Matti Patana

Fiuuu ja poks.

”Voi katso, Seine virtaa verisenä.”

Mummo istuu penkillä ja kutoo sukkaa (jonka lapsenlapsi saa). Mummo ei istu pirtin lämpimässä, vaan suuren aukion laidalla, jota ympäröivät monarkin suuruutta mittaavat valtavat rakennukset. Monarkin, joka on suistettu vallasta.

Fiuuu ja poks.

Mummo kutoo sukkaa ja luo välillä katseensa ylös aukiolle pystytettyyn valtavaan mekaaniseen laitteeseen, joka toimii painovoiman avulla ja jota käyttää valtava kaksimetrinen jättiläinen, Henri Sanson. Sanson tekee perinteitä kunnioittaen käsityötä, jonka hänen isänsä Charles on hänelle opettanut. Henri Sanson joutuu toki toimimaan vielä isäpapan valvonnan alla, hänen apulaisenaan. Charles Sanson on Ranskan Suuren Vallankumouksen pääpyöveli ja hallitsee paremmin kuin kukaan muu ajanjakson insinööritaidon tunnetuimman keksinnön, giljotiinin, käytön.

Fiuuu, terä putoaa ja poks, pää putoaa koriin.

Mummo kutoo sukkaa ja katsoo välillä ylös silmät kiiluen, kun Sanson nostaa korista pään ja näyttää sitä hänelle, kaikille muille eturivissä sukkaa kutoville mummoille ja samalla kaikille niille pariisilaisille jotka ovat saapuneet paikalle töllöttämään. Mummot huutavat eläköötä vallankumokselle ja keskittyvät taas vähäksi aikaa sukkaan (siihen jonka lapsenlapsi saa). Sillä aikaa Sanson hilaa terän ylös ja sitoo seuraavan potilaan lautaan kiinni. Sama toistuu kymmeniä kertoja päivässä.

Henri Sansonista ei pitänyt tulla isänsä työn perijää; pyövelin virka oli varattu hänen vanhemmalle veljelleen Gabrielille. Mutta eräänä vuoden 1792 päivänä, kun vallankumouksen terrorivaihe teki vasta tuloaan, Gabriel Sansonille sattui työtapaturma. Nostaessaan teloitetun päätä korista (täytyyhän meille ihmisille tarjota viihdettä) Gabriel liukastui vereen (ihmisen kaulavaltimosta sitä vuotaa aivan helkutisti ja roiskuu kaikkialle ympäristöön) heitti puolivoltin ja päätyi niskalleen maahan. Lusikka lensi nurkkaan siitä huolimatta, että pää säilyi hartioilla (se nitkahti kyllä pahasti vinoon). Surusta selviydyttyään isäukko opetti välittömästi kuopukselleen Henrille kaulan katkaisun ja pään tukasta heiluttamisen niksit ja huomasi pojasta polven paranevan. Ja vallankumouksen terrorivaiheen aikana Henri Sansonille koittivat kissanpäivät. Tapettavia tuli vaunulasteittain kaikista yhteiskuntaluokista; elettiinhän Vapauden, Veljeyden ja Tasa-arvoisuuden riemujuhlaa. Kaikille Ranskan mummoille oli tarjolla jokapäiväistä viihdykettä (putoilevien päiden töllistelyn lisäksi lyötiin vetoa siitä heittääkö Henrikin voltin) ja lapsenlapset olivat hukkua sukkiin.  Jotkut lapsenlapset tosin sidottiin lautaan kiinni terän alle. He eivät enää sukkia tarvinneet. Eivät kyllä hattuakaan ja mitä kaulaliinaan tulee….

Tuona aikana vain harva vastusti kuolemanrangaistusta, mutta teloitukset haluttiin muuttaa mahdollisimman nopeiksi ja kivuttomiksi, jotta tuomittu ei joutuisi kärsimään.

Ranskan vallankumouksen terrorivaiheen aikana Sanson joutui välillä pitämään rokulipäiviä, kun Place de la Revolutionin (nykyään Place de la Concorde) maa ei pystynyt imemään kaikkea siihen vuotanutta verta ja varsinkin kesäkuumalla Pariisin paraatipaikka löyhkäsi taivaisiin asti kaikesta aukiolle virranneesta hapantuneesta elämännesteestä. Vallankumousjohtaja Georges Danton näki harhanäkyjä. ”Voi katso, Seine virtaa verisenä”, Danton voihki ystävälleen Camille Desmoulinsille. Syyskuun 1792 murha-aallon pääarkkitehti Danton oli alkanut tulla katumapäälle, mutta hänen kannaltaan kääntymys maltillisuuteen tapahtui liian myöhään. Pian tulisi hänen vuoronsa liittyä Sansonien perheyrityksen asiakaskuntaan. (Dantonin hahmo on kiinnostanut useita taiteilijoita, mm. Romain Rolland on kirjoittanut hänen tuhoutumisestaan näytelmän, jossa Rolland romantisoi Dantonista jonkinlaisen Maximilien de Robespierren inhimillisen vastavoiman, unohtaen kokonaan sen, millainen joukkomurhaaja Danton todellisuudessa oli. Toki hän oli koneen lailla teloituslistoja laativaan Robespierreen nähden inhimillisempi, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että Dantonin tunnolla oli tuhansien viattomien ihmisten henki).

Giljotiini mahdollisti Ranskan vallankumouksen valtioterrorin ja joukkomurhaamisen (eipä silti, eiköhän asia olisi järjestynyt ilman sitäkin, ihminen kun on niin luova), mutta sen taustaa voi itse asiassa pitää jopa inhimillisenä. Valistusfilosofien vaikutus heijastui myös oikeudenkäyttöön. Tuona aikana vain harva vastusti kuolemanrangaistusta, mutta teloitukset haluttiin muuttaa mahdollisimman nopeiksi ja kivuttomiksi, jotta tuomittu ei joutuisi kärsimään. Tämän lisäksi kovennetut kuolemanrangaistukset (eli raajojen amputointi tai muu kiduttaminen ennen varsinaista teloitusta) haluttiin poistaa rangaistuasteikosta, samoin kuulustelut kiduttamalla. Mekaanisen teloituslaitteen käyttöä ajoi lääkäritaustainen kansanedustaja tohtori Joseph Guillotine (myöhemmin kunnianarvoisa tohtori oli päätyä laitteen käyttäjäksi itsekin, siis ns. vastaanottavana osapuolena) ja vuonna 1789 ajatus hyväksyttiin ja tohtoria kunnioitettiin ristimällä laite hänen nimiinsä (tohtori ei ollut siitä otettu).

Teloituskoneesta tuli aikakauden symboli. Valmistettiin koristelautasia, joihin oli maalattu kuva missä Henri Sanson näyttää kansalaisille mestatun kuningas Ludvig XVI:n päätä. Ihmiset antoivat teloituskoneelle hellittelynimiä, mm. Petit Louison (Pikku Louison), millä viitattiin koneen keksijänä pidettyyn tohtori Antoine Louisiin. Oikea keksijä oli saksalainen pianonrakentaja Tobias Schmidt, Louis taas se, joka hyväksyi hänen tuotteensa käypänä.

Vaikka giljotiini edusti huomattavaa edistystä tappamisen jalossa taidossa (ajatelkaapa jos Sanson olisi joutunut tappamaan kaikki uhrinsa piilukirveellä, herrajumala mieshän olisi saanut burn outin muutamassa viikossa), vankilat täyttyivät tapettavista ja giljotiinikin osoittautui toivottoman hitaaksi. Vankilat täytyi välillä tyhjentää, jotta ne voitaisiin täyttää uusilla tapettavilla. Niinpä Nantesin kaupungissa Jean Baptiste Carrier päätti tyhjentää koko vankilan Loire-jokeen. Hän lastasi koko porukan laivan ruumaan. Pohja oli rakennettu avattavaksi ja Loiren syvimmällä kohdalla luukut avattiin. Tätä menetelmää kutsuttiin Tasavaltalaiseksi kylpyammeeksi. Napoleonin tuleva poliisiministeri Joseph Fouche puolestaan puhdisti Lyonia taantumuksellisista ampumalla heitä tykeillä. Yksi tapettavista sidottiin tykin suuaukon eteen ja loput laitettiin ryhmäksi tykin kantomatkan päähän (vuosien saatossa Fouchen luovuus vain kasvoi. Napoleon sanoi maanpaossa katuvansa ainoastaan sitä, että ei tapattanut Fouchea).

Valistuksen tuulet Britanniassa

Valistuksen ajan tuulet saapuivat myös Britanniaan. Maa käytti rikollisten rangaistukseen hirttotuomiota. Alkuperäinen hirttorangaistus oli tarkoitettu vain alempien säätyluokkien rikollisille, aatelisilta vietiin pää. Mutta valistuksen myötä tasa-arvo päätettiin ulottaa myös kuolemanrangaistusmenetelmiin ja hirttämisellä päätettiin rangaista myös tuhmuuksiin syyllistyneitä jaarleja ja lordeja. Mutta parlamentti ja kuningashuone ymmärsivät aivan oikein, että kansalaiset eivät halua nähdä tilanomistajiensa kuristuvan hitaasti hengiltä narun jatkona, vaikka olivatkin tottuneet näitä ylöspäin katsomaan. Mitä siis tehdä? Hirttäminen oli toiminut pätevänä ihmisen hengiltä saattamisen menetelmänä jo tuhat vuotta eivätkä britit todellakaan halua luopua mistään sellaisesta joka on jo tuhat vuotta toiminut aivan hyvin. Mutta hirttämisen toimitustapaa päätettiin muuttaa. Aiemmin tuomittu vain laskettiin köyden varaan hitaasti kuristumaan. Nyt köysi kiristettiin tiukasti hänen kaulansa ympärille ja hänet pudotettiin köyden varassa rajusti alaspäin, mikä aiheutti niskan atlastapin murtumisen ja välittömän kuoleman. Menetelmästä tehtiin suorastaan tieteellinen ja pyöveleillä oli tuomitun painoon ja pituuteen vertautuvat taulukot, joista he katsoivat, kuinka paljon pudotusta tapettavalle tuli antaa. 1900-luvulle tultaessa Britannia luopui julkisista hirttäjäisistä ja tuomiot pantiin täytäntöön vankiloiden hirttoselleissä. Näin hirttämisestä tuli Britanniassa eräänlainen kiehtova salaperäinen kielletty asia, eräänlainen salainen instituutio jonka kaikki tiesivät, mutta kukaan ei saanut nähdä (sukankutojia olisi riittänyt).

Samalla pyöveleistä tuli legendaarisia ihmisiä ja myyttisistä hahmoista legendaarisin oli oldhamilainen pubinomistaja Albert Pierrepoint.

Albert Pierrepoint tappoi vuosien 1932-1956 välillä laskutavasta riippuen 435-600 ihmistä eli hän oli saatanallinen viikate; kun hänelle antoi köyden käteen ja osoitti kohteen, selvää jälkeä tuli alta puolen minuutin (Pierrepointin ennätys oli sarjamurhaaja John George Haighin hirttäminen. Siitä kun Pierrepoint astui kuolemanselliin, kului vain 12 sekuntia kun Haigh roikkui narun jatkona).

Pierrepointin tähtihetki osui vuoteen 1946, kun sotamarsalkka Montgomery järkyttyi amerikkalaisten epäpätevyydestä natsien hirttotuomioiden täytäntöönpanossa. Sotamarsalkka Wilhelm Keitel oli lyönyt hirtettäessä päänsä luukun reunaan ja Julius Streicher vaikeroi minuuttikaupalla, kunnes uikutukseen kyllästynyt sotilas tarttui hänen jalkoihinsa ja yritti niistä kiskomalla saada hänet hengiltä. Montgomery halusi näyttää amerikkalaisille, miten homma hoidetaan brittiläisellä pätevyydellä (eli väliin kello viiden tee). Albert Pierrepoint lensi Saksaan ja pani kunnolla haisemaan. Hän piti yllä Henri Sansonilta tutuksi tullutta vauhtia mutta tälläkin kertaa rokulipäiviä tuli, syystä että ruumisarkut loppuivat kesken.

Juureva Albert Pierrepoint oli Britanniassa eräänlainen kulttihahmo, kuolemanrangaistuksen puolustajat pitivät miestä sankarinaan, mutta vastustajat pitivät miestä joukkomurhaajana. Pierrepoint ei vaikuta sadistilta, joka nautti tappamisesta, mutta selvästikin hän oli perfektionisti, joka nautti siitä, että teki työnsä huolella ja hänelle oli kunnia-asia, että hänen asiakkaansa sai lähteä tuonpuoleiseen kiduttamatta ja nopeasti. Hän piti itseään miehenä, joka hoiti kunnolla asian, jonka jonkun piti joka tapauksessa hoitaa, eikä hänen omaatuntoaan tuntunut vaivaavan ne selvät oikeusmurhat jotka hän laittoi täytäntöön (Timothy Evans ja Derek Bentley, todennäköisesti useita muitakin). Pierrepoint irtisanoutui työstään vuonna 1956 ja julkisuudessakin on romantisoitu, että hänelle olisi tullut omantunnontuskia. Todellisuudessa Pierrepoint suuttui, kun hän ei saanut mielestään oikeudenmukaista korvausta keskenjääneestä työstä. Hänen asiakkaansa oli saanut viime hetken lykkäyksen, ja Pierrepoint oli joutunut palaamaan kotiinsa ilman kunnolla tehdyn työn antamaa tyydytystä. Pierrepoint kirjoitti myöhemmin muistelmat ja niiden yhteydessä hän antoi lausuntoja, jotka osoittivat hänen menettäneen uskonsa kuolemanrangaistukseen ja useat hieman romantisointiin taipuvaiset ovat häntä tästä kiitelleetkin. Itse uskon kyynisesti, että Pierrepoint halusi lisätä muistelmiensa myyntilukuja. Pierrepointia seurasi pyövelintoimessa Harry Allen, jonka pojantytär Fiona on Britanniassa tunnettu näyttelijä; Suomessa hänet muistettaneen parhaiten komediasarjasta Smack the pony. (Fiona Allen on kommentoinut ukkinsa uraa sanomalla, että hänen on vaikea mieltää hänelle lempeää isoisää hirttäjänä. Sanoessaan teininä ystävänsä perheelle tähtäävänsä aikuisena näyttämölle, oli perheen isä katsahtanut häneen sanomalehden takaa ja mutissut ”varmaankin geeneissä, näyttämölläkin on lattialuukku”).

Kuolemanrangaistuksen tiedettä

1980-luvulle tultaessa olivat käytännössä kaikki länsimaiset arvot omaavat valtiot poistaneet kuolemanrangaistuksen rangaistusrepertoaaristaan.

Yhdysvalloissa korkein oikeus oli vuonna 1972 määritellyt kuolemanrangaistuksen perustuslain vastaiseksi tarpeettoman julmaksi rangaistustavaksi. Kuolemantuomioita kyllä annettiin edelleen, mutta niitä ei laitettu täytäntöön. Kunnes vuonna 1976 umpihullu joukkomurhaaja Gary Gilmore Utahin osavaltiosta halusi, että hänen tuomionsa laitetaan täytäntöön (Gilmore uskoi jälleensyntymään ja halusi nopeuttaa omaansa). Tällä kertaa tämä sama korkein oikeus, nämä samat viittaan pukeutuneet puujumalat, totesivat että kuolemanrangaistus ei olekaan tarpeettoman julma rangaistustapa ja Gary Gilmore sai tahtonsa läpi. Tammikuun 17. päivänä 1977 Gilmore pääsi teloituspartion eteen ja hänet ammuttiin hengiltä.

Vuonna 1981 Valkoiseen taloon kotiutui pölkkykonservatiivinen Ronald Reagan vanhatestamentillisine arvomaailmoineen. Osavaltioiden teloituskoneistot saivat uutta vauhtia, Texas etunenässä (on kuitenkin muistettava, että läheskään kaikki Yhdysvaltain osavaltiot eivät käytä kuolemanrangaistusta; liittovaltio antaa tässä asiassa osavaltioille lähes täydellisen autonomian). Osavaltiot päättävät itsenäisesti myös sen millä tavalla teloitus laitetaan täytäntöön. 1980-luvun alussa käytössä olivat osavaltiosta riippuen hirttäminen, teloituspartio, kaasukammio ja sähkötuoli.

Hirttämisessä käytettiin samaa pudotusmenetelmää, minkä Albert Pierrepoint oli jalostanut taiteeksi Britanniassa. Ongelmaksi muodostui amerikkalaisten pyövelien amatöörimäisyys. Pudotus mitoitettiin usein joko liian lyhyeksi, jolloin tuomittu kuristui hitaasti hengiltä, tai liian pitkäksi jolloin tuomitun pää repeytyi irti, mikä aiheutti hysteerisiä kohtauksia sekä pyöveleiden että sukankutojien keskuudessa (jestas, ei me tota odotettu!) ja oli tietenkin helkkarin sottaista. Mutta ainakaan sukankutojille ei jäänyt epäselväksi se, että tuomittu todellakin kuoli, mikä on tietysti plussaa…

Teloituspartiota käytettäessä tuomittu sidottiin tuoliin kiinni ja hänen sydämensä kohdalle laitettiin maalitaulun keskiö (charming). Sen jälkeen viisi vapaaehtoista sukankutojaa (heistä ei ollut koskaan pulaa) ampui tuomitun hengiltä; yhdessä satunnaisessa kiväärissä oli vain paukkupatruuna, jotta kukaan ei pääsisi kapakassa myöhemmin kehua retostelemaan omalla osuudellaan.

Kaasukammiossa tuomittu surmattiin syanidikaasulla. Tämä jos mikä oli kiduttamalla surmaamista, sillä tuomittu haukkoi henkeä ja oksenteli minuuttikaupalla niin että sukankutojien ikkunan edessä oleva verho jouduttiin usein vetämään eteen, kun touhu alkoi muistuttaa Hieronymus Boschin liikkuvaa maalausta.

Sähkötuoli oli oman aikansa innovatiivisin keksintö ihmisen tappamisen jalossa taidossa. Ajatushan oli suorastaan briljantti; tuomittu köytetään tuoliin ja hänelle annetaan kehon läpi sellainen tälli, että hän on laakista vainaa. Homma ei vain tahtonut koskaan sujua niin kuin Strömsössä. Pyövelillä tahtoivat mennä voltit ja ampeerit sekaisin ja käytännössä tuomittu usein paistettiin hitaasti hengiltä. On kertomuksia, miten tuomitun päästä nousi savua ja hänen silmämunansa poksahtivat poskille veren valuessa pitkin kasvoja (sitä olisi karaistuneempikin sukankutoja kavahtanut).

Teloituspartio pois laskien (amerikkalaiset ovat aina osanneet ampua) teloitukset menivät siis usein enemmän tai vähemmän vituralleen ja pyöveli joutui poistumaan vaimon ja lasten luokse pahoilla mielin.

Mutta lääketieteellisen kehityksen voittokulku tuli tässäkin asiassa avuksi ja ihminen löysi teloitusmetodin, joka oli tuskatonta sekä tuomitulle, pyöveleille ja myös sukankutojille: Myrkkyruiskeen (lethal injection).

Myrkkyruiske otettiin käyttöön Texasissa vuonna 1982 ja sitä on käytetty menestyksellä siis jo 37 vuotta. Käytännössä tuomitulle annetaan kolme eri ruisketta; ensimmäinen on rauhoittava kemikaali, toinen unilääke joka vaivuttaa tapettavan uneen ja kolmas varsinainen myrkky, joka pysäyttää tuomitun elintoiminnot. Teloitus näyttää anestesialta eli toiminnasta puuttuu kokonaan aiemmista teloitusmetodeista huokuva väkivalta. Mutta ja tämä on iso mutta:

Useat lääketieteen asiantuntijat väittävät, että toisen annettavan ruiskeen aiheuttama tajunnan menetys ei riitä turruttamaan varsinaisen myrkkyruiskeen aiheuttamaa helvetillistä tuskaa. Toisin sanoen se, mikä näyttää sukankutojista vain tuskattomalta ikiuneen vaipumiselta on todellisuudessa tuskallista kuolinkamppailua mitä sukankutoja ei näe koska toinen ruiske on lamaannuttanut tuomitun. Jos asia todella on näin (ja tästä oletuksesta on mielestäni lähdettävä), kyseessä on teloitusmetodi, joka on verrattavissa teloituksen yhteydessä tapahtuvaan kiduttamiseen. Ihmiskunta on siis tässäkin asiassa, niin kuin niin monessa muussa viime vuosina, siirtynyt valistuksen jälkeiseen aikaan.

Asiassa on toinenkin puoli ja se liittyy ihmisen pätevyyden rajallisuuteen. Tämä koskee myös oikeusistuimia ja niissä työskenteleviä tuomareita. Tarkoitan tällä oikeusmurhan mahdollisuutta. Karkein länsimaisessa oikeudenkäynnissä tietämäni tapaus on Britanniassa vuonna 1952 annettu Derek Bentleyn kuolemantuomio. Tässä tapauksessa kaikki – tuomari, syyttäjä ja valamiehistö – tiesivät sataprosenttisen varmasti, että Derek Bentley, henkisesti jälkeenjäänyt 19-vuotias, ei ollut tappanut ketään. Tästä huolimatta Albert Pierrepoint hirtti hänet 28.1.1953. (Oikeudenpalvelija on kertonut, että hän oli vienyt Bentleyn tuominneen lordi Goddardin työhuoneeseen etukäteen puhtaat housut, Goddardilla kun oli tapana ejakuloida housuihinsa kuolemantuomioita lukiessaan. Lordi kuului siis niihin onnellisiin, jotka saavat tyydytystä työstään…)

Mitä oikeudenkäyntien oikeudenmukaisuuteen ja tarkkuuteen Yhdysvalloissa tulee niin vuonna 2003 Illinoisin osavaltion kuvernööri George H. Ryan muutti kaikkien osavaltiossa kuolemaantuomittujen vankien tuomiot elinkautisiksi vankeusrangaistuksiksi. Ryan oli kuolemantuomiota kannattanut konservatiivinen republikaani, mutta hän ei voinut ummistaa silmiään siltä, että paikallisen yliopiston lakitieteen opiskelijat olivat pystyneet osoittamaan dna-tekniikan avulla 13 murhasta kuolemaan tuomitun vangin syyttömyyden ja todennäköisyys siihen, että oikeusmurhan uhreja oli paljon enemmän, oli huomattavan suuri. Ja väärin perustein teloitetun ihmisen armahtaminen jälkikäteen tuntuu jollakin tavoin laihalta lohdulta…

Homo sapiensin tuhoava luovuus

Olen tässä blogissa kirjoittanut kolmen länsimaisen sivistysvaltion kuolemanrangaistushistoriaan ja varsin pinnallisesti. Voidaan tietenkin kysyä, oliko Ranska vallankumouksen aiheuttaman sisällissodan kaaoksessa mikään länsimainen sivistysvaltio, mutta meidän tulee muistaa myös se, että Ihmisoikeuksien julistus eli se teksti joka sisältää länsimaisen demokratian ydinajatukset, kirjoitettiin Ranskassa juuri tuolloin. Totalitaaristen järjestelmien tai autoritaaristen valtioiden oikeudenloukkauksiin en ole tässä kirjoituksessa puuttunut, totean vain sen, että länsivaltojen (mukaan luettuna Suomi) hallituksilla ei näytä olevan mitään suurempaa ongelmaa tehdä poliittista tai taloudellista yhteistyötä näiden valtioiden (Kiina, Saudi-Arabia ym.) kanssa. Venäjällä ei tällä hetkellä ole käytössä kuolemanrangaistusta, mutta käytännössä maan hallinto teloittaa väärin ajattelevia jonkinlaisten rikollisten muodostamien kuolemanpartioiden avulla. EU:n jäsenvaltiot ovat sitoutuneet kuolemanrangaistuksen poistamiseen lainsäädännöstään ja nyt odotankin mielenkiinnolla, miten Brexit vaikuttaa Britannian tulevaan lainsäädäntöön; enemmistö briteistä kannattaa kuolemanrangaistusta ja populismi näyttää tällä hetkellä nousevalta trendiltä maan politiikan keskiössä. Ehkäpä Albert Pierrepoint saa seuraajia ja sukankutojat lisää töllisteltävää?

Yksi asia mikä on aina pistänyt silmääni, kun olen tutustunut menneiden sukupolvien elämään Telluksellamme, on se, miten ihminen on teknisen kehityksen edistyessä pystynyt käyttämään uusimpia innovaatioita oman lajitoverinsa elämän lopettamiseen.

Tappamistekniikat ovat kehittyneet samanaikaisesti elämää parantavien innovaatioiden myötä ja näin luova mieli kukkii kaikilla elämänaloilla. Tästä huolimatta lajimme, Homo sapiens, on osoittautunut hämmästyttävän kestäväksi eläimeksi. Ihminen pystyy näemmä sekä parhaaseen kuin myös pahimpaan eivätkä pahimpaan pyrkivät voimat ole koskaan pystyneet pysyvästi murskaamaan ihmiskunnan parhaaseen pyrkiviä voimia. On myös tilanteita, usein suuriin murroksiin liittyviä, joissa lajimme pyrkii vilpittömästi parempaan maailmaan mutta pahoja keinoja kaihtamatta. Tällainen tilanne oli Ranskan vuoden 1789 vallankumous, joka tavoitteli ihmiskunnan parasta, minkä Ihmisoikeuksien julistuskin osoittaa. Mutta vallankumouksen idealistisen vaiheen jälkeen alkoi säälimätön valtapeli, joka johti valtaviin ruumiskasoihin. Valtaa ohjaavat tunteet olivat sadismi, julmuus, väkivaltaisuus, opportunismi ja pelkurimainen taittuminen vahvemman edessä. Silti tasaisin väliajoin kaiken veren keskeltä tuli esiin jalomielisyyttä, rohkeutta, epäitsekästä uhrautumista ja suoranaista hyvyyttä ja lopulta, vuosia kestäneen käymistilan jälkeen, nämä voimat pääsivät voitolle. Kunnes, rauhantilan tarpeeksi kauan jatkuttua, ihminen unohtaa menneet ja toistaa omat virheensä uudestaan.

Suomen Kansallisteatterissa saa syksyn puolella ensi-illan Yuval Noah Hararin bestselleriin perustuva näytelmä Sapiens ja tämä viisastelu on saanut virikkeensä siitä. Ihmisapinan tuhoisasta käytöksestä voi tietenkin kirjoittaa useasta näkökulmasta ja minä valitsin näkökulmaksi kuolemanrangaistuksen.

Mielipiteet ovat minun ja asiavirheistä vastaan myös.

 

Matti Patana on Kansallisteatterin bloggaava vahtimestari. Silmäniskuja-blogikirjoitussarjassaan Patana kirjoittaa omista havainnoistaan teatterista, taiteesta ja yhteiskunnasta — vakavasti leikkimielellä!