sittenkin jotain nykyaikaisempaa. Jonne on uusmediayrityksen keskiportaan pomo… tai vaikka oopperalaulaja… Esityksessä Jonne kertoo isäsuhteestaan ja kasvustaan mieheksi, retkiluisteluharrastuksestaan, alkoholinkäytöstään, eron jälkeisistä naissuhteista, rakkauden ja kosketuksen kaipuustaan. Siitä, mitä ovat Jonnen kipukohdat ja hänen elämänsä tärkeät tapahtumat. Jonnen tarina on tarina hyvin tavallisesta, sympaattisesta miehestä. Esitys on koskettava ja henkilökohtainen, sellainen jossa ihminen näyttäytyy paljaimmillaan.

Kuvittele Jonnesta kertovan esityksen käsiohjelma.

Kuvittele käsiohjelmaa koristavat kuvat, kuvittele tausta ja värit, listaus tekijöistä, ohjaajan ja pääosan esittäjän kertomus esityksen syntyvaiheista. Kuvittele käsiohjelmaan otsikko: ”Millainen voisi olla todellisuus, jossa sukupuolia ei ole?” Kuvittele…

Ei. Nyt joku ei tässä ihan täsmää.

”Millainen voisi olla todellisuus, jossa sukupuolia ei ole?” Keitä tämä kysymys kiinnostaa? Kiinnostaako se kuvitteellisen esityksemme Jonnea, miestä miesesityksen keskiössä? Jonnen entistä vaimoa? Filosofeja, ehkä? Yhteiskuntatieteilijöitä? Feministejä? Humanoideja? Kaivinkoneenkuljettajia? Kiinnostaako se transihmisiä, oikeasti? Ainakin se kiinnostaa käsillä olevan esityksen tekijöitä, ja oletettavasti myös monia katsojista.

Minua nykyisessä elämässäni se ei kiinnosta kovin paljon muutamasta syystä. Ensinnäkin, erilaiset sukupuolet mahdollisina itseilmaisun muotoina tekevät maailmastani mielenkiintoisen, lihallisen, persoonallisen ja eroottisen paikan. Minusta on myös mahtava juttu, että on olemassa pimppejä ja pippeleitä sekä niiden yhteistyön tuloksena suloisia vauvoja ‒ nämä(kin) tapahtumat ovat osa sukupuolten kirjoa. Toiseksi, elän jo nyt arkea ja ihmissuhteita, joissa sukupuoli (muussa kuin äsken mainitussa muodossa) on olemassa lähinnä minusta irrallisena: yhteiskunnan ja enimmäkseen ventovieraiden ihmisten pakkotoimina ja mielivaltana, joka on toki ahdistavaa, mutta jonka yritän jättää omaan arvoonsa.

Kolmas syy liittyy yhteiskunnan rakenteisiin, jotka ilmenevät samankaltaisina, toistuvina tilanteina. Minua ei lakkaa hämmentämästä, miten sukupuolen poissaolo jonkinlaisena eksistentiaalisena utopiana nousee esiin nimenomaan aina silloin, kun puheenaiheena ovat ihmiset, joiden sukupuoli on – tai oletetaan olevan – jotain muuta kuin cisnainen tai cismies*. Aivan kuin meidän muiden sukupuoli olisi jotenkin vähemmän totta. Eikö sen sijaan voisi puhua siitä, mitä on olemassa, mutta mille meillä ei ole sanoja? Pohtia, miksi niitä sanoja ei ole? Tai, kaikkein tärkeimpänä: Miten tällaisten ihmisten elämää voisi helpottaa?

Ymmärrän, että monille ajatus sukupuolen poissaolosta on mullistava, uusi ja ihmeellinen, mutta ehkä itseni kaltaiset ihmiset, joiden sukupuolta ei aivan oikeasti ole olemassa – siis virallisesti, julkisesti ja tunnustetusti – eivät useinkaan ehdi, pysty tai halua toimia välittäjinä näissä pohdinnoissa. Jos taistelee arjessaan sen puolesta, että tulisi näkyväksi omassa sukupuolessaan, tietää suorastaan kivuliaan hyvin, että kysymys sukupuolen poissaolosta on yhteiskunnassamme melko teoreettinen. Millaista olisi, jos arkipävän rasismista puhuttaessa alettaisiin pohtia, että ”Mutta entäpä, jos kaikki ihmiset olisivat violetteja?” Auttaako tämä kysymys niitä, jotka kohtaavat rasismia?

Palataan vielä Jonneen ja Jonnesta kertovaan esitykseen. Jonne ei joudu miettimään, missä pääsee seuraavan kerran pissalle, tai kumpi on tärkeämpää, menestys työelämässä vai oman sukupuolen ilmaiseminen. Jonnella voisi olla hyvinkin voimavaroja käydä ihmisten kanssa keskustelua siitä, millainen olisi maailma, jossa sukupuolta ei olisi – tai, jos otsikon korjaaminen sallitaan, sukupuolen saisi määritellä aivan itse. Jos jokainen Jonne ottaisi tämän tehtävän hoidettavakseen vaikkapa kerran, kaltaisteni ei ehkä tarvitsisi kirota tätä samaa kysymystä aivan jokaisessa virastossa, kahvipöydässä ja työtilanteessa, siksi että se on muille niin tarpeellinen ja uusi ajatus.

Kaikesta huolimatta, en missään nimessä halua, että ihmiset lakkaavat kysymästä, tai että he lakkaavat kysymästä minulta ja meiltä, koska vielä toistaiseksi me valitettavasti tiedämme näistä aiheista paljon enemmän kuin ystävämme Jonne, mukava kaveri, jonka sukupuolen ilmaisua tuetaan siinä määrin, ettei hän ole tullut koko asiaa edes ajatelleeksi. Siksi ”sukupuolen poissaolo” tuottakoon tällä kertaa vain tällaisen lyhyen utopian: Miettikää. Kysykää. Ja kysykää toki meiltä transihmisiltä joskus jotain muutakin.

Valto Kuuluvainen
Kirjoittaja, ohjaaja ja aktivisti

*queer-kupla = ihmiset, joille sukupuolen moninaisuus on perusoletus kaikessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa
*cisnainen / mies = henkilö, jonka kokemus omasta sukupuolestaan vastaa syntymässä annettua määritelmää

Axel - soolo miesäänelle