Matti Patana

”Jaha, pojat lyövät jääpalloa?”.

Paavo ja Mikko lopettivat pelaamisen, kun Dagmarinkadun puolelle pysäköidyn pirssin kuljettaja virkkoi heille ja antoivat myöntävän vastauksen, vaikka oli ilmiselvää, että he pelasivat jääpalloa. Elettiin helmikuuta 1922 ja tämän maailmanajan lapset oli kasvatettu suhtautumaan aikuisiin kunnioittavasti. Mutta oli autoilijalla asiaakin: ”Tietääkös pojat mitä kello on?” Mikko katsoi rannettaan. ”Paria minuuttia yli viisi.” Pirssikuski kiitti ja ajatteli jo kymmenennen kerran, että koko tämä kuvio haiskahti liikaa oudolta.

Autoilija Herman Söderström oli saanut asiakkaan kello 14.00. Svenska Teaternin kohdalta. Mies tuli Cafe Esplanadista ja pyysi Söderströmiä ajamaan Museokadun ja Dagmarinkadun kulmaan; tarkemmat ajo-ohjeet hän antaisi siellä. Perillä mies osoitti edessä olevaa kivitaloa ja pyysi jättämään sinne. Osoite oli Dagmarinkatu 5 A, Dagmarinkadun ja Nervanderinkadun kulmatalo.

Mies kysyi, olisiko Söderströmin mahdollista odottaa puoli kuuteen, hän maksaisi odotuksesta 50 markkaa. Söderström mietti asiaa ja myöntyi; summa peittäisi hyvin mahdolliset menetetyt kyydit. ”Kiitos”, mies sanoi. ”Ja nyt, kuunnelkaa tarkasti. Kun minä tulen 5 A:sta ulos, haluan että ajatte minut välittömästi Eläintarhan kautta Hakaniemen torille ja jätätte sinne.” Tässä vaiheessa Söderström alkoi epäröidä, mutta karkotti mieleen tulevat pahat aavistukset aivosolujen niihin osiin, joita aivotutkijoiden mukaan emme ehdi käyttämään missään vaiheessa elämäämme. Aika ei riitä. Asiakas oli iso mies ja pukeutunut työmiehen vaatteisiin, mutta Söderström tunsi työmiehet ja oli valmis syömään hatullisen paskaa, jos tämä mies sellainen oli. Vaikka Hakaniemeen halusikin. Vaatteet olivat kaiken lisäksi uudet ja ehjät.

Söderström päätti kuitenkin lopettaa turhan ajattelun (niinhän me kaikki) ja iski hampaansa Viipurin rinkeliin.

Ei, eihän Ernst Tandefelt mikään työmies ollut. Hän oli vanhan aatelissuvun musta lammas, joka hankki jokapäiväisen leipänsä valuuttakeinottelun avulla (hän kutsui itseään toki liikemieheksi, se kuulostaa hienommalta). Tämän lisäksi hän piti itseään miehenä, joka isänmaan kutsuessa on valmis vastaamaan. Nyt isänmaa oli kutsunut häntä, kenraalin ja apteekkarin suun kautta. Oli helmikuun 14. päivä ja vuoden 1922 Suomessa se ei ollut mikään ystävänpäivä.

Noin viittä yli viiden iltapäivällä raitiovaunu pysähtyy Kansallismuseon pysäkillä ja kyydistä astuu kaksi miestä. Ensiksi ulos tulee mietteliään oloinen salkkua kantava herrasmies. Hänen perässään astuu ulos pitkä hoikka herra, joka pitää selvän hajuraon edellään ulos astuneeseen salkkukätiseen herraan. Pitkä hoikka herra on Uuden Suomen päätoimittaja ja kokoomuspuolueen kansanedustaja Ernst Nevanlinna. Hän suhtautuu vihamielisesti edessään kävelevään salkkuherraan. Hänen lehtensä ja puolueensa on jo kuukausien ajan suoltanut salkkuherran päälle panettelevia henkilökohtaisuuksiin meneviä herjakirjoituksia. Nevanlinna tietää kuitenkin, että heillä on sama matka, sillä hän on menossa tapaamaan puoluetoveriaan, entistä pääministeriä (ja tulevaa arkkipiispaa) Lauri Ingmania, joka asuu samassa Oivan talossa kuin salkkuherrakin. Osoite on Nervanderinkatu 11, Helsingin Etu-Töölössä. Se on se Dagmarinkadun ja Nervanderinkadun kulmatalo jonka lähettyvillä Herman Söderström odottaa puolta kuutta.

Salkkuherra kävelee ajatuksissaan Museokadulta Dagmarinkadulle eikä huomaa, miten Tandefelt sujuttautuu Ostrobotnian edestä hänen ja Nevanlinnan väliin. Herrat kävelevät nyt jonossa kuin sorsapoikue, pituusjärjestyksessä kaiken päälle. Tämän näkee eläinmuseolta päin saapuva rouva Gerda Ryti, valtiovarainministeri Risto Rytin puoliso. Hän taas kuuluu salkkuherran ystäväpiiriin, mutta on liian kaukana tervehtiäkseen eivätkä hienot rouvat huuda tervehdyksiään. Ainakaan vuonna 1922.

Sorsapoikue ohittaa Dagmarinkadulla Herman Söderströmin pirssiauton. Tandefelt tekee jonkinlaisen konspiratiivisen eleen Söderströmille, josta tämä ymmärtää, että kohta lähdetään kohti Hakaniemen toria. Söderström ei ole ollenkaan varma haluaako hän, sillä hänellä on pahoja aavistuksia. Sorsapoikue kääntyy kulman taakse Nervanderinkadulle; he ovat saavuttamassa määränpään. Salkkuherra pääsee rapunoven luokse ja tarttuu ovenripaan. Tässä vaiheessa Tandefelt kiihdyttää hänen luokseen ja tarttuu taskussaan olevaan pistooliin.

Knut Ernst Robert Tandefelt muistaa, että Suomen historia on täynnä yleviä sankarillisia hahmoja jotka ovat valmiit tekemään uhrauksia maamme hyväksi; hän muistaa kotikontujen tienoiden tervehdykset. Tämän kaiken tiedostaen ja myös Suuren Suomen kunniaksi, hän lasauttaa ensimmäisen luodin omaan jalkaansa (voihan kyseessä olla myös tohkeissaan olevan ukonkutaleen puhdas tohelointikin…). Tämän jälkeen hän saa pistoolin ulos taskustaan ja ampuu kolme luotia lähes kosketuslaukauksina salkkuherraan. Sisäministeri Heikki Ritavuori kaatuu kuolettavasti haavoitettuna Nervanderinkadulle.

Valuuttakeinottelija on ampunut Heikki Ritavuorta selkään.

Valuuttakeinottelija on suunnitellut pakoreitin itselleen valmiiksi, mutta jostakin syystä hän lähtee juoksemaan Nervanderinkatua pohjoiseen, kun ilkeä kipu sävähtää hänen jalassaan ja ryntäys muuttuu liikkaamiseksi. Nevanlinna ryntää siviilirohkeasti hänen peräänsä, vaikka valuuttakeinottelijalla on ase kädessään. Valuuttakeinottelija heilauttaa pistoolia ja Nevanlinna perääntyy huutaen ”Ottakaa roisto kiinni!” (Muistaakohan Nevanlinna tuolla hetkellä sen tarkoitushakuisen vihakirjoittelun mitä hänen lehtensä Ritavuoren päälle on syytänyt ja jos muistaa, niin käyköhän hänen mielessään se mihin maalittaminen saattaa johtaa? Lopputulos näkyy tällä hetkellä hänen edessään Nervanderinkadulla. Kaikessa paljasperseisessä karuudessaan.)

Nyt Valuuttakeinottelija muistaa, että hänenhän piti paeta sisäpihan kautta ja hän ontuu itsensä Oivan talon ovesta sisään. ”Nyt se meni porraskäytävään!” huutaa joku kadulta. Gerda Ryti juoksee Herman Söderströmin auton luokse ja pyytää Söderströmiä siirtymään Nervanderinkadun puolelle. Sisäministeriä on ammuttu ja hän tarvitsee kyydin sairaalaan. Söderström aavistaa heti, kuka ampuja on ja kaartaa Nervanderinkadulle apuun. Ampuja saa hänen puolestaan mennä Hakaniemen torille vaikka potkukelkalla. Valuuttakeinottelija yrittää päästä sisäpihan kautta Dagmarinkadun puoleiseen rappuun; ovi on lukossa. Hän palaa takaisin Nervanderinkadulle, missä paikalle tulleet työmiehet (tällä kertaa oikeita) ottavat häneltä pistoolin pois.

”Minä se olin ja tiedätte kyllä miksi.”

Gerda Ryti ottaa Ritavuoren kadulle tipahtaneen turkislakin ja asettaa sen hänen päänsä alle helpottaakseen tämän oloa. Tämän jälkeen hän nousee kerrokseen kertoakseen Katri Ritavuorelle mitä on tapahtunut. Ritavuori aukoo hieman suutaan saadakseen happea. Paavo ja Mikko ovat juosseet lähistöllä partioivien poliisikonstaapelien, Penttilän ja Sjöholmin luokse ja poliisit tulevat juoksujalkaa jääpallopoikien kanssa Oivan talolle. Työmiehet nostavat Ritavuoren Söderströmin auton takaistuimelle. Konstaapeli Sjöholm nousee myös autoon ja Söderström ottaa suunnan kohti Kaartinkaupunkia ja Kirurgista sairaalaa. Tässä vaiheessa Katri Ritavuori tulee kauhistuneena kyynelehtien Nervanderinkadulle vain huomatakseen, että hänen miestään ollaan jo viemässä sairaalaan. Konstaapeli Penttilä pidättää Valuuttakeinottelijan, joka sanoo:”Minä se olin ja tiedätte kyllä miksi”.

Autossa Heikki Ritavuori ei enää osoita elonmerkkejä. Kirurgilla hänet julistetaan kuolleeksi.

Heikki Ritavuori on Suomen historian kirjoittamaton luku. Maltillisena tasavaltaa kannattavana porvarillisena poliitikkona hän liittyi Suomen itsenäistyttyä Kansallisen Edistyspuolueen jäseneksi (Kansallinen Kokoomus oli monarkistinen ja jyrkemmin oikealla). Sisällissodan jälkeen hän tuki presidentti Ståhlbergin ajamaa kansallista sovintoa tavoittelevaa linjaa; hän kannatti kapinaan ryhtyneiden armahtamista (poikkeuksena törkeisiin rikoksiin syyllistyneet) ja juristina hän myös edusti useita kapinasta syytettyjä ihmisiä valtiorikosoikeudessa. Vasemmistopoliitikoista mm. Väinö Tanner ja Sulo Wuolijoki kuuluivat hänen ystäväpiiriinsä (hän toimi myös molempien oikeusavustajana). Ritavuoresta tuli maltillisen oikeiston, maalaisliiton ja sosialidemokraattien silmissä arvostettu yhteistyökykyinen henkilö.

1920-luvun alkuvuosina kokoomus ja ruotsalainen kansanpuolue eivät maltilliseen oikeistoon lukeutuneet ja kun Ritavuori sisäministerinä aloitti toimet Karjalaan sotaretkelle lähteneitä kiihkokansallismielisiä vastaan, aloittivat näiden puolueiden edustajat ja etenkin puoluelehdistö, härskin henkilökohtaisuuksiin menevän parjauskampanjan sisäministeriä vastaan. Häntä syytettiin isänmaanpetturiksi ja piilokommunistiksi, hänen väitettiin salassa avustavan äärivasemmistolaisia ja osoittavan heille juridisia porsaanreikiä maanpetturuutta edistääkseen. Ritavuori toimi jopa venäläisten edut mielessään. Kirjoittajat tuskin itsekään uskoivat omaa propagandaansa, mutta maalittaminen lankesi hedelmälliseen maaperään.

Ernst Tandefelt oli koko ikänsä halunnut olla sankari.

Hänen suuri esikuvansa oli Nikolai Bobrikovin murhaaja Eugen Schauman. Routavuosina Tandefelt oli kävellyt pistooli taskussa ja murhat mielessä pitkin Helsinkiä, mutta attentaattia hän ei koskaan ollut saanut aikaiseksi. I maailmansodan aikana venäläiset olivat pidättäneet hänet terroriteon suunnittelusta ja häntä oli kidutettu vankilassa. Sisällissodan ajan hän vietti sairaalassa. Sen jälkeen hän ajelehti ammatista toiseen (oli tovin jopa poliisina), kunnes päätyi liikemiehen ammattiin. Hän alkoi keinotella valuutoilla ja pärjäsi tässä sen verran että saavutti kohtuullisen tulotason.

Oikeistolehtien propaganda osui ja upposi Tandefeltiin, sytytti raivon ja herätti hänen sisällään uinuneen suuren sankarin uudelleen eloon. Murhan suoritettuaan (suuri sankari ampui selkään, yritti karkuun ja oli tekeytynyt työmieheksi, jotta epäilykset kohdistuisivat alempiin sosiaaliluokkiin) Tandefelt sanoi toimineensa yksin tavoitteenaan vain ja ainoastaan isänmaan etu. Hän sanoi motivoituneensa oikeistolaisista sanomalehdistä, joiden kirjoituksiin hän uskoi kritiikittömästi. Useiden mutkallisten oikeuskäsittelyjen jälkeen Tandefelt tuomittiin 12 vuodeksi kuritushuoneeseen. Hän oli kuulemma täyttä ymmärrystä vailla. Tandefelt alkoi istua tuomiota odottaen, että hänen sisäministerin murhasta alullepanemansa vyöry johtaisi oikeiston vallankaappaukseen ja hänen vapauttamiseensa vankilasta. Loppuelämänsä hän viettäisi juhlittuna kansallissankarina.

Vuonna 1927 Tandefelt havaitsi istuvansa edelleen vankilassa ja yksinäisyydessä. Hän alkoi kaivata itselleen seuraa. Niinpä Tandefelt kirjoitti oikeuskanslerille ja alkoi nimetä rikoskumppaneita. Hän olisi sittenkin keskustellut aiheesta apteekkari Oskar Janssonin ja kenraali Paul von Gerichin kanssa ja maininnut heille haluavansa murhata presidentti Ståhlbergin. Jansson ja von Gerich olisivat tässä vaiheessa kääntäneet Tandefeltin huomion sisäministeri Ritavuoreen.

Tämän taustalla oli ns. suojeluskuntaselkkaus. Kenraali von Gerich oli suojeluskunnan Helsingin piirin komentaja, joka erehtyi kirjoittamaan levottomia lehtiin ja sai potkut. Ritavuori oli tässä tilanteessa kiinnittänyt huomionsa suojeluskuntien itsenäiseen asemaan nuoressa tasavallassa ja aivan oikein huomannut että siitä oli muodostumassa laitaoikeistolaisten ja monarkististen upseereiden (lue: Mannerheimin) oma epävirallinen yksityisarmeija, joka tavoitteli demokratian kukistamista ja diktatuuria. Taitavalla manööverillä Ritavuori sai suojeluskuntien komentajaksi demokratialle lojaalin everstiluutnantti Lauri Malmbergin. Samalla hän vihastutti kaikki Mannerheimin johtajuuden eteen työtä tehneet. Ritavuori, peloton demokratian puolustaja, oli nöyryyttänyt demokratiaa vastustaneen upseeriston ja koston ajatus oli alkanut elää. Koston välineeksi saatiin Ernst Tandefelt, yllytyshullu pölvästi. Kenraali von Gerich toimitutti apteekkari Janssonin avustuksella Tandefeltille aseen, ja Tandefelt käytti sitä. Poliisikunnassa heidän aatteellinen kumppaninsa Etsivän Keskuspoliisin päällikkö Ossian Holmström piti huolta siitä, että johtolangat jäivät solmimatta yhteen. Se oli helppoa, sillä hänen esimiehensä, sisäministeri, makasi Kirurgilla lakana pään yli vedettynä.

Mutta nyt häkkilintu oli alkanut visertämään (film noir-ilmaus) ja isänmaanystävien vapaus oli vaarassa.

Kuulustelija kävi sekä apteekkarin kuin myös kenraalin pakeilla. Molemmat kielsivät koskaan edes nähneensä Tandefeltiä. Kuulustelija katseli ympärilleen molempien asunnoissa, mainitsi huoneistojen vastaavan Tandefeltin antamaa kuvausta ja yltyi oikein ääneen ylistämään Tandefeltin selvänäkijän lahjoja. Tämä sai apteekkarin selittelemään jotakin mahdollisesta tapaamisesta joskus jonkin asian tiimoilta jonka luonnetta hän ei jaksanut muistaa. Kenraali puolestaan näytti kuulustelijalle ovea. Cafe Esplanadin tarjoilija Elina Setter muisti Tandefeltin istuneen murhapäivänä kahvilassa apteekkari Janssonin kaksoisolennon kanssa. Jansson kielsi olleensa kahvilassa ja rehellisen isänmaallisen miehen sanaahan ei sovi koskaan epäillä…

Lopputuloksena asia painettiin unohduksiin. Tandefelt palkittiin ilmiantamisestaan; hän sai loppuiäkseen ilmaisen ylläpidon Nikkilän mielisairaalassa, jossa hän kuoli 1948.

Heikki Ritavuori ei ole saanut muistopatsasta; Suomen kansa on koko lailla unohtanut hänet. Oivan talon seinässä on sentään muistolaatta. Jossittelemalla hänet pystyy näkemään korkeissa yhteiskunnallisissa tehtävissä. Häntä voi pitää edistyspuolueen vasemmistosiiven johtohahmona ja tätä kautta pääministeriys tai presidenttiys tuntuu täysin mahdolliselta; hänen taitonsa, yhteistyökykynsä ja rehellisyytensä olisivat riittäneet valtiomiestasolle. Vuoden 1937 punamultahallituksen pääministerinä toimi edistyspuoleen vasemmistosiiven A.K. Cajander. Ritavuoren eläessä pääministeriys olisi todennäköisemmin mennyt hänelle kuin lässyttävälle ja päättämättömälle Cajanderille.

1920-luku oli kova vuosikymmen, maamme nuori demokratia oli koko ajan vaakalaudalla.

Vuosikymmen huipentui 1930-luvulle tultaessa uusiin väkivallantekoihin ja vallankaappausyritykseen. Itsenäisyyden alkuvuosina Heikki Ritavuori oli näkyvin demokratian puolustaja Suomessa; presidentti Ståhlbergin luottomies jonka tinkimättömyyteen ja rehellisyyteen saattoi luottaa. Suomen hivenen häilyvä poliittinen oikeisto olisi tarvinnut häntä lapualaisvuosina, jolloin demokratian näkyvimmäksi puolustajaksi nousi sosialidemokraattien Väinö Tanner. Porvarilliset puolueet olivat tuolloin pelottavan hiljaa. Demokratian ja parlamentarismin vastustajat olivat kovia ja väkivaltaisia ihmisiä ja heidän vastustamisensa vaati yhtä lailla kovaa luonnetta. I maailmansodan seurauksena kolme keisarikuntaa (Venäjä, Saksa, Itävalta-Unkari) hajosi ja lukuisa määrä pieniä kansallisvaltioita itsenäistyi. Suomi on ainoa näistä valtioista, joka näihin päiviin asti on pysynyt koko ajan demokratiana. Välillä kansalaiset ovat joutuneet suojamaan korviaan, kun demokratiamme on yskinyt autoritaarisen oirehtimisen aiheuttamasta tulehduksesta, mutta oireet eivät ole levinneet kuolettavasti kansalaisyhteiskunnan elimiin. Olemme kestäneet äärioikeiston, Neuvostoliiton hyökkäyksen ja suomettumisen vuodet. Demokratiaa on puolustettu taidolla ja lahjana olemme saaneet kosolti myös hyvää tuuria. Menneet sukupolvet ovat jättäneet meille hyvän perinnön.

Mikä on siis meidän aikamme ihmisten osuus demokratian puolustamisessa? Heikki Ritavuori (ja moni muukin) uhrasi elämänsä, jotta me saisimme elää vapaassa demokraattisessa maassa. Olemmeko me sen uhrauksen väärtejä?

Kun muuan Adolf Hitler aloitti operaatio Barbarossan ja natsi-Saksan joukot etenivät syvälle Neuvostoliiton rajojen sisäpuolelle, eräs tappiomielialan vallassa ollut Josif Stalin sanoi:”Lenin perusti maamme, mutta me olemme tyrineet sen”.

Vuoden 2019 Suomessa voimme mukailla Stalinin puuskahdusta: ”Meitä edeltäneet sukupolvet puolustivat maamme itsenäisyyttä ja demokratiaa, mutta olemmeko me tyrineet sen?”

Esa Leskinen kirjoittaa Kansallisteatteri-lehdessä osuvasti: ”Se, mitä kutsumme demokratiaksi, on toteutunut vain ja ainoastaan siihen sitoutuneiden valtioiden lainsäädännön kautta. Vallan siirtyessä valtioilta ylikansallisille markkinoille demokratia vähenee vääjäämättä”. Olen samaa mieltä.

Ennen valistuksen aikakautta varallisuus jakautui vain muutaman harvan ja valitun kesken. Valistusfilosofien synnyttämän tiedostamisen ja sivistymisen ansiosta demokratia voitti läntisen Euroopan alueella ja varallisuus alkoi jakautua tasaisemmin ihmisten kesken. Ihmiset totesivat, että vapaus ja demokratia ovat puolustamisen arvoisia asioita (Suomessa tämän tiedostaminen takasi Talvisodan ihmeen). Nyt olemme siirtyneet valistuksen jälkeiseen aikaan ja valistumattomien filosofien (saatanan tunareiden, sanoisi vanhempi kaljupäinen valtiomies) mielestä varallisuuserojen kasvu on hyvä asia. He kutsuvat itseään markkinaliberaaleiksi. Kuinkahan moni pitää heidän johtamaansa maailmaa puolustamisen arvoisena? Se voi olla yksi ihmiskunnan tulevaisuuden avainkysymyksiä.

Demokratiaa tulee vaalia, demokratiaa tulee puolustaa; demokratia ei ole mikään itsestäänselvyys. Esa Leskisen mukaan nyt on yhdestoista hetki. Mutta minä pelkään, että se meni jo.

Minusta näyttää siltä, että Suomi-neito makaa keskellä Nervanderinkatua ja aukoo hieman suutaan saadakseen happea. Valuuttakeinottelija on ampunut häntä selkään.

Kirjoitus on rutosti velkaa Risto Nikun kirjalle Ministeri Ritavuoren murha, mutta katsoin asialliseksi hieman värittää tapahtumia. Kirjoituksen motivoi Esa Leskisen näytelmä Yhdestoista hetki. Mielipiteet ja spekulointi ovat minun ja virheet myös.

 

Matti Patana on Kansallisteatterin bloggaava vahtimestari. Silmäniskuja-blogikirjoitussarjassaan Patana kirjoittaa omista havainnoistaan teatterista, taiteesta ja yhteiskunnasta — vakavasti leikkimielellä!