Siirry pääsisältöön
Reissun päällä kuljetaan mm. Varsapuistikon läpi.

118 vuoden oleskelu Aleksis Kiven patsaan luona saattaa aiheuttaa ihmissielussa tietynlaisia luutumia (patsas tosin pystytettiin 80 vuotta sitten, mutta jättäkäämme hiusten halkominen). Joskus tulee aika katsoa hieman kauemmaksi, menemällä vaikka sen kuuluisan Pitkänsillan toiselle puolelle. Sillan, jonka symbolinen pituus on olemassaolonsa aikana ollut huomattavasti sen fyysistä pituutta suurempi.

Ida Aalbergin patsasReissun päälle kannattaa lähteä toisen muistomerkin luota. Suomen Kansallisteatterin Pienen näyttämön paraatiovesta ulosastuva näkee heti vasemmalla legendaarisen Ida Aalbergin muistomerkin. Oikealla näkyy toinen patsas, Convolvulus, jonka mallina sen veistäjä Viktor Jansson käytti tytärtään Tovea, Muumilaakson luojaa. Pitkällesillalle mielivän kannattaa ottaa suunta kohti Convolvulusta ja lähteä Toven saattelemana Kaisaniemen puiston halki kohti Kaisaniemenkatua.

Puiston portista ulos astunut näkee edessään Varsapuistikon. Ennen Kaisaniemenkatua Varsapuistikko oli osa Kaisaniemen puistoa, mutta katu rakennettiin puiston halki ja Varsapuistikko sai eristettynä itsenäisen statuksen (aivan kuin Enver Hoxhan Albania). 1960-luvun puolivälissä Varsapuistikko päätyi dramaattisesti lehtien etusivuille, kun taivaalta putosi helikopteri aivan Äidinrakkaus-veistoksen viereen. Se oli aikaa, jolloin Helsinki modernistui viikko viikolta ja tässä tapauksessa traagisesti ja kovalla metelillä.

Pohjoisen suuntaan kuljettaessa Kaisaniemenkatu tekee mutkia ennen yhtymistään Unioninkatuun (irvileuat ovat sanoneet mutkia Kaisan kurveiksi, minä en sano). Idän puolelle jää Kruununhaka ja Liisankatu (siellä olivat SF:n studiot eli T.J. Särkän filmivaltakunta, jossa ”koko Helsinki kävi paskalla”, kuten Särkkä karjui tutkittuaan vessapaperinkulutusta). Vastaan tulee Unioninkatu 45, talo jonka läpi kulkee kokonainen tie eli Siltavuorenpenger. Talossa sijaitsi elokuvateatteri Alfaromeo, jossa elokuvaentusiasti Fred Kamras esitti epämääräiselle yleisölle saksalaisia pornokomedioita.

Olemme siis saapuneet Pitkällesillalle. Vanhoina hyvinä aikoina sillan ylittäminen oli henkisesti työläs prosessi, tänä päivänä pohjoispuolen asukkaat eivät kuitenkaan ole enää duunareita vaan ennemminkin hipstereitä. Sillan yli pääsee tujauksessa, eikä se traumatisoi ylittäjää sen kummemmin. Vuonna 1918, Suomen historian synkimpänä vuonna, sillalla makasi päivätolkulla päätön naisenruumis symboloiden kahtiajakautunutta kansakuntaa karmivalla tavalla. Sisällissodan luotien jäljet näkyvät sillassa tänäkin päivänä. Muistutuksena siitä, mihin riiteleminen voi päättyä.

Vasemmalle jää Siltasaari, jossa sijaitsee Helsingin työväentalo. 1960-luvun puolivälissä presidentti Kekkonen, joka oli pitänyt vihaa sosialidemokraattien kanssa vuositolkulla, lupasi tulla sovintoon halukkaita puolitiehen Pitkällesillalle vastaan. Tarjoukseen tarttui Väinö Leskinen, Kekkosen vihaajista äänekkäin. ”Joskus on aika sotia, joskus sopia. Nyt on aika sopia”, sanoi Leskinen. Monet ovat pitäneet sekä Kekkosta, kuin myös Leskistä täysinä opportunisteina (ja taitavat olla oikeassa), mutta tästä sovinnonhetkestä alkaen suomalainen hyvinvointivaltio pääsi täyteen rakennusvaiheeseensa. Riitti että päästiin riitelystä yhteistyön puolelle.

Kallion kirjasto

Siltasaarenkatua Hakaniemen torille. Täällä suomalainen vasemmisto on vuoroin tapellut keskenään, vuoroin vannonut yhteistyön nimeen. Muutama askel eteenpäin ja ollaan Hämeentiellä. Siitä kohti Viidettä linjaa. Vasemmalla voi nähdä Matti Siitosen antavan Oivan portsarille lantin. Sillä ei kuitenkaan voi ostaa nuoruuttaan takaisin, kuten Junnu Vainio lyyrisesti totuuden ilmaisi. Viidettä linjaa mäkeä ylös; edessä häämöttää Kallion kirjasto, se Pentti Saaritsan nuoruudenpaikka. Käännös Pengerkadulle. Edessä entinen poliisiasema, josta jalkautuneet poliisit vahtasivat 50-luvulla nuorisojengejä. Kun Kallion nuoret kokoontuivat, kokoontui paikalle myös pian poliiseja, jotka komensivat nuoria hajaantumaan. Toimittaja ja kirjailija Jukka Parkkari odotteli nuorena Kallion kulmilla ystäväänsä treffipaikalla, kun paikalle saapui yksinäinen ratsupoliisi hevosineen. Ihmisen fyysisistä rajoituksista ilmeisen tietämätön virkavallan edustaja komensi Parkkaria hajaantumaan.

Pengerkatua eteenpäin. Edessä Alli Tryggin puisto. Siellä on Ässärykmentin muistomerkki eli kunnianosoitus Kallion ja Sörkan duunareista koostuneelle talvisodan rykmentin kaatuneille. Kantahenkilökuntaa raivostuttanut kuriton duunarijoukko osoittautui sodankäynnin melskeissä vihollista kauhistuttavaksi ryhmäksi taitavia ja pelottomia sotilaita.

Ryhmäteatterin entinen näyttämö Pengerkadulla lienee Mika Myllyaholle ja Esa Leskiselle hyvinkin tuttu paikka. Ohessa myös Pengertalo, jonka sisäänkäynti naksahtelee; kiinteistö palvelee sokeita jotka suunnistavat äänen mukaan. Pengerkatu mutkittelee ylös ja valuu lopulta alas Helsinginkadulle. Edessä on Piritori (tai Ikuisen Vapun Aukio), jossa jotkut viettävät elämäänsä irwiniläisessä todellisuudessa; suurin osa on kuitenkin tavallisia ihmisiä läpikulkumatkalla jonnekin. Kauempana väikkyy Vaasankatu, jossa on huomattava määrä aamuyöhön saakka auki olevia hierontaan erikoistuneita liikkeitä, joiden työntekijät ovat perehtyneet ammattiinsa monella eri tavalla…

Takavuosina näillä kulmilla oli mahdollista törmätä synkkiin laitapuolenkulkijoihin, jotka saattoivat kysyä ”markka vai nyrkki”? Heitä pelättiin ja paheksuttiin unohtaen, että he olivat usein nuoruutensa ja terveytensä rintamalla menettäneitä ihmisiä. Moni oli palannut rintamalta Pervitin-nimisen piristeen aiheuttamassa amfetamiinikoukussa. Suomi oli kutsunut heidät rintamalle itsenäisyyttä turvaamaan, mutta rauhan tultua heidän ongelmansa eivät kuitenkaan jaksaneet kiinnostaa. Maa oli rakennettava, mutta sodan pahiten henkisesti rampauttamat eivät kelvanneetkaan sitä rakentamaan. Varsinkin jos heidän edustamansa yhteiskuntaluokka oli turvaverkoton. Jäljelle jäi liian lyhyt elämä, käväisyt lain väärällä puolella ja muiden ihmisten halveksiva ylenkatse.

Vaasankadulta oikealle Fleminginkatua ja alas ja vastassa on sama herra, joka istuu mietteissään (tai psykoosissa) Rautatientorilla. Aleksis Kiven katu. Siitä vasemmalle ja tien pohjoisella (eli parittomalla) puolella on pienen taipaleen jälkeen numero 17. Siellä sijaitsee Vallilan Kansallisteatteri. Pienen näyttämön evakkokoti on vain noin tunnin kävelyn päässä Apinan korttelista ja matkalla voi nähdä ison osan Helsingin historiasta, jos kävelee silmät ja mieli avoinna.

Vallilan Kansallisteatterin valoisat ikkunat

Kaikki eivät tietenkään pysty kävelemään, ja lähtöpistekin vaihtelee. Raitiovaunu 9 kulkee Teollisuuskatua aivan Vallilan Kansallisteatterin ohi, raitiovaunu 3 pysähtyy Viipurinkadulla aivan vieressä. Junantuomilla on Pasilasta vain vartin kävely ja jos kävely ei suju raitiovaunu 9 sopii myös junantuomille. Metrolla taas joko Sörkassa ulos ja taas reipasta kävelyä tai vaihtoehtoisesti Hakaniemestä raitiovaunulla 9.

Teatteria ei muuten todellakaan esitetä Vallilassa ensimmäistä kertaa. Sturenkadulla sijaitsi aikanaan Vallilan työväentalo, jossa piti majaansa Sörnäisten Työväen Näyttämö. Siellä aloitti uransa muuan Tauno Brännäs, joka vuonna 1932 siirtyi Suomen Kansallisteatterin näyttelijäkuntaan ja hieman sen jälkeen muutti sukunimensä Paloksi.

Tauno Palo oli, paitsi edelleen suomalaisen teatterin ja elokuvan legenda, aito stadin kundi Pitkänsillan duunaripuolelta (ok, hän syntyi Hämeenlinnassa, mutta muutti Helsinkiin hyvin nuorena). Näyttelijänä hän tuli pystymetsästä (eli ei ollut saanut teatterikoulutusta), mutta hänen lahjakkuutensa ja karismansa oli synnynnäistä ja myöhemmin hän pystyi myös uudistamaan ilmaisunsa modernimman ilmaisun vaatimalla tavalla (katsokaapa hänen roolejaan elokuvissa Mies tältä tähdeltä tai Tulipunainen kyyhkynen. Erinomaisen pelkistettyä ja täysin modernia turhat eleet unohtavaa elokuvanäyttelemistä).

Kaksi Palon tunnettua roolia oli muuten hahmoja hänen kotikulmiltaan eli Mika Waltarin Omena putoaa -näytelmän Ventti-Ville ja Edvin Laineen Laitakaupungin laulu -elokuvan Jukka Kyrö. Molemmat hahmot olivat stereotyyppisiä rikollisia, Ventti-Ville enemmänkin veijarityyppiä, mutta Jukka Kyrö varsin synkkä hahmo. Tämäkin kertoo Palon monipuolisuudesta, siitä että hän ei ollut pelkästään naisia kaatava hurmurityyppi, vaan osasi tehdä uskottavia rooleja laidasta laitaan.

Tauno Palo pystyi 1940-luvulta aina 1970-luvun alkuun saakka täyttämään katsomot, hän oli yksi Suomen Kansallisteatterin vetonauloista. Tästä huolimatta pääjohtaja Arvi Kivimaa siirsi Palon eläkkeelle hieman sydämettömällä tavalla, olkoonkin että Palo ilmeisesti joistakin ongelmista kärsi. Voidaanko katsoa Kansallisteatterin olevan jonkinasteisessa kunniavelassa Tauno Palolle? Mielestäni voidaan.

Ehkä osa kunniavelasta kuittaantuisi sillä, että Kansallisteatteri siirtää Pienen näyttämön sinne Palon kotikulmille, lähelle Viipurinkatua, jossa Palo nuoruutensa asui? Ja muuttaa Pienen näyttämön nimen Vallilan Kansallisteatteriksi?

Koska velkaahan tässä nyt jukolauta ollaan!

Seuraa Vallilan Kansallisteatteria Instagramissa.