Siirry pääsisältöön

Kansallisteatterin näytännöt on peruttu maaliskuun loppuun saakka.

""

PROLOGI

Iltayöllä 15. lokakuuta 1946 Hermann Göring pistää syanidiampullin suuhunsa ja päätyy helvettiin yhdellä ainoalla puraisulla. Hänen ja muiden Nürnbergin oikeudenkäynnissä kuolemantuomion saaneiden hirttotuomiot on määrätty toimeenpantavaksi aamuyöllä 16. lokakuuta ja salassa pidetty tieto on vuotanut entisen valtakunnanmarsalkan korviin. Göring ei halua roikkua narun jatkona (hänen uhrinsakaan eivät olisi halunneet) ja hän on onnistunut pitämään syanidiampullin kätkössä jatkuvista ruumiintarkastuksista huolimatta. Miten, jäänee mysteeriksi. Suosikkiteoriani mukaan Göring nielaisi lasiampullin aamuisin (puraisematta) ja poimi sen illalla talteen omista ulosteistaan. Tunnen suorastaan iloa ajatellessani tätä turhamaista kukkoilijaa omaa paskaansa tonkimassa.

Göringiä ei pystytä pelastamaan hirtettäväksi, mikä saa vankilan komendantin, eversti Burton C. Andrusin, turhautuneen raivon valtaan. Göring on korkea-arvoisin natsi, jonka liittoutuneet ovat saaneet elävänä vangiksi ja hän on koko oikeudenkäynnin ajan pyrkinyt esiintymään niiden 22 pääoikeudenkäynnissä tuomiolla olleen natsin nokkamiehenä. Hänen hirttämisestään oli tarkoitus tehdä symboli.

”Rikokset ihmisyyttä vastaan.”

Aamuyöllä, Göringin maatessa kalmona sellissään, liittoutuneitten sotapoliisit marssittivat 10 muuta kuolemaantuomittua natsijohtajaa, ulkoministeri Joachim von Ribbentrop ensimmäisenä (Göringin piti alun perin olla ensimmäinen) Nürnbergin oikeuspalatsin vankilan voimistelusaliin, jonne oli rakennettu kaksi hirttolavaa (kuolemantuomioita annettiin 12, Martin Bormann tuomittiin in absentia). Jumppasalissa itseoppinut amerikkalainen pyöveli, sotilasmestari John Woods sähläsi tuomitut hengiltä tavalla, joka muistuttaa lähinnä kuoliaaksi kiduttamista. Ruumiit kuljetettiin Müncheniin, missä ne päätyivät krematorion kautta Isar-jokeen. Symbolismi on selvääkin selvempää. Tuomiot annettiin Nürnbergissä, missä syntyivät natsien pahamaineiset Nürnbergin lait, ja ruumiit tuhkattiin ja hävitettiin Münchenissä, natsismin syntysijoilla. Ja jotakin symbolista on kai myös siinä, että tuomitut joutuivat kitumaan hirressä? Kuten heidän miljoonat uhrinsakin olivat joutuneet kitumaan murhaajiensa käsissä.

Nürnbergin oikeudenkäynnissä oli neljä erillistä syytekohtaa:

  • Osallistuminen salaliittoon rauhaa vastaan suuntautuneen rikoksen tekemiseen.
  • Tietyistä rikoksista rauhaa vastaan, hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen.
  • Sotarikokset.
  • Rikokset ihmisyyttä vastaan.

Syytettyjä oli alun perin 24, mutta natsien työministeri Robert Ley teki itsemurhan paskahuussissa (lisää symboliikkaa) ennen oikeudenkäynnin alkua, ThyssenKrupp-yhtiön johtaja Gustav Krupp todettiin muistisairaana oikeustoimikelvottomaksi (tässä liittoutuneille tuli moka, sillä oikea syytettävä olisi ollut Kruppin orjatyövoimasta hyötynyt poika Alfried) ja Martin Bormann, joka tuomittiin siis poissaolevana. Kuolemantuomioiden lisäksi jaettiin seitsemän eripituista vankeusrangaistusta ja myös kolme vapauttavaa tuomiota.

Hermann Göring tuomittiin kaikkien neljän syytekohdan perusteella kuolemaan. Göringillä oli puolustuksessaan pokkaa väittää, että hän ei ollut antisemitisti, vaikka hän oli se henkilö, joka valtuutti Reinhard Heydrichin käynnistämään ns. juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun, teollisen kansanmurhan, jonka perusteella yli 5 miljoonaa juutalaista (ja muitakin vähemmistöihin lukeutuvia) surmattiin julmasti. Liian monet heistä ovat nimettömiä, mutta joidenkin nimet ovat jääneet aikakirjoihin. Symbolisin on varmaankin Anne Frank, Hollantiin paennut teini-ikäinen saksanjuutalainen ja päiväkirjanpitäjä, joka menehtyi Bergen-Belsenin keskitysleirillä 15-vuotiaana maaliskuussa 1945, ilmeisesti nälän ja pilkkukuumeen yhteisvaikutuksesta. Frankin piilossa kirjoittama päiväkirja on tunnetuimpia II maailmansotaa käsitteleviä teoksia ja merkittävä dokumentti ajasta.

***

Nürnbergissä jaettiin toki voittajien oikeutta, mutta natsien teot olivat laadultaan ja laajuudessaan niin ennenkuulumattomia, että oikeudenkäynnin pääsyyttäjä, Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Robert Jackson, aivan oikein totesi, että sen toistuminen saattaa merkitä ihmiskunnan tuhoa. Tuomareina toimivat II maailmansodan voittaneet liittoutuneet eli Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja Neuvostoliitto.

Mutta miten Neuvostoliitto oli tuomitsemassa Saksaa syytekohdan 1 (salaliitto rauhaa vastaan) perusteella, sillä II maailmansota syttyi Neuvostoliiton ja Saksan solmiman Molotov-Ribbentrop-sopimuksen, ja sen salaisen lisäpöytäkirjan sytyttämänä? Kaksi Euroopan pahinta diktaattoria jakoi Euroopan kahtia. Tämä oli se alkuperäinen salaliitto rauhaa vastaan, joten olisiko Neuvostoliitto kuulunutkin Nürnbergissä syytettyjen penkille yhdessä natsien kanssa? Toisaalta on myönnettävä, että minkään muun valtion kansalaiset eivät olleet kärsineet natsien vallan alla niin paljon kuin neuvostoliittolaiset. Itänaapurissamme (millä nimellä se sitten kulkeekin) kansalaisten kaltoin kohtelu on varattu vain maan omille vallanpitäjille…

***

Suomessa aseet itärintamalla vaikenivat 5.9.1944. (sota ei suinkaan loppunut, aseet käännettiin pohjoisessa entistä asetoveria Saksaa vastaan) ja aseleposopimus solmittiin Moskovassa 19.9. samana vuonna. Sopimuksen 13. artiklan mukaan ”Suomi sitoutuu yhteistyössä Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseen ja tuomitsemiseen”. Artikla johti useiden mutkien kautta kahdeksan sodan aikana johtavassa asemassa olleen suomalaisen poliitikon pidättämiseen ja vankeustuomioon.

Suomeen saapui liittoutuneiden valvontakomissio, jota johti kenraalieversti Andrei Zdanov, Leningradin alueen puoluejyrä ja Stalinin juoppo hännystelijä. Valvontakomissio oli käytännössä Neuvostoliiton hallinnassa (oli komissiossa brittejäkin. He olivat brittiläisen pidättyviä ja neuvoivat suomalaisia taipumaan Zdanovin vaatimuksiin). Zdanov halusi (lue: Stalin halusi), että suomalaiset hoitavat sotasyyllisyysoikeudenkäyntinsä itse. Tämä ei tietenkään tarkoittanut, että suomalaiset saisivat tehdä aiheeseen liittyvät päätökset itse. Zdanovilla oli varma käsitys siitä, ketkä sotasyyllisiä olivat. Suomalaisten velvollisuus oli toimia Zdanovin antamien käskyjen mukaan.

Presidenttinä oli Mannerheim, joka oli muuttunut hyvin passiiviseksi (ja pelkäsi päätyvänsä syytettyjen penkille), pääministerinä Paasikivi, joka yritti taktikoida. Hän piti puheen, jossa kehotti kansalaisia äänestämään maaliskuun 1945 vaaleissa uusia kasvoja eduskuntaan. Ideana oli ilmeisesti, että jos sodan aikana valtaa pitäneet poliitikot häviävät näkyvistä siviiliammatteihinsa, Neuvostoliitto unohtaisi heidät ja koko 13. artiklan. Tämä oli paatuneelta pessimistiltä epätavallista optimismia.

”Uskoiko ukko tähän itsekään?”

Ensimmäinen liike sotasyyllisten tuomitsemiseksi 13. artiklan perusteella, tapahtui tammikuussa 1945, kun sodan aikana vankilaan joutuneet ns. kuutoset (SDP:n eduskuntaryhmästä erotettu oppositio joka myöhemmin loikkasi SKDL:ään) esittivät eduskuntakyselyn hallitukselle kysyen miten hallitus aikoi edetä sotasyyllisyyskysymyksessä (he olivat ymmärrettävästi katkeria omasta sodanaikaisesta vankilakierteestään). Pääministeri Paasikivi vastasi, entisen presidentin ja Suomen perustuslain isän K.J. Ståhlbergin lausuntoon vedoten, että sotasyyllisyys on tuntematon käsite Suomen perustuslaissa. Lisäksi Paasikivi ilmoitti asettaneensa komitean (ns. Hornborgin komitea) asiaa tutkimaan. Paasikivi ilmoitti myös mielipiteenään, että riittäisi jos sodan aikana päättävissä asemissa olleet väistyisivät nyt syrjään.

Uskoiko ukko tähän itsekään? Joka tapauksessa, maaliskuun 1945 eduskuntavaaleissa saatiin todellakin uusia kasvoja, kommunistit (ja SKDL:n sosialistit) saivat 49 kansanedustajaa ja nousivat maan alta eduskunnan toiseksi suurimmaksi ryhmäksi. Suurimmaksi ryhmäksi he nousivat, kun kaksi SDP:n listoilta äänestettyä loikkasivat SKDL:ään. Ja valvontakomission Zdanov, joka tekopyhäili että sotasyyllisyyskysymys on suomalaisten omassa päätäntävallassa, ryhtyi kommunistien kautta vyöryttämään asiaa eteenpäin.

Ongelmia oli. Kuten Ståhlberg oli sanonut, Suomen perustuslaissa ei ollut mainintaa sotasyyllisyydestä eikä Suomen lainsäädäntö tuntenut taannehtivaa oikeudenkäyttöä. Mutta selvää oli, että Suomen oli pakko toimia itse. Muutoin oli olemassa riski, että Neuvostoliitto ottaisi tuomionluvun omaksi oikeudekseen. Tämä olisi saattanut tarkoittaa hirttotuomioita ja elinkautisia vankeusrangaistuksia. Paasikivi tarvitsi nyt avukseen tarpeeksi häikäilemättömän miehen. Sellainen oli hänen molempien sodanjälkeisten hallitustensa oikeusministeri, muuan Urho Kekkonen.

”Menettely kaikessa kieroudessaan soti täysin parlamentarismin periaatteita vastaan. Ja oli ilmeisesti täysin välttämätön.”

Kekkonen ja Paasikivi tilasivat nyt kommunisteilta välikysymyksen omalle hallitukselleen; Kekkonen kirjoitti sekä välikysymyksen, kuin myös vastauksen välikysymykseen. Välikysymyksen luki kommunistinen Hertta Kuusinen ja siihen vastasi umpikonservatiivinen J.K. Paasikivi. Menettely kaikessa kieroudessaan soti täysin parlamentarismin periaatteita vastaan. Ja oli ilmeisesti täysin välttämätön. Sotasyyllisyyskysymys nytkähti eteenpäin. Ei sen vuoksi että (kommunisteja lukuun ottamatta) niin olisi haluttu. Oli pakko.

Vastauspuheessaan Paasikivi puhui edelleen entisten vallanpitäjien syrjään vetäytymisestä, mutta nyt hän mainitsi myös oikeustoimien mahdollisuuden, haluten kuitenkin rajata syytettyjen määrän mahdollisimman suppeaksi. Mutta tähän eivät kommunistit enää tyytyneet.

Hertta Kuusinen ryhtyi nimeämään syytettyjä. Hän ei suinkaan vetänyt nimiä (hyvin tyylikkäästä) hatustaan, ne oli sanellut hänelle Andrei Zdanov. Ensimmäiset kolme nimeä olivat odotetut: Presidentti Risto Ryti, ja sodan aikaiset pääministerit Jukka Rangell ja Edwin Linkomies.

Ryti ja Rangell olivat itsestään selviä nimiä, kaikki ymmärsivät, että Jatkosodan alkaessa valtaa pitänyt kaksikko joutuisi syytteeseen, jos sotasyyllisyysasia etenisi, he itsekin. Mutta kuinka syyllisiä nämä kaksi pankinjohtajista tasavallan piikkipakoille noussutta herrat olivat?

Kiistatonta on, että Ryti ja Rangell olivat liittämässä Suomea osaksi operaatio Barbarossaa eli Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon. Mutta miksi?

Siksi että Neuvostoliitto itse oli oikeudettomasti hyökännyt Suomen rajojen yli 30.11.1939, ja aloittanut Talvisodan, jonka rauhassa he olivat riistäneet Suomelta laajoja maa-alueita Karjalasta. Tämän jälkeen ns. Välirauhan aikana, Neuvostoliitto oli käyttäytynyt hyvin aggressiivisesti tavalla, joka ennakoi Baltian maiden kohtaloa. Lisäksi tiedettiin, että Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov (se cocktailmies) oli ilmoittanut kollegalleen Ribbentropille Neuvostoliiton haluavan selvittää välinsä Suomen kanssa lopullisesti. Itse Hermann Göring oli tehnyt tämän tiettäväksi suomalaisille silloin, kun oli jo selvää, että Molotov-Ribbentrop-sopimus ei enää kauaa olisi voimassa.

”Suomella oli kolme vaihtoehtoa.”

On hyvin harvinaista, että hyökkäyssota on oikeutettu, eikä sitä ollut myöskään operaatio Barbarossa. Paitsi Suomen osalta. Suomella oli kolme vaihtoehtoa. Voisimme alistua Neuvostoliiton tahdon alle (tämä merkitsisi itsenäisyyden tuhoa), tai liittyä Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan (jos emme, Saksalle olisi täysin yhdentekevää, miten Suomen käy eli katso edellinen vaihtoehto). Kolmas vaihtoehto on, että emme tekisi kumpaakaan. Tämä merkitsisi kahden ensimmäisen vaihtoehdon torjumisen molempia vastareaktioita; itsenäisyyden tuhoa ja sitä, että Saksalle olisi täysin yhdentekevää, miten Suomen käy. Huonoista vaihtoehdoista vähiten huono oli liittyminen sotaan Saksan liittolaisena. Tämä ei tietenkään aikalaisista tuntunut välttämättä mitenkään huonolta vaihtoehdolta, Saksa vaikutti voittamattomalta ja saisimme Talvisodassa menetetyt alueet takaisin ja ehkä lisääkin eli haaveet Suur-Suomesta nousivat jälleen. Mutta Ryti ja Rangell eivät kuuluneet Suur-Suomi-intoiloihin. He halusivat vain Suomen säilyvän itsenäisenä.

Suomalaisten enemmistön mentaliteetin ilmaisi osuvasti eduskunnan puhemies Väinö Hakkila: ”Suomi on valmis liittoon vaikka pirun kanssa, jotta saamme hyvitetyksi Talvisodassa kärsimämme oikeudenloukkauksen”. Kun tähän lisätään jatkuva miehityksen uhka, voidaan perustellusti sanoa, että Jatkosota, johon Ryti ja Rangell Suomen johtivat, oli sananmukaisesti jatkoa. Se oli jatkoa Talvisodalle, Suomen puolustustaistelulle. Ja tähän sotaan syyllinen on yksiselitteisesti Neuvostoliitto. Talvisodan alla suomalaisia voi syyttää lähinnä naiiviudesta. Se ei ollut rikos. Neuvostoliiton hyökkäyssota ilman provokaatiota oli.

Kolmas Kuusisen mainitsema nimi oli Rangellin jälkeen pääministeriksi noussut kokoomuksen johtaja, Helsingin Yliopiston Roomalaisen kirjallisuuden professori Edwin Linkomies.

Linkomiehen vuonna 1943 nimitetty hallitus oli nimenomaan rauhanhallitus; sen tähtäimenä oli Suomen irrottaminen sodasta. Miten siis rauhaan pyrkivä pääministeri, joka ei ollut osallisena sodan aloittamiseen, joutui sotasyylliseksi?

Koska Linkomiehen hallituksella ei ollut aikomustakaan tehdä rauhaa tavalla, joka olisi tuhonnut Suomen itsenäisyyden. Linkomiehen hallitus lähetti silloisen valtioneuvos Paasikiven hieromaan erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitto vaati ehdotonta antautumista. Tähän ei Linkomiehen hallitus suostunut. Lisäksi kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana Suomi (näennäisesti) sitoutui presidentti Rytin allekirjoittamalla sopimuksella jatkamaan sotaa katkeraan loppuun saakka. Tässä harjoitettiin vilppiä Saksan suuntaan, mutta sopimus lisäsi taakkaa presidentti Rytin harteille ja vaikutti myös Linkomiehen asemaan tulevassa oikeudenkäynnissä. Neuvostoliitto kieltäytyi havaitsemasta sopimuksen kaksimielisyyttä. Sopimus auttoi Suomea kestämään Neuvostoliiton suurhyökkäyksen ja auttoi osaltaan Tali-Ihantalan torjuntavoitossa. Mikä Neuvostoliiton kannalta ei tietenkään ollut mitään plussaa.

”Millä helkutilla virkamiestä voi siis syyttää poliitikkojen päätöksistä?”

Hertta Kuusinen löi pöytään vielä kaksi nimeä. Ensiksi suurlähettiläs Toivo Mikael Kivimäen.

Kivimäki oli Suomen Berliinin suurlähettiläs II maailmansodan aikana (siviiliammatiltaan oikeustieteen professori) eli asemaltaan virkamies, jonka tehtävä oli ainoastaan noudattaa hallituksen antamia ohjeita, ei tehdä omia ratkaisuja. Millä helkutilla virkamiestä voi siis syyttää poliitikkojen päätöksistä?

Totta on, että Kivimäki oli entinen pääministeri, ja ilmeisesti tämä sekoitti jonkin verran neuvostoliittolaisten käsityksiä (he eivät nimittäin olleet kovin teräviä kavereita nämä Stalinin hännystelijät), mutta Berliinissä hän toimi täysin virkamiehen statuksella. Kivimäki oli tunnetusti saksalaismielinen, mutta natsi hän ei ollut. Tietysti Stalinilla oli oma käsityksensä diplomaateista ja heidän kohtelustaan. Neuvostodiplomaatille saatettiin antaa parin viikon ylellinen loma Krimillä. Kun diplomaatti sitten matkusti junalla Krimille omassa yksityisosastossaan, saattoi osastoon tulla kesken matkan vieraita jostakin kirjainyhdistelmällä tunnetusta neuvostovirastosta ja katso: Krimille saapuikin itsemurhan tehnyt diplomaatti. Joskus vaunuosasto havaittiin perillä tyhjäksi eikä kukaan tiennyt mihin toveri on kadonnut…

Kivimäelle tekaistiin syyte lopulta väittämällä hänen Berliinistä Suomeen lähettämiään raportteja harhaanjohtaviksi ja puutteellisiksi.

Viides nimi, jonka Hertta Kuusinen löi pöytään, olikin sitten täyttä dynamiittia. Väinö Tanner. Zdanovin (joka ei siis halunnut sekaantua oikeusprosessiin) sanoin: ”Oikeudenkäynti ilman Tanneria on kuin auto ilman kuljettajaa.”

On perusteltua olettaa, että Neuvostoliiton näkökulmasta Väinö Tanner oli vihollinen numero yksi, koko oikeudenkäynnin pääsyytetty. Muihin syytettyihin Neuvostoliittolaiset suhtautuivat enemmänkin kylmän viileästi, mutta Tanner sai vanhojen bolsevikkien biorytmin sekaisin. Osittain kyseessä olivat vanhat synnit, sillä Tanner oli se mies, jonka ohjauksessa suomalaisen työväenliikkeen enemmistö siirtyi radikaalista marxilaisuudesta länsimaista demokratiaa kunnioittavaksi revisionistiseksi liikkeeksi ja varsinkin sodan myötä demarit muuttuivat hyvin patrioottisiksi ja he pitivät neuvostokommunismia sosialismin irvikuvana. Mutta kyseessä ei ollut vain menneisyys, vaan ennen kaikkea tulevaisuus.

Suomessa taistelua yhteiskuntajärjestelmästä (eli tuleeko Suomesta kommunistinen maa) ei nimittäin käyty oikeiston ja vasemmiston välillä, vaan se käytiin vasemmiston sisällä; kommunistien ja sosialidemokraattien välillä. Taistelua käytiin siis suomalaisen duunarin sielusta. Suomi oli muuttumassa agraarisesta valtiosta teollisuusyhteiskunnaksi ja tehdastyöläiset ja paperityöläiset ja metsissä työtään vaarallisissa olosuhteissa tekevät pihkahousuiset tukkijätkät olivat niitä, joiden äänet tulisivat jo lähitulevaisuudessa merkitsemään paljon. Ja Neuvostoliitossa haluttiin näiden äänien satavan kommunistien laariin.

Mutta tiellä oli isoja ongelmia. Muutamaa kuukautta aiemmin nämä työn raskaan raatajat olivat vielä olleet rintamalla, missä Puna-armeija oli tervehtinyt heitä reippaalla tykkitulella ja moni oli menettänyt ystäviänsä ja osa myös raajojansa tässä koitoksessa. Tanner oli usealle heistä peräänantamattoman suomalaisuuden symboli. Mikäpä olisi siis ollut osuvampaa, kuin tämän symbolin häpäisy ja linnaan heittäminen.

”Näin saatiin rakennettua kattaus kahdeksalle hengelle leivättömän pöydän ääreen.”

Isompi ongelma oli Tannerin asema Jatkosodan alussa. Hän ei ollut kuulunut Rangellin hallitukseen siinä vaiheessa, kun sota alkoi eli hän ei kuulunut päättäjiin. Sodan alettua hän liittyi hallitukseen, mutta vastusti ns. vanhan rajan ylittämistä eli valloitussotaa ja vastusti myös Rytin saksalaisille antamaa sitoumusta sodan jatkamisesta. Syytteelle ei tuntunut löytyvän juridista pohjaa, tyhjästä on paha nyhjäistä.

Mutta konstit on monet sanoi akka kun päätä leikattiin (tai jotakin sinne päin). Ongelma ratkesi, kun Tannerin huomattiin kuuluneen sodan aikana hallitusten ulkoasianvaliokuntaan. Niinpä tehtiin nopeasti päätös, jonka mukaan hallituksen ulkoasiainvaliokuntaan kuuluminen sodan aikana on rikos. Ja tämä määritelmä toi Hertta Kuusisen alkuperäisen viiden syyllisen ryhmään myös kolme syyllistä lisää.

Rangellin hallituksen ulkoministeri Rolf Witting oli kuollut sopivasti ennen sotasyyllisprosessin alkua, mutta Linkomiehen hallituksen rauhaa tavoitellut ulkoministeri Henrik Ramsay oli vielä elämänsä vedossa. Suomen Höyrylaiva Oy:n (FÅA) toimitusjohtaja oli kunnallispolitiikan kautta siirtynyt valtakunnanpolitiikkaan ja toimittuaan Rangellin hallituksen kansanhuoltoministerinä, hän nousi Linkomiehen hallituksen ulkoministeriksi. Aatelissukuun syntynyt Ramsay oli marsalkka Mannerheimin ystävä (he olivat sinutteluväleissä, mikä Mannerheimin kanssa oli harvinaista) ja ulkoministerinä toimiessaan hän pari kertaa toimi Mannerheimin antamien neuvojen mukaan, mikä johti monumentaaliseen munaukseen, kun Ramsay erehtyi kysymään saksalaiselta kusipääkollegaltaan Ribbentropilta (jota hänen oma anoppinsa nimitti hengenvaaralliseksi hölmöksi), että miten tämä suhtautuisi, jos Suomi alkaisi pikkuhiljaa rakennella erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Aatelisuutensa ostanut saksalainen syyti aidolle aatelismiehelle solvauksia ja loukkauksia ja Suomi menetti Mannerheimin neuvojen vuoksi mahdollisuuden taktikoida tietä rauhaan esim. Ruotsin tai Yhdysvaltojen välityksellä.

Tannerin ohella ulkoasianvaliokuntaan olivat kuuluneet myös maalaisliittolaiset pankinjohtaja Tyko Reinikka ja pastori Antti Kukkonen. Molemmat huomasivat suureksi hämmästyksekseen joutuneensa syytettyjen penkille, vaikka poliitikkoina he olivat olleet enemmän ykkösdivarin miehiä (Reinikkaa tosin oltiin harkittu pääministeriksi Linkomiehen sijaan, mutta hänen kykynsä eivät vakuuttaneet Rytiä eivätkä Tanneria ja marsalkka suhtautui Reinikkaan lähes vihamielisesti).

Näin saatiin rakennettua kattaus kahdeksalle hengelle leivättömän pöydän ääreen. Suomalaiset velvoitettiin siis välirauhansopimukseen vedoten tuomitsemaan itse omat sodanaikaiset johtajansa, vaikka kommunisteja lukuun ottamatta kellään ei ollut mokomaan haluja ja todellisuudessa Neuvostoliitto veteli naruja kulisseissa aktiivisesti. Mutta on myönnettävä, että se ei pyrkinyt prosessin täydelliseen hallintaan ja se näkyi myöhemmin tuomioissa, jotka olivat ankarat, mutta muihin sodan hävinneellä puolella sotineiden maiden tuomioihin verrattuina kuitenkin lievät.

”Stalin jos kuka, oli ollut Leninin huligaani.”

Listaa (Ryti, Tanner, Rangell, Linkomies, Kivimäki, Ramsay, Reinikka ja Kukkonen) katsoessa pistää tietenkin silmään, että Rytin rinnalla toinen sotaa käynyttä Suomea johtanut mies, ylipäällikkö marsalkka, vapaaherra Gustaf Mannerheim puuttuu joukosta. Miksi?

Kun oikeudenkäyntiprosessi huomattiin väistämättömäksi, oikeusministeri Kekkonen (joku saattaa muistaa miehen, skinitukkainen, harrasti eduskuntien hajottamisia, poikkeuslakeja ja hallitusten runnaamisia) värväsi (käytännössä pakotti) oikeusneuvos Onni Petäyksen aloittamaan kuulustelut vuoden 1945 lopussa. Hän sai tittelihirviön sotasyyllisyystutkijalautakunnan puheenjohtaja. Petäys kuulusteli valvontakomission raskaasti painostamana nelisenkymmentä sodanaikaista poliitikkoa ja virkamiestä ja päätyi ehdottamaan pääsotasyyllisiksi Rytiä ja Mannerheimiä. Tässä vaiheessa valvontakomissio (lue: Stalin) viestitti, että Mannerheimiä ei tule asettaa syytteeseen. Myöhemminkin Stalin on maininnut, että Suomen kansa on suuressa kiitollisuudenvelassa vanhalle marsalkalleen. On epäselvää, mistä Isä Aurinkoisen lukkarinrakkaus Mannerheimiä kohtaan on lähtöisin. Mannerheimin johtama Suomen armeija ei koskaan hyökännyt Leningradiin, vaikka siihen olisi ollut tilaisuus. Siksikö? Vai halusiko ikääntyvä diktaattori vain vaikuttaa jalomieliseltä säästämällä vanhan antibolsevikin, joka oli vannonut, että ei laita miekkaansa tuppeen ennen kuin viimeinenkin Leninin huligaani on turpeen alla. Stalin jos kuka, oli ollut Leninin huligaani.

Kekkonen oli määritellyt Petäykselle tutkinnan pääkohteet eli kaikki syytetyiksi päätyneet, paitsi Reinikka ja Kukkonen. Petäyksen tutkinnan perusteella Kekkonen esitti Zdanoville syytettyjen listan, jossa oli vain neljä nimeä: Ryti, Rangell, Linkomies ja Ramsay. Zdanov hämmästyi Tannerin nimen puuttumista niin pahasti, että stumppasi savukkeensa keskelle italiansalaattia ja sai akuankkamaisen raivokohtauksen (mikä on sydänvikaiselle alkoholistille hyvin vaarallista). Tässä vaiheessa Petäys ja Kekkonen päätyivät syyttämään Tanneria rikollisesta kuulumisesta hallituksen ulkoasiainvaliokuntaan (se on hyvin kompromettoivaa…) ja nyt päätyivät syyllisiksi myös Reinikka ja Kukkonen. Tässä vaiheessa Zdanov esitti vaatimuksensa myös Kivimäen syyttämisestä (professori aiheutti jostakin syystä Zdanovissa infernaalista vitutusta) ja näin päädyttiin potaskaan Kivimäen puutteellisesta raportoinnista.

”Sitä paitsi huippuälykkäänä miehenä Kekkonen kyllä ymmärsi, että syytetyistä tulee Suomen kansan silmissä marttyyreja ja he saavat historiassa erityiskohtelun. Kuten tästäkin kirjoituksesta varmaan huomaa.”

Julkisuudessa on spekuloitu, että Reinikka ja Kukkonen olisivat päätyneet syytetyiksi Kekkosen henkilökohtaisten ambitioiden vuoksi. He kuuluivat maalaisliiton konservatiivisiipeen ja olivat radikaalin porvarin, Kekkosen vastustajia puolueessa. Vaikuttaa kuitenkin oikeasti siltä, että Kekkonen yritti varjella puoluetovereitaan syytteeltä ja he joutuivat syytetyiksi vasta kun ulkoasiainvaliokunnan jäsenyyteen liittyvä sumea logiikka vei heidät oikeuteen ”Tannerin uhreina”. On tietenkin mahdollista, että Kekkonen harrasti jonkinlaista monen siirron sakkiottelua, jonka päämääränä oli päästä Reinikasta ja Kukkosesta eroon, mutta en usko. Konservatiivien vahva mies maalaisliitossa oli Viljami Kalliokoski; jos joku oli Kekkoselle este, niin hän. Sitä paitsi huippuälykkäänä miehenä Kekkonen kyllä ymmärsi, että syytetyistä tulee Suomen kansan silmissä marttyyreja ja he saavat historiassa erityiskohtelun. Kuten tästäkin kirjoituksesta varmaan huomaa.

On myös puhuttu Kekkosen henkilökohtaisista ambitioista, hänen pyrkimyksestään nostaa omaa statustaan ja poliittista pääomaansa oikeudenkäynnin avulla. Mutta oikeudenkäynnin aikana ja sen jälkeen Kekkonen oli vihattu mies; hänen poliittinen uransa jämähti neljäksi vuodeksi paikoilleen. Vasta vuonna 1950, Paasikiven toisella presidenttikaudella, hän pääsi kiinni himoitsemaansa pääministerin paikkaan. Tästä alkoikin Kekkosen kuningastie, joka päättyi vasta hänen sairastumiseensa syksyllä 1981.

On sitä paitsi suuri onni, että Kekkonen kiirehti oikeusprosessia. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomiot annettiin helmikuussa 1946, puolta vuotta ennen Nürnbergin oikeudenkäynnin tuloksia. Näin eivät Nürnbergin ankarat tuomiot muodostuneet suomalaisten vastaavan prosessin ennakkotapauksiksi. Uskon Kekkosen nopeuttaneen prosessia tarkoituksellisesti.

Kekkosen apulaisen, Onni Petäyksen, ura ei vauhdittunut oikeudenkäynnin ansiosta. Hän teki itsemurhan pian tuomioiden julistamisen jälkeen…

Oikeudenkäyntiä varten täytyi eduskunnan laatia Suomen oikeuskäytäntöön sopimaton taannehtiva erikoislaki ja lain lukemista varten muodostaa erityinen erikoistuomioistui. Oikeudenkäynnin syyttäjänä toimi oikeuskansleri Toivo Tarjanne. Kolmihenkiseen tuomarikollegioon kuuluivat korkeimman oikeuden presidentti (Neovius), korkeimman hallinto-oikeuden presidentti (Castren) ja Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan professori (Kaira). Neovius pyysi vapautusta heikkoon terveyteensä vedoten ja hänen tilalleen tuli oikeusneuvos Möller, josta tuli myös oikeuden puheenjohtaja. Oikeuden 12 maallikkojäsentä valittiin puolueiden ehdottamista henkilöistä. Erikoislain hyväksyminen eduskunnassa ei ollut mikään läpihuutojuttu; varsinkin sosialidemokraatit ja kokoomus vastustivat sitä ponnekkaasti. Vasta Paasikiven äänekäs (ja paljon tuhmia sanoja sisältänyt) asiaan puuttuminen sai taannehtivalle laille tarpeellisen eduskuntaenemmistön. Oikeudenkäynti alkoi 15. marraskuuta 1945 säätytalolla, missä vakavailmeiset syytetyt tulivat vakavailmeisten tuomareiden eteen. Poikkeus oli Henrik Ramsay, joka hymyili koko prosessin ajan. Hän ei suinkaan ollut tärähtänyt, hän oli poikkeuksellisen positiivinen luonne. Hänen pidättäjänsäkin kahvitettiin sillä aikaa, kun Ramsay kokosi kotonaan vankilassa tarvitsemiaan tavaroita.

”Tuomiot kovenivat.”

Syytetyistä vihaisin oli Tanner. Kun muut syytetyt katsoivat olevansa sodan hävinneen kansan sijaiskärsijöitä, ei Tanner ymmärtänyt tätä. Hän otti tapauksen henkilökohtaisena loukkauksena ja se näkyi hänen aggressiivisessa puolustuksessaan, jota muut syytetyt eivät pitäneet viisaana. Ryti piti pitkän ja seikkaperäisen puolustuspuheen, jota valvontakomissio ei halunnut julkaistavan. Siinä puhuttiin totuuden sanoja Neuvostoliiton osuudesta sodan alkamiseen (Talvisotahan oli jostakin syystä rajattu syytteiden ulkopuolelle…).

Tuomiot aiottiin julistaa maanantaina 18.helmikuuta 1946, mutta Zdanovin paskahalvauksen vuoksi tuomionluku viivästyi. Tuomiot olivat hänen mielestään aivan liian lieviä (eli se siitä, että suomalaiset saivat itse tuomita) ja Kivimäki rohjettiin jopa julistaa syyttömäksi. Zdanov sanoi, että viisi syytetyistä olisi ansainnut kuolemantuomion ja muutkin pitkän pyttytuomion. Paasikivi joutui tilanteeseen, joka parlamentaarisessa demokratiassa on kielletty: Painostamaan riippumatonta oikeuslaitosta (joka riippui sillä hetkellä kyllä aika pahasti).

Tuomiot kovenivat. Presidentti Risto Ryti sai 10 vuotta kuritushuonetta, pankinjohtaja J.W. Rangell 6 vuotta vankeutta, professori Edwin Linkomies 5,5 vuotta vankeutta, toimitusjohtaja Väinö Tanner 5,5 vuotta vankeutta, professori T.M. Kivimäki 5 vuotta vankeutta, toimitusjohtaja Henrik Ramsay 2,5 vuotta vankeutta, pankinjohtaja Tyko Reinikka 2 vuotta vankeutta ja pastori Antti Kukkonen 2 vuotta vankeutta. Ensikertalaisina tuomitut pääsivät vapaiksi puolet rangaistuksesta kärsittyään, poikkeuksena presidentti Ryti, joka armahdettiin terveydellisistä syistä vuonna 1949. Neuvostoliitto valitti, mutta tässä vaiheessa Paasikivi haistatti heille pitkät. Maassa oli tuolloin K-A Fagerholmin sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus, joka kokoomuksen tuella reivasi Suomea länsivaltojen joukkoon. Tämä antoi Paasikivelle liikkumavaraa.

Tuomitut kärsivät tuomionsa pystyssä päin (Ramsay hymyillen). Itsenäisyyspäivänä 1947 valokuvausliike Helios asetti näyteikkunaansa syytettyjen kuvat ja lisäsi sen oheen kyltin ”Sijaiskärsijämme”. Asiasta tuli syyte ”Halventamisesta ja vaaran aiheuttamisesta yleisölle”, lisäksi näyteikkuna määrättiin peitettäväksi. Syyte meni nurin ja Helios käyttikin näyteikkunasta otettua valokuvaa mainonnassa.

”–politiikkaa kannattaa tehdä enemmänkin omien tavoitteiden saavuttamiseksi, ei niinkään muiden tavoitteiden vastustamiseksi.”

Tuomitut pääsivät rangaistuksen kärsittyään takaisin siviilivirkoihinsa ja kaksi heistä, Kukkonen ja Tanner, palasivat politiikkaan, Tanner vannoutuneena Urho Kekkosen vihamiehenä ja vastustajana. Tanner otti Kekkosesta useita moraalisia voittoja, mutta käytännön tulokset jäivät laihoiksi ja todistavat sen, että politiikkaa kannattaa tehdä enemmänkin omien tavoitteiden saavuttamiseksi, ei niinkään muiden tavoitteiden vastustamiseksi. Tanner, joka oli 1900-luvun Suomen alkupuolen poliitikoista ehkä kunnioitettavin hahmo, toimi uransa loppupuolella enemmänkin hajottavana poliitikkona. Lisäksi hänen materialisminsa kohosi inhorealistisiin mittoihin (teatterikin oli hölynpölyä ja kissankultaa), vain aineelliset saavutukset merkitsivät.

Sotasyyllisistä ensimmäisenä ikuisuuden puolelle siirtyi Henrik Ramsay, joka kuoli Ruotsin Visbyssä oman tyttärensä syliin sydänkohtauksen saaneena. Viimeinen lähtijä oli Jukka Rangell, joka kuoli ikämiehenä 1982.

Presidentti Ryti kuoli 1956, kun Kekkonen oli jo noussut tasavallan presidentiksi. Kekkonen joutui kuuntelemaan eturivissä, kun sotasyyllisten tukija, professori L.A. Puntila tuomitsi kuolleen presidentin arkun ääressä sotasyyllisiin kohdistuneen oikeusprosessin ja sen alullepanijat.

Ramsayta (sukuhaudassa) ja Kukkosta (halusi tulla haudatuksi maakuntaansa Pohjois-Karjalaan) lukuun ottamatta kaikki sodan jälkeen vankeuteen tuomitut valtiomiehet lepäävät Hietaniemen hautausmaan paraatipaikalla, siinä missä presidentti Kekkonenkin lepää. Ilmeisesti (ja toivottavasti) sopu antaa jo sijaa.

EPILOGI

Eletään vuoden 1951 elokuuta Jyväskylässä. Muuan Reino Lehtonen, elämäänsä myös lain väärällä puolella viettänyt vielä nuorehko mies, on saapunut Jyväskylän Kansallispankin johtajan puheille lainahakemus mielessään. Lehtonen on elänyt jo muutaman vuoden kaidalla polulla, perustanut perheen ja haluaa rakentaa perheelleen talon. Pankinjohtaja suhtautuu parannuksen tehneeseen pikkurikolliseen hieman skeptisesti ja haluaa 120 000 markan lainalle (nykyrahassa reilut 3000 euroa) takaajia. ”Ne minulla toki jo on,” sanoo Lehtonen ja ojentaa pankinjohtajalle asiakirjan.

Pankinjohtaja ottaa asiakirjan, alkaa lukea ja hetken luettuaan hänen silmänsä pyöristyvät ja sikari tipahtaa suusta kirjoituspöydälle. Ensimmäinen takaaja on professori Edwin Linkomies. Hänen allekirjoituksensa vieressä on presidentti Risto Rytin takaus. Seuraavilla riveillä T.M. Kivimäki ja Väinö Tanner. Heidän alapuolellaan vielä Jukka Rangell ja Tyko Reinikka (joka on kaiken lisäksi saman pankin miehiä kuin pankinjohtajakin).

Reino Lehtonen oli luottovankina Sörnäisten vankilassa samaan aikaan kuin sotasyyllisetkin ja hän toimi heidän apulaisenaan (he nimittivät Lehtosta hovimestarikseen). Lehtonen ystävystyi sotasyyllisten kanssa ja vuonna 1951 hän otti takausasiassa yhteyttä Edwin Linkomieheen, joka järjesti hänelle todelliset raskaan sarjan takaajat (en tiedä miksi Kukkonen ei ollut mukana, Ramsay oli jo kuollut). Lehtonen osoittautui takaajien luottamuksen arvoiseksi, parannuksen tehnyt pikkurikollinen maksoi lainan itse takaisin.

Suomessa oli toki ihmisiä, jotka olisivat sodan jälkeen linnaankin joutaneet. Yksi heistä oli Rangellin hallituksen sisäministeri Toivo Horelli (joka siviiliammatiltaan oli, surprise, surprise, Jyväskylän Kansallispankin johtaja) ja tämän apulainen, Valtiollisen poliisin johtaja Arno Anthoni. Herrat järjestivät yksissä tuumin kahdeksalle pakolaisjuutalaiselle paluulipun Saksaan, jossa he jakoivat yhtä lukuun ottamatta Anne Frankin kohtalon. Kaksi surmatuista oli lapsia, toinen vielä sylilapsi.

Horellia ei koskaan syytetty mistään, Anthoni joutui leivättömän pöydän ääreelle. Yksi Anthonia vastaan todistaneista oli Väinö Tanner, joka kyyditettiin Sörnäisten vankilasta Turkuun todistajanlausuntoa antamaan. Tanner, paatunut pakana, sanoi osuvasti Anthonista: ”Kun tuomitsette häntä, muistakaa Ison kirjan lause, mutta kääntäen: Älkää antako hänelle anteeksi, sillä hän tiesi mitä hän teki.”

Arno Anthoni vapautettiin syytteestä. Mitään painostusta voittajien taholta ei tullut sillä Neuvostoliitto ei välittänyt pätkän vertaa juutalaisten kohtalosta.

***

Tämä liian pitkä teksti on syntynyt useiden eri lähteiden kautta. Olen imenyt pohjatietoa ainakin Jukka Tarkalta, K-A Fagerholmilta, Roni Smolarilta ja Risto Nikulta. Nürnbergistä tietoa on tullut mm. kanadalaiselta professori Robert Gellatelylta. Mielipiteet ovat omiani. Virheet myös, vaikka en sitä aio tunnustakaan.

Olen nimittänyt kahdeksaa tuomion saanutta miestä helppouden vuoksi sotasyyllisiksi. Todelliset sotasyylliset ovat niitä, jotka aloittivat Talvisodan 30.11.1939. Ilman tätä tapahtumaa ei Jatkosotaakaan olisi tullut.

Yksikään kahdeksasta tuomitusta miehestä ei välttynyt vaikeina sodan vuosina virheiltä. Kunniansa he säilyttivät kaikki. Itse he vapauduttuaan kutsuivat itseään ja toisiaan ”Hiljaisiksi miehiksi”.

Kantti – Nuorten Kansallisteatteri odottaa Anne F -esityksen ensi-iltaa, jota koronapandemian aiheuttamat rajoitustoimet ovat siirtäneet jo kolme kertaa.