Matti Patana

Taiteilija istuu parvekkeelle ja sytyttää savukkeen. Parveke sijaitsee Hotelli Crillonissa, joka sijaitsee Place de la Concorden tuntumassa, Pariisin varmaankin tunnetuimmalla aukiolla, joka tuppaa olemaan sotilasparaatien päätepiste. Hän haluaa nähdä Valtavan Nenän Omaavan Kenraalin, joka kohta saapuu paikalle sotilasparaatin kärjessä.

Toisaalla, mutta aivan lähistöllä, Hotelli Louvren parvekkeelle astuu sammakonnäköinen laatukirjailija (ja laaduton filosofi), joka myös haluaa nähdä, miten paraati kulkee hotellin ohi kohti Notre-Damea, missä on tarkoitus järjestää juhlallinen kiitosjumalanpalvelus. Laatukirjailijan puoliso, toinen laatukirjailija (josta on tuleva feminismin ikoni) seisoo surrealistin kanssa Riemukaaren lähellä hurraamassa. Myöhemmin toinen laatukirjailija väittää, että he eivät hurranneet Kenraalille ja sotilasparaatille vaan värikkäänä rönsyilevälle kansanjoukolle, joka on saanut takaisin oman sielunsa vuosia kestäneen miehityksen jälkeen.

Eletään elokuun 26. päivää vuonna 1944. Pariisi on juuri vapautettu. Natsit on ajettu ulos ja pimeys karkotettu Valon Kaupungista.

Taiteilija sytyttää toisen savukkeen; hän on ketjupolttaja. Väkijoukko velloo Champs-Élyséen varrella ja tuntumassa; heitä on yli miljoona. Kello on kolme iltapäivällä. Kenraali saapuu Riemukaarelle, missä häntä odottavat vastarintataistelijoiden johtohahmot ja hänen omat alaisensa. He järjestäytyvät jonkinlaiseen muotoon ja paraati lähtee liikkeelle.

Kirjailija Simone de Beauvoir ja surrealisti Michel Leiris hurraavat. Kenraali Charles de Gaullen seurue saa peräänsä valtion virkamiehiä, jotka haluavat osansa de Gaullen saamasta kunniasta. Nämä siipeilijät olivat vielä muutamaa päivää aiemmin marsalkka Philippe Pétainin nukkehallituksen kuuliaisia käskyläisiä. Nyt he pelkäävät virkojensa, jopa vapautensa puolesta ja ovat mielin kielin. Kulkueeseen liittyy myös vastarintataistelijoita ja rivisotilaita. Sotilaat toimivat de Gaullen henkivartijoina tämän sitä tietämättä, sillä de Gaulle ei henkensä kaitsemista suvaitse. Hän on peloton mies ja haluaa sen näkyvän. Henkivartijat ovat kuitenkin paikalla hyvästä syystä, sillä kaikki paraatin seuraajat eivät suinkaan ole myötätuntoisia de Gaullea kohtaan. Joukossa on äärioikeistolaisia kollaboraattoreita, jotka pitävät Britanniassa oleskellutta de Gaullea maanpetturina.

De Gaullelle hurrataan ja hän tervehtii kansanjoukkoa nostamalla kätensä ylös ja heiluttamalla sitä (jotta ei syntyisi mielikuvaa ns. saksalaisesta tervehdyksestä). Väkijoukossa olevat kommunistit yrittävät huutaa myös eläköötä johtajalleen Maurice Thorezille. Yritys saa aikaan lähinnä epäuskoista naurua, sillä Thorez on Ranskan tunnetuin rintamakarkuri ja tällä hetkellä maanpaossa Moskovassa, missä hän joutuu tasaisin väliajoin esikuvansa, Josif Stalinin, nöyryyttämäksi.

Paraatin saapuessa Place de la Concordelle de Gaulle nousee avoautoon jatkaakseen sillä viimeiset pari kilometriä Notre-Dameen. Tässä vaiheessa joku avaa tulen.

Taiteilija sytyttää savukkeen. Alhaalla hänen edessään käydään sekavaa tulitaistelua. Onko kyseessä murhayritys vai provokaatio? Vai ovatko liipaisinherkät sotilaat ylireagoineet johonkin jota kukaan ei pysty tarkemmin määrittelemään? Varmaa on, että sotilaat luulevat Hotelli Louvren parvekkeella seisovaa Jean-Paul Sartrea Vichyn miliisin (eli Petainin hallinnon poliisivoimien) sala-ampujaksi. Häneen kohdistuu luotisade ja hän joutuu lyömään itsensä matalaksi parvekkeen lattialle.

Maailma on lähellä menettää ensiluokkaisen kynänkäyttäjän. Toisaalta jälkipolvet olisivat säästyneet ylettömältä eksistentialismilta.

Epävarmaa sen sijaan on, kävikö taiteilijalle niin kuin hän väitti hänelle käyneen. Hotelli Crillonin parvekkeella ketjupolttanut Jean Cocteau kertoi, että häneltä olisi ammuttu savuke suusta. Tarina tuntuu hieman liian hyvältä…

De Gaulle ei ole huomaavinaan koko laukaustenvaihtoa; avoauto viilettää pitkin Rue de Rivolia kohti Citén saarta ja Notre-Damea. Tulitus alkaa uudestaan kenraalin astuessa ovesta sisään. Nyt on varmaa, että siitä ovat vastuussa pelkästään de Gaullen puolella olevat joukot, jotka vainoharhaisina ammuskelevat omia liikkuvia varjojaan. Rappaukset kirkon seinästä irtoavat, kimmokkeet lentelevät pitkin alttaria ja kirkon käytäviä, lähes kaikki suojautuvat. Yksi poikkeuksista on de Gaulle. Hän kulkee kimmokkeista välittämättä ryhdikkäänä ja suoraselkäisenä omalle paikalleen ja istuu alas.

Monelle gaullistille tämä hetki tulee symboloimaan de Gaullea; miestä joka kulkee määrätietoisin askelin kohti päämääräänsä, kun muut ovat rähmällään lattialla. Pelottomassa hulluudessaan se on kieltämättä vaikuttavaa.

Pariisin vapautus oli kuitenkin myös muuta kuin merkkihenkilöiden kavalkadi Pariisin keskeisillä paikoilla. Eräs nainen näki oman kolme vuotta poissa olleen ja jo kuolleeksikin oletetun aviomiehensä puolitelavaunun kyydissä, mutta odottamattomasta näystä lamaantuneena hän ei kyennyt liikauttamaan eväänsäkään. Onneksi mies näki myös vaimonsa väkijoukosta. Tätä seurasi molemminpuolinen ymmärrettävä tunnemyrsky, johon osallistuivat myös väkijoukko ja miehen aseveljet.

Maailmansotien välinen Pariisi oli kaupunki, joka oli kaikkien maailmankansalaisiksi itsensä ylentäneiden ihmisten epävirallinen pääkaupunki; tämä koski etenkin taiteilijoita ja muita kulttuurihenkilöitä. Me suomalaiset tiedämme Mika Waltarin ja Olavi Paavolaisen lähes pyhiinvaellusta muistuttaneista matkoista Pariisiin (ok, näiden pyhiinvaeltajien ajoittaiset porsastelut eivät ehkä stemmaa sanan ”pyhiinvaellus” kanssa) ja heitä ennen Juhani Aho oli kirjoittanut omista Pariisin kokemuksistaan kirjan Yksin.

(Myös teatterilaiset kävivät Pariisissa. Näyttelijät Eino Jurkka ja Uuno Laakso odottelivat hotellissa Kansallisteatterin pääjohtaja Eino Kalimaa saapuvaksi. Odotellessaan he opettivat hotellin portieerille muutaman sanan suomea. Kun Kalima saapui, häntä vastassa oli kohteliaasti melkein maahan saakka kumartava asiakaspalvelija, joka sanoi selvällä, mutta murteellisella suomen kielellä: ”Hyvää päivää, paska ohjaaja.”)

Suomalaisia ei Pariisin vapauttamisessa nähty, me olimme päätyneet sotimaan vastapuolelle. Mutta Pariisin (ja Ranskan) vapauttamisessa oli mukana erilaisissa rooleissa useita Pariisiin ihastuneita kansainvälisiä kulttuurihenkilöitä. Yksi tunnetuimmista oli kirjailija Ernest Hemingway.

Hemingwayn marssi Pariisiin vertautuu hienosti yhteen Aleksis Kiven näytelmän Olviretki Schleusingenissa kanssa, tässä tapauksessa juomat vain olivat väkevämpiä. Hemingway oli reissussa mukana sanomalehden sotakirjeenvaihtajana, mutta luonteelleen uskollisena hän leikki sotilasta. Hemingway ei kuitenkaan sotinut traditionaaliseen tyyliin; Hemingwayn yksikössä korkin narahdus oli kiväärinlaukausta yleisempi ääni

Hemingwayn Ranskan valloitus meni päin helvettiä jo Normandian maihinnoususta alkaen, sillä hänen vaimonsa, peloton Martha Gellhorn (joka myös oli sotakirjeenvaihtaja), onnistui nousemaan maihin ennen kirjailijaa. Tämä aiheutti äijäilevän prosaistin libidoon niin syvän haavan, että liitto päätyi myöhemmin eroon. Hemingway yritti koko loppusodan ajan päästä tasoihin vaimonsa kanssa.

Hemingway oli värvännyt johtamaansa yksikköön mukaan joukon dipsomaniaan sortuneita vastarintataistelijoita. Rambouilletin kaupungissa yksikkö oli majoittunut paikalliseen hotelliin, missä paikalla oli myös brittitiedustelun John Mowinckel. Rambouilletiin saapunut Iskuryhmä Hemingway oli tuonut mukanaan vangin, pienikokoisen jo ikääntyneen saksalaissotilaan. Hemingway oli päättänyt pakottaa miehen puhumaan. Oli hyvin epäselvää mistä.

Mowinckel katsoi epäuskoisena, miten Hemingway miehineen sitoi vangin sänkyyn kiinni. Tämän jälkeen Hemingway aloitti kuulustelut (hotellihuoneessa se on mukavampaa; siellä pystyy yhdistämään kuulustelun ja ryyppäämisen). Legendaarinen kirjailija ei kuitenkaan saanut vangista irti yhtäkään järjellistä vastausta mikä on loogista, sillä sikahumalassa ollut kuulustelija ei saanut itsestään irti yhtäkään järjellistä kysymystä. Turhautunut Hemingway otti saksalaiselta kengät ja sukat pois, sössötti Mowinckelille jotakin kidutuksesta ja komensi tämän tuomaan itselleen kynttilän, jolla hän kärventäisi vangin jalkapohjia. Tässä vaiheessa Mowinckel käski Hemingwaytä vetämään käteen, mikä on brittiläisen yläluokan edustajalta varsin voimakas ilmaus. Hemingway kääntyi aseveljiensä puoleen, osoitti Mowinckeliä ja komensi ”teloittamaan petturin”.

Onneksi Iskuryhmä Hemingwayn jäsenet eivät kuulusteluissa käytetyn absintin vuoksi pysyneet jaloillaan.

Kuinka Ranska oli päätynyt tilanteeseen, jossa se piti vapauttaa ja vieläpä liittolaisten avulla (seikka, jota de Gaulle märehti kuolemaansa saakka)? I maailmansodan jälkeen Ranskalla oli maailman suurin armeija, jota pidettiin taatusti kykenevänä suojelemaan maan rajoja. Mutta Ranskan sotilaallinen strategia oli suunnattu passiiviseen puolustautumiseen; strategit eivät olleet ottaneet huomioon hyökkäyssodan teknistä kehitystä, joka mahdollisti moottoroitujen hyökkäyskoneiden aggressiivisen käytön. Saksan vastaisen rajan linnoittaminen oli hyödytöntä tilanteessa, jossa saksalaiset pystyivät panssarivaunuillaan koukkaamaan Ardennien metsän kautta Maginot-linjan ohi ja kaiken lisäksi metsä tarjosi hyökkääjille oivallisen suojan. He ilmestyivät ranskalaisten joukko-osastojen selustaan shokkiyllätyksenä. Maailman suurin armeija kukistettiin muutamassa viikossa ja tähän täytyy lisätä vielä brittiläinen siirtoarmeija, joka ajettiin mereen Dunkerquessa. Taustalla oli kuitenkin muutakin kuin sotilaallinen katastrofi; seikka, joka jokaisen valtion tulisi ottaa huomioon. Ranskalaiset olivat katkerasti kahtia jakautunut kansakunta. Ihmiset eivät luottaneet toisiinsa eivätkä toistensa motiiveihin.

Se oli tuhoisaa vuonna 1940, ja se on tuhoisaa vuonna 2019. Kahtia jakautunut kansakunta on aina heikko ja saattaa olla puolustuskyvytön. Se on totuus joka pitäisi aina muistaa.

Ranskan konservatiivisessa oikeistossa saatettiin sanoa täysin suoraan ”Mieluummin Hitler kuin Blum”. Tällä viitattiin vuoden 1936 kansanrintamahallituksen pääministeriin, sosialisti Leon Blumiin, joka oli kaiken lisäksi juutalainen. Maan sotaa edeltäneen ulkoministerin Georges Bonnetin serkku tuotti saksalaista propagandaa Ranskaan; propagandaa, jossa väitettiin ranskalaisten käyvän sotaa Saksaa vastaan vain ja ainoastaan Britannian etuja puolustaakseen. Toisaalla kommunistit vastustivat sotaa Saksaa vastaan, koska Stalin oli tuolla hetkellä liitossa Hitlerin kanssa. Ainoastaan maltillinen oikeisto ja maltillinen vasemmisto kävivät periaatteellista sotaa demokratian puolesta, mutta heidän äänensä hiipui kuulumattomiin. Pääministeri Paul Reynaud oli hermoromahduksen partaalla yrittäessään sovittaa kansakunnan kaikkia riitaisia ääniä yhteen. Ja samaan aikaan olisi pitänyt taistella rintamalla taktisesti ylivoimaista vihollista vastaan.

Rintama romahti. Saksalaiset katselivat silmät selällään, miten ranskalaiset sotilaat odottivat heitä pikkukaupunkien bistroissa ja antautuivat iloisessa hutikassa laukaustakaan ampumatta. Hallituksessa Reynaud oli tehnyt ison virheen kutsuessaan I maailmansodan sankarin, äärikonservatiivisen marsalkka Philippe Petainin, hallituksensa varapääministeriksi. Reynaud oli yrittänyt valinnalla luoda yhtenäisyyttä kansakuntaan; todellisuudessa hän Petainin hahmossa päästi antautumishaluiset defaitistit päätöksenteon sisärenkaaseen. Näin myös hallinto romahti. Petain teki sotavoimien komentaja Maxime Weygandin ja merivoimien komentaja Francois Darlanin avulla käytännössä sotilasvallankaappauksen. Petainista tuli pääministeri ja Ranska antautui Saksalle.

Nyt romahti demokratia. Ranskasta tuli natsien vasallivaltio ja Petainista sen johtaja. Pääministerinsä Pierre Lavalin avulla Petain muutti Ranskan tasavallan Ranskan valtioksi ns. Vichyn Ranskaksi. Komento oli ahdasmielinen ja kansalaisten oikeuksia rajoittava. Petain ei koskaan tunnustanut johtamansa Ranskan valvovan vain Kolmannen valtakunnan etuja Ranskassa; käytännössä asia kuitenkin oli näin.

De Gaulle siirtyi Lontooseen Ranskan pakolaishallituksen johtajaksi. Hän piti BBC:n ulkomaanpalvelujen kautta ranskalaisille komean puheen (”Ranska on hävinnyt taistelun. Mutta Ranska ei ole hävinnyt sotaa”), jossa hän kehotti kansalaisia yhtymään hänen Vapaan Ranskan-joukkoihinsa. Mutta tässä vaiheessa vain harva oli valmis seuraamaan de Gaullea. Verta vuotava maa tarvitsi hengähdystauon. Lavalin hallituksen yllyttämänä oikeus tuomitsi de Gaullen poissaolevana maanpetoksesta kuolemaan. De Gaulle sanoi keskustelevansa tuomiosta Petainin ja Lavalin kanssa voittoisan paluunsa jälkeen.

Natseista tuli Pariisin herroja; Champs-Élyséesin paraateissa nähtiin hanhenmarssia. Pariisilaiset yrittivät sopeutua tapahtuneeseen tosiasiaan, suurin osa nyrkkiin puristettu käsi taskussa ja hammasta purren. Mutta oli myös niitä, joille ”Hitler todellakin oli parempi kuin Blum”. Leon Blum itse selvisi hengissä natsien ranskalaisiin kohdistuneesta juutalaisvainosta, mutta Reynaudin hallituksen juutalainen sisäministeri Georges Mandel, joka kieltäytyi lähtemästä maanpakoon, sai maksaa rohkeudestaan hengellään. Paul Reynaud joutui vangiksi. Kaikissa näissä toimissa natseja auttoivat ranskalaiset yhteistoimintamiehet, kollaboraattorit.

Mitä sitten taiteilijat tekivät miehityksen aikana?

Yrittivät selviytyä vaikeasta ajasta, kukin omalla tavallaan. Kollaboraattoreista tunnetuin lienee henkisesti epävakaa kirjailijanero ja fanaattinen antisemiitti Louis-Ferdinand Celine, joka katsoi paremmaksi paeta saksalaisten mukana näiden perääntyessä liittoutuneiden tieltä. Toinen tunnettu kollaboraattori oli Sacha Guitry, Ranskan vastine Noel Cowardille. He molemmat joutuivat vaikeuksiin päädyttyään ranskalaisten käsiin, mutta saivat kuitenkin pitää henkensä. Kaikilla ei käynyt yhtä hyvä onni.

Jean Cocteau oli saksalaisen kuvanveistäjä Arno Brekerin hyvä ystävä, ja Breker puolestaan oli yksi Hitlerin suosikeista. Breker onnistui vakuuttamaan Cocteaun siitä, että pohjimmiltaan Hitler oli pasifisti ja suuri taiteen ystävä. Vakuututtuaan Cocteau ryhtyi vakuuttelemaan muita ja miehityksen päätyttyä Cocteauta muistutettiin puheistaan ja vaadittiin selitystä. Cocteaun vierailut Saksan suurlähetystössä lähettiläs Otto Abetzin tykönä oli myös pantu merkille.

Cocteau puolustautui vetämällä esiin sen faktan, että hän homoseksuaalina kuului natsien vainoamaan vähemmistöön, mikä tietenkin oli totta, mutta käytännössä Abetz oli suojellut häntä, minkä Cocteau jätti mainitsematta. Cocteaun saksalaismyönteisyys, jota kaiketi lähinnä on pidettävä naiiviutena, aiheutti hänelle jonkin verran haittaa sodan jälkeen, mutta valtaosa hänet tunteneista tiedostivat hänen tietynlaisen lapsellisuutensa ja antoivat hänelle anteeksi. Tähän vaikutti myös se, että Cocteau ei toiminnallaan ollut aiheuttanut kenellekään vaikeuksia. Ne, joita oli vaikea vakuuttaa, vakuuttuivat viimeistään, kun joutuivat tekemisiin Cocteaun elämänkumppanin, kovanyrkkisen näyttelijä Jean Maraisin, kanssa.

Mutta moni ranskalainen joutui miehityksen jälkeen todellisiin vaikeuksiin. Petainin, Lavalin ja muiden vallankäyttäjien kuolemanrangaistukset voi kokea oikeudenmukaisina (Petainin rangaistus muutettiin elinkautiseksi, mutta Laval pistettiin lihoiksi), mutta useat katuoikeuden antamat rangaistukset olivat täysin kohtuuttomia, varsinkin ne, jotka kohdistuivat saksalaisten kanssa yhteyksissä olleisiin naisiin. Puhuttiin ivallisesti ”vaakatasoisesta yhteistoiminnasta”. Rangaistukset olivat roskaväen toimeenpanemia julkisia nöyryytyksiä, joiden vastenmielisyyttä lisäsi se, että niiden toimeenpanijat olivat usein itse kollaboraattoreita, jotka muiden kiivaina syyttelijöinä peittelivät omia, huomattavasti pahempia, tekojaan. Voidaan myös kysyä, mikä on pienen lapsen yksinhuoltajan syyllisyyden aste, jos yhteistoiminnan motiivina on ollut lapsen nälkä?

Miten pitkälle nykyaikaan Ranskan miehitys sitten on vaikuttanut? Ranska oli sodan jälkeen sekaisin kuin liikaa luumusoppaa syöneen miehen housut.

Kommunistit yrittivät tosissaan kaapata vallan maassa ja parina ensimmäisenä sodan jälkeisenä vuotena vallankaappaus vaikutti mahdolliselta. Tältä Ranskan pelasti Yhdysvaltain Marshall-apu (sekä kommunistien oma hoopoilu), joka pystyi tasapainottamaan maan tilaa tarpeeksi. Mutta sodan jälkeinen Neljäs tasavalta oli hutera, maan hallitukset vaihtuivat muutaman kuukauden, joskus muutaman viikon välein. Näin elettiin vuoteen 1958, jolloin Valtavan Nenän Omaava Kenraali palasi valtaan.

De Gaulle oli ollut poliittisessa paitsiossa kaikki sodan jälkeiset vuodet. Vuonna 1958 Ranska oli vajoamassa sekasortoon. Maa oli selvästi jäljessä muiden länsimaiden talouskasvusta ja sen imperiumi oli hajoamassa. Valtaan kaivattiin politiikan ulkopuolista henkilöä, antiikin Rooman diktaattori Cincinnatukseen verrattavaa henkilöä. De Gaulle, paitsi että oli käytettävissä, oli myös vuosia odottanut kärsivällisesti tätä tilaisuutta. Hän muodosti hallituksen ja lopetti Neljännen tasavallan muuttamalla perustuslakia. Syntyi Viides tasavalta, joka antoi presidentille laajat valtaoikeudet. Ja presidentiksi valittiin – Charles de Gaulle.

De Gaullen merkittävimmäksi poliittiseksi vastustajaksi nousi sosialistijohtaja François Mitterand, joka vastusti presidentin laajennettuja valtaoikeuksia. Tähän liittyy kuitenkin hieman hätkähdyttävä paradoksi. Sodan aikana Mitterand oli ollut petainistinen kollaboraattori ja ennen sotaa hän oli kuulunut fasistiseen Tuliristi-järjestöön (hänen tuleva vastustajansa, oikeistojohtaja Jacques Chirac oli puolestaan ollut nuoruudessaan kommunisti). Taitavana opportunistina ja tuulenhaistelijana Mitterand oli kuitenkin tajunnut ennakolta saksalaisten tappion ja liittynyt vastarintaliikkeeseen 1943. Mitterand nousi puolestaan presidentiksi vuonna 1981, minkä jälkeen hän käytti surutta de Gaullelta perimiään laajoja valtaoikeuksia. Ja presidenttinä hän myöskin lähetytti joka halvatun vuosi sankareiden muistopäivänä seppeleen marsalkka Petainin haudalle.

Että sellainen sosialisti.

Vuonna 1993 murhattiin Pariisissa muuan vanhus nimeltään Rene Bousquet. Bousquet oli ollut Lavalin johtaman ns. Vichyn hallituksen poliisipäällikkö sodan aikana ja Mitterandin henkilökohtainen ystävä. Bousquet oli joutumassa oikeuteen syytettynä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Mies nimeltä Christian Dior ampui hänet hengiltä hänen omassa kodissaan. Kysymys kuuluukin: miten Dior pääsikin epäluuloisen Bousquetin kotiin niin sopivasti ampumaan hänet ja kuinka hän ottikin syyn niskoilleen niin sopivasti ja kuinka sopivasti maailma välttyikin näkemästä François Mitterandille satavarmasti hyvin kiusallista oikeudenkäyntiä? Vastauksia emme tule saamaan.

Yhteistoimintamiehiin ja vastarintataistelijoihin liittyy Ranskassa myyttejä, joista on vaikea saada tolkkua jonkinlaisen yhteisen vaikenemisen lain vuoksi.

Tästäkin syystä ranskalaiset vallanpitäjät roikkuvat hieman käsittämättömällä tavalla edelleen sodan aikaisissa asetelmissa, esimerkkinä vaikkapa Marine Le Penin johtama äärioikeistolainen Kansallinen liittouma. Puolue haalii tukea Putinin Venäjältä samalla tavalla kuin Ranskan äärioikeisto sodan aikana haali tukea Hitlerin Saksalta ja samalla retostelee omalla isänmaallisuudellaan. Ja vastaavia luutumia näkyy maan muissakin puolueissa.

Entäs sitten Jean Cocteau? Hän säilytti luovuutensa loppuun asti ja teki töitä kirjailijana, runoilijana, ohjaajana, käsikirjoittajana ja näyttelijänäkin. Jean-Paul Sartre pyysi häntä Likaiset kädet -näytelmän ohjaajaksi ja lopputuloksena oli sensaatio, joka kääntyi poliittiseksi skandaaliksi ja jonka viimeinen näytös esitettiin Suomessa (tästä on tullutkin jo kerrottua). Cocteau ohjasi myös Tennessee Williamsin Viettelysten vaunun Ranskan kantaesityksen. Versio oli hyvin epäsovinnainen, Blanche DuBoisin roolin esitti toinen yhteistoiminnasta syytetty ja vankilassakin istunut, Paratiisin lasten legendaarinen Garance, Arletty.

Jean Cocteaun Ihmisen ääni -näytelmää esitetään syksyllä 2019 ja keväällä 2020 Kansallisteatterin Omapohjassa. Monologin esittää näyttelijä Terhi Panula.

Jean Cocteau kuoli 11. lokakuuta 1963, päivää ystävänsä Edith Piafin jälkeen, 74 vuoden iässä. Kerrotaan että Piafin kuolema olisi järkyttänyt Cocteauta liikaa.

Molempien haudalle riitti kuitenkin kukkia. Sergei Prokofjev kuoli samana päivänä kuin Josif Stalin ja kaikki neuvostokukat päätyivät Isä Aurinkoisen arkulle. Kollektiivisella päätöksellä.

Tämä juttu on velkaa Antony Beevorille ja Artemis Cooperille sekä myöskin Erkki Toivaselle. Virheistä on vastuussa oma likainen mielikuvitukseni.

 

Matti Patana on Kansallisteatterin bloggaava vahtimestari. Silmäniskuja-blogikirjoitussarjassaan Patana kirjoittaa omista havainnoistaan teatterista, taiteesta ja yhteiskunnasta — vakavasti leikkimielellä!