Siirry pääsisältöön

Kansallisteatterin näytännöt on peruttu kolmeksi viikoksi ajalle 23.11.–13.12. osana koronarajoitustoimia.

""

Elämme tuntematta maata jalkojemme alla,
puheemme ei kanna kymmentä askelta kauemmas.
Missä vain vaihdetaan pari sanaa
siellä muistetaan Kremlin vuoristolaista.
Ympärillään ohutkaulaisten päälliköiden lauma
hän pelaa puoli-ihmisten palveluksilla…
Hänen viiksensä riippuvat kuin torakat nenän alla.

Osip Mandelstam (suom. Erkki Peuranen)

”Hän sairasti lavantautia neljä päivää maaten liikkumatta, hänen nenänsä valui mutta, anteeksi nyt, hän ei enää välittänyt pyyhkiä sitä, hän vain makasi siinä silmät auki sanomatta sanaakaan ja hänen vasen silmänsä nyki, hän ei sanonut sanaakaan, ja silmä vain nyki. Ehkä se johtui hänen mielessään liikkuvista ajatuksista, eihän hän voinut jatkaa elämäänsä ajattelematta jotakin”, Osip Mandelstamin vankileiritoveri Juri Moisejenko kertoo Mandelstamin viimeisistä päivistä.

Osip Mandelstam oli kirjoittanut alussa olevat säkeensä Kremlin vuoristolaisesta ilmeisesti hyvin sujuvan luovuustyön aiheuttamassa euforiassa ajattelematta sanojen seurauksia sen kummemmin. Myöhemmin, tulevaisuudennäkymien synketessä, Mandelstam kirjoitti huonoja ylistysrunoja Kremlin vuoristolaisesta. Josif Stalinilla oli ikävä kyllä pitkä muisti, eikä hän voinut unohtaa Mandelstamin laadultaan parempaa lyriikkaa. Stalin tulkitsi Mandelstamin haluavan mahdollisimman kauaksi Kremlin vuoristolaisesta ja sijoitti hänet ulkoilmaolosuhteisiin Vladivostokin tienoille. Lyyrikon terveys ei kestänyt työntäyteistä ulkoilmaelämää ja noutaja haki hänet iäisyyden puolelle joulun välipäivinä 1938. Osip Mandelstam ei ollut viittäkymmentäkään.

”Molière, se ajat sitten kuollut irvileukako? Muistetaanko häntä vielä?”

Siirrymme nyt Aurinkokuninkaan hoviin Ranskanmaalle. Ludvig XIV on aamutoimissaan. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että se aatelisherra, jonka tehtäviin kuuluu kuninkaan housujen avaaminen, avaa housut. Tämän jälkeen se aatelisherra, joka on kuninkaallinen potanpitelijä, pitelee pottaa ja kuningas (toivoakseni) hoitaa itse asiaan kuuluvan ohjaamisen, jotta kuninkaallinen virtsasuihku ei suihkua kuninkaallisille jaloille. Voi toki olla, että Aurinkokuninkaalla on kuninkaallinen virtsasuihkunohjaajakin, mutta yleisön pyynnöstä jätän mielikuvien luomisen tähän.

Ludvig on jo iäkäs herra, joten em. toimitus vie hieman aikaa. Toimituksen aikana kuningas armollisesti avaa keskustelun ja kysyy kuninkaalliselta potanpitelijältä, mikä on hänen pitkän valtakautensa merkittävin asia, se asia, joka tulee varmasti jäämään Ranskan historiaan.

Kuninkaallinen potanpitelijä miettii kuninkaan ravistellessa viimeisiä tippoja yöastiaan (tai vaihtoehtoisesti kuninkaallisen virtsasuihkunohjaajan avustaessa toimitusta) ja rohkenee viimein vastata: ”Sire, se on Molière.

Kuningas hätkähtää ja viimeiset tipat roiskahtavat kuninkaallisen potanpitelijän silkkihousuille. ”Molière, se ajat sitten kuollut irvileukako? Muistetaanko häntä vielä?”

Ludvig XIV oli ehdoton yksinvaltias, jonka luoma autoritäärinen hallintomalli pakahtui 75 vuotta hänen kuolemansa jälkeen omaan erinomaisuuteensa ja teki hänen pojanpojanpoikansa lopulta päättömäksi yksinvaltiaaksi (sekä kuvaannollisesti kuin myös kirjaimellisesti), mutta Jean-Baptiste Poquelinille eli Molièrelle kuningas oli onnenpotku. Vuonna 1664 esitetty tekopyhää huijaria kuvaava näytelmä Tartuffe, sai kirkkoruhtinaat raivon valtaan (se koira älähtää…) ja kirjailija huomasi joutuneensa kaltevalle pinnalle, sillä munkit keräilivät metsistä jo sopivan kuivia puunkappaleita rovion sytykkeeksi. Tässä vaiheessa kuningas puuttui asiaan. Pian Molière huomasi olevansa kuninkaallisen suojelun kohteena ja huomasi pystyvänsä irvailemaan kenen kustannuksella tahansa. Politiikan ja hallitsemisen Molière toki ymmärsi jättää rauhaan ja kohdisti pilkkakirveensä aateliston ja porvariston touhottamiseen. 1600-luvun Ranskassa näistäkin ihmisryhmistä löytyi aivan tarpeeksi kummasteltavaa ja hammasteltavaa. Papiston vihan Molière löysi kuitenkin edestään vielä useasti ja kun hän vuonna 1673 kuoli (saappaat jalassa, hänet vietiin kuolinvuoteelle suoraan Luulosairaan esityksestä, jossa hän oli itse esittänyt Argania), hän ei saanut viimeistä voitelua, sillä yksikään pappi ei suostunut hänen kuolinvuoteensa äärelle. Kirkkoisät eivät ilmeisesti olleet täysin sisäistäneet Vuorisaarnaa ja Jeesuksen opetuksia…

”…kirjailija huomasi joutuneensa kaltevalle pinnalle, sillä munkit keräilivät metsistä jo sopivan kuivia puunkappaleita rovion sytykkeeksi.”

Ranskassa kirjailijan ammattiin ja kirjoittajiin on aina suhtauduttu arvostaen ja vallanpitäjät ovat suhtautuneet heihin myötäsukaisesti (tai ainakin sietäen) silloinkin, kun he ovat hammastelleet oppositioasemaan asemoituneina. Poikkeuksia on toki ollut. Vuoden 1789 vallankumouksen terrorivaiheen aikana runoilija André Chénier päätyi giljotiiniin, kun hänen katsottiin suhtautuneen ympärillään näkyvään kollektiiviseen hulluuteen liian skeptisesti. Hänen viimeiset sanansa ovat jääneet elämään; giljotiinin portaiden juurella hän oli osoittanut kaljuuntuvaa päälakeaan sanoen: ”Kuitenkin minulla oli jotain täällä.”

Toinen iso poikkeus ovat ne kirjailijat, runoilijat ja toimittajat, jotka toisen maailmansodan natsimiehityksen aikana siirtyivät saksalaisten miehittäjien palvelukseen. Ranskan (ja liittoutuneiden) saatua maansa hallinnan takaisin näiden yhteistoiminnassa mukana olleiden kynänkäyttäjien henki oli todella löyhässä ja osa heistä päätyikin teloituskomppanioiden eteen varsin hätäisen tuomioistuinkäsittelyn jälkeen. He toki olivatkin syyllistyneet rikoksiin ihmisyyttä vastaan, ainakin yllyttäjinä, osa jopa aktiivisina toimijoina.

Pääsääntöisesti ranskalaiset päättäjät kuitenkin arvostivat kirjailijoitaan. Sielujen kapinan kirjoittaja, mytomaaninen André Malraux päätyi jopa Charles de Gaullen kulttuuriministeriksi 1960-luvulla (mytomania oikein ja harkiten käytettynä saattaa olla oiva piirre poliitikolle…), mille hänen sodanaikaiset ystävänsä naureskelivat hautaan saakka. Jean-Paul Sartre puolestaan oli kroonisessa oppositioasemassa kaikkien vallanpitäjien suhteen ja kritisoi etenkin de Gaullea pitäen Viidettä tasavaltaa de Gaullen masinoimana vallankaappauksena (sitä se vähän olikin, mutta toisaalta ohjasi Ranskan pois kuilun partaalta). De Gaullen tukijat ihmettelivät, miksi kenraali ei vangitse Sartrea, mihin de Gaulle vastasi komeasti (ja monimielisesti): ”Meidän aikamme Voltaire ei kuulu vankilaan.” De Gaulle toki tiesi, että Sartre halusi hänet itsensä ristikoiden taakse (joku meidän aikamme Molière saisi tehdä näytelmän Sartresta, ehkä hieman Tartuffen hengessä. Sartrehan kieltäytyi Nobelin kirjallisuuspalkinnosta kvasisyvällisiä pohdintoja suoltaen. Hieman tämän jälkeen hän otti Tukholmaan yhteyttä ja sanoi voivansa ottaa toki palkinnon tuomat rahat vastaan. Akatemia vastasi että ”sori vaan filosofi, tästä pullasta ei saa pelkkiä rusinoita irti.”)

”Meidän aikamme Voltaire ei kuulu vankilaan.”

Aurinkokuningas Ludvig XIV ei tietenkään ollut ainoa autoritäärinen vallanpitäjä, joka on ottanut löyhäkynäisen sanataitelijan siipiensä suojaan. 1800-luvun alun Venäjällä, joka oli Ranskaan verrattuna lyyrisille persoonallisuuksille huomattavasti vaarallisempi maa, liberaalit kirjailijat olivat perustaneet Arzamasin seuran, joka keskittyi toiminnassaan lähinnä itsekehuun.  Seura päätyi keskelle vehkeilyjä, kun siihen soluttautui ns. Pelastuksen liiton solmineita upseereita, joiden tarkoitus oli muuttaa Venäjän keisarikunta tasavallaksi Amerikan Yhdysvaltain tarjoaman mallin mukaisesti. Radikaaleimmat upseereista halusivat jopa surmata tsaarin (ei mitään tavatonta tuon ajan Venäjällä, tänä aikana vallassa ollut tsaari Aleksanteri I oli itse päässyt valtaistuimelle isänsä Paavali I:n murhan jälkeen). Samoihin aikoihin seuran jäseneksi hyväksyttiin runoelman Ruslan ja Ljudmila kirjoittanut neroksi tunnustettu nuori runoilija Aleksandr Puškin. Valitettavasti Puškinin kynä oli kovin levoton. Hän kirjoitti runon myös tsaari Aleksanterista, ”vaeltavasta despootista” jolla oli ”pulska takapuoli”.

Puškinilla ei ollut mitään tekemistä Pelastuksen liiton kanssa, mutta hänen runonsa tsaarin persuksesta tuli tietoon samaan aikaan kun Pelastuksen liiton idealistit jäivät nalkkiin. Huomatessaan käryävänsä ja tulevansa sekoitetuksi väärään porukkaan, Puškin poltti runon. Kuulusteluissa ylirehellinen Puškin kuitenkin suostui kirjoittamaan runon uudestaan paperille ja kuulustelija vei sen oitis Aleksanterille. Tsaari julmistui, yritti peilin avulla katsoa pitääkö runoilijan väite paikkaansa, syytti häntä kapinallisesta vehkeilystä ja käski lopulta Puškinin pakata kamppeensa ja karkottua Siperiaan, jossa hän voisi vertailla muiden karkotettujen ahtereita omaansa. Kirjailija ja historioitsija Nikolai Karamzin sai tsaarin äidin tukemana tuomioon lievennyksen ja Puškin karkotettiin Kisinjoviin (nykyisin Moldovan pääkaupunki Chișinău).

Aleksanteri I kuoli vuonna 1825 (tosin jotkut uskovat, että tsaari jatkoi elämäänsä starets Fjodor Kuzmitsiksi muuttuneena aina vuoteen 1864 – saatan kirjoittaa tästä joskus) ja Puškin tuotiin takaisin Pietariin. Ennen aikojaan kuolleella Aleksanterilla ei ollut jälkeläisiä (ainakaan virallisia, joskin aviovuoteen ulkopuolella Aleksanteri oli ollut oikea siemenlinko), joten tsaariksi oli päätynyt despoottinen nuorempi veli Nikolai. Nikolai I halusi kuulustella Puškinia Talvipalatsissa. Ajatuksena oli armahtaa nero; samalla tsaari saisi mainetta kulttuurinsuosijana.

”Nikolai I oli niin tottunut autokraatin asemaansa, että hän omahyväisyydessään ei ehkä edes huomannut millaista jälkeä hänen ”keisarillinen armollisuutensa” sai aikaan.”

Valtaan astuessaan Nikolai oli joutunut kukistamaan liberaalien upseereiden aloittaman dekabristikapinan ja epäili hyvin perustein Puškinin hyväksyvän kapinan tavoitteet. Hän otti runoilijan kuitenkin ystävällisesti vastaan.

Nikolai tiedusteli, missä Puškin olisi ollut, jos hän kapinan aikana olisi ollut Pietarissa. Suorastaan ällöttävän rehellinen runoilija vastasi, että todennäköisesti hän olisi seissyt kapinallisten riveissä. Tsaari kysyi: ”Vannoisitteko ajattelevanne ja toimivanne toisin, jos vapauttaisin teidät?” Puškin ojensi kätensä ja lupasi muuttua toisenlaiseksi, jolloin tsaari tarttui Puškinin kouraan ja tarjoutui hänen henkilökohtaiseksi suojelijakseen ja sensorikseen.

Nikolai I saattoi tarkoittaa hyvääkin, mutta käytännössä hän ulkoisti opetusministerinsä Sergei Uvarovin sensoriksi. Uvarov ryhtyi järjestelmällisesti sabotoimaan Puškinin tuotantoa (hän mm. yritti estää Jevgeni Oneginin julkaisun, mikä todistaa Uvarovin lähinnä tolvanaksi) ja mustamaalaamaan hänen mainettaan. Tsaari yritti puolustaa Puškinia, mutta Uvarov oli hänelle tärkeämpi kuin Puškin, jota Nikolai tuki (kuin köysi hirtettyä) vaikuttaakseen kulttuuriystävälliseltä. Ja sitten kuvioon tuli vielä nainen.

1831 kolmikymppinen Puškin meni naimisiin teini-ikäisen Natalia Gontšarovan kanssa. Hän ei saanut edes kosia tyttöä ilman tsaarillista lupaa. Nikolai tarkasti tytön ja tunsi jotakin liikahtavan sisällään. Hän antoi Puškinille kosimisoikeuden ja myönsi tälle kamarijunkkarin arvonimen, minkä Puškin otti loukkauksena, sillä arvo sopi lähinnä miehuuden kynnyksellä oleville hyvien perheiden pojille. Näin Puškin oli velvoitettu osallistumaan keisarillisiin tilaisuuksiin ja aivan erityisesti hänet velvoitettiin saapumaan keisarillisiin tilaisuuksiin vaimonsa kera. Ja pian Puškin joutui näkemään, miten nuorikkoon hullaantunut tsaari vouhotti ”Natalian perässä kanki jäykkänä kuin jokin kiimainen upseerinnulikka”. Ja yliherkkään tilaan päätyneen tsaarin lisäksi kuvioon tuli vielä paroni Georges d’Anthès, Ranskasta Pietariin maanpakoon päätynyt erotomaaninen kondottieeri. Paroni ryhtyi stalkkeriksi, kohteenaan Natalia.

Natalia ei lämmennyt paronille, joten d’Anthès seuraavana siirtonaan lähestyi Natalian sisarta Jekaterinaa. Nikolai sai vihin d’Anthèsin touhuista ja teki viimeisen karhunpalveluksensa Puškinille. Hän pakotti d’Anthèsin naimisiin Jekaterinan kanssa ja päästi näin paronin sisälle perhepiiriin. Paroni aloitti Natalian julkean ja julkisen vokottelun, minkä seurauksena Puškin haastoi paronin kaksintaisteluun.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1837 Puškin ja d’Anthès kohtasivat toisensa Pietarin laitamilla. Sekundantit johdattivat heidät 20 askeleen päähän toisistaan. Puškinin vasta tähdätessä d’Anthès jo ampui, paskiainen kun oli. Luoti osui Puškiniin, mutta tästä huolimatta hän ampui d’Anthèsia, joka selvisi käsivarren pintahaavalla. Puškin sen sijaan sai luodin vatsaansa ja kuoli kahden päivän päästä. Tuskallisesti.

Voi olla, että Nikolai I tarkoitti hyvää sotkeutuessaan runoilijan elämään (hän vannoi myöhemmin, että ei ollut turmellut Natalian siveyttä, mitä tällä nyt sitten tarkoitetaankin), mutta käytännössä Puškinin suojattiasema muuttui hänen ministeriensä toimien kautta lähinnä poliisivalvonnaksi ja teki Puškinin elämästä helvettiä. Nikolai I oli niin tottunut autokraatin asemaansa, että hän omahyväisyydessään ei ehkä edes huomannut millaista jälkeä hänen ”keisarillinen armollisuutensa” sai aikaan. Mutta Nikolaissa oli myös sadistinen puolensa, minkä puolestaan sai tuta Fjodor Dostojevski.

”Heidän rikoksensa oli keskustelu.”

Jo nimeä kirjailijana saanut Dostojevski heräsi aamuneljältä huhtikuun 23. päivänä vuonna 1849 siihen, että hänen vuoteensa ääressä oli kaksi santarmia. Dostojevski oli nimittäin kuulunut Mihail Petraševskin kirjalliseen keskusteluryhmään, jossa oli keskusteltu aiheista, joita Nikolai I hallinto piti maanpetoksellisina (mm. ateismista, sosialismista). Dostojevski raahattiin pyjama päällä Pietari-Paavalin linnoitukseen Pietarin edustalle ja siellä hän sai kuulla tulleensa tuomituksi kuolemaan.

Dostojevski vietiin Semjonovskin aukiolle teloitusta varten. Hän kertoo itse: ”Kuolemantuomio luettiin meille ääneen, meidät kaikki pantiin suutelemaan ristiä, päidemme yllä katkaistiin miekat ja meidän käskettiin pukeutua valkoisiin teloituspaitoihin.”

Ensimmäiset kolme tuomittua sidottiin paaluihin ja komppanian johtaja antoi tähtäyskäskyn. Seuraavaan kolmikkoon kuulunut Dostojevski luuli, että hänellä ei olisi enää montaakaan minuuttiakaan elinaikaa. Siinä vaiheessa rummut soittivat lopettamiskäskyn ja ”Hänen Keisarillisen Majesteettinsa määräys säästi henkemme”. Nikolai itse oli suunnitellut tämän sadistisen spektaakkelin, jonka päätteeksi tuomittuja lähdettiin viemään kulkueena Siperiaan pakkotyöhön. Dostojevski ei toipunut tästä tapahtumasta koskaan (vastaavasta on kuvaus romaanissa Idiootti) ja ainakin yksi rangaistaviin kuulunut nuorukainen tuli pysyvästi hulluksi. Heidän rikoksensa oli keskustelu.

”Nuorista idealisteista sukeutui terroristeja ja he vastasivat tsaarinvallan säälimättömyyteen säälimättömyydellä.”

1800-luvun lopun Venäjällä autokratiaan kyllästyneet nuoret ihanteelliset ihmiset eivät enää tuhlanneet energiaansa keskusteluun ja runojen kirjoittamiseen, kaunosielujen aika oli ohi. Nuorista idealisteista sukeutui terroristeja ja he vastasivat tsaarinvallan säälimättömyyteen säälimättömyydellä. Siperia oli opettanut Dostojevskin keisarivallan kannattajaksi ja hän tyypittelee näitä nihilistejä oivallisesti romaanissaan Riivaajat ja tällaisen hahmon voi nähdä myös Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikovissa (jossa pystyy näkemään myös fasismin siemenen). On myös olemassa viitteitä siitä, että Dostojevski olisi suunnitellut jatkoa viimeiseksi jääneeseen romaaniinsa Karamazovin veljekset. Jatko-osassa romaanin avainhahmo, puhdassieluinen Aljoša Karamazov, olisi ryhtynyt – terroristiksi.

Yksi yhden runokokoelmankin julkaissut kaunosielu, Ivan Kaljajev, oli menettänyt uskonsa sanojen tehoon ja vuonna 1905 hän vaihtoi sulkakynänsä pommiin. Hän räjäytti Kremlin sisäpihalla Moskovan kuvernöörin, suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitšin, tuhannen päreiksi. Suuriruhtinaan leski Jelizaveta Fjodorovna (tuleva nunna ja pyhimys) kävi tapaamassa hirttämistään odottavaa Kaljajevia vankilassa ja lupasi tälle armoa, jos tämä katuu. Kaljajev ei taipunut katumukseen, vaan päinvastoin vaati tuomionsa täytäntöönpanoa. Hän tiesi, että hänen teloituksensa toisi lisää vallankumouksellisia. Hän oli oikeassa. Vuonna 1918 nämä vallankumoukselliset heittivät suuriruhtinatar Jelizavetan kaivoskuiluun. Perään he heittivät muutaman käsikranaatin. Lyriikan aika oli päättynyt.

Ja Venäjän yllä näen hiljaisen
suuren kaikennielevän palon.

Aleksandr Blok (suom. Seppo Raudaskoski)

Tuli toinen maailma, Kremlin vuoristolaisen maailman, hänen, jonka viikset riippuvat kuin torakat nenän alla. Hänenkin valtansa alla oli kirjailijoita, mutta vain myötäsukaisimmat saivat työnsä julkaistuksi. Ajan suurimmat nimet, Mihail Bulgakov ja Vasili Grossman, tekivät työtään ankaran sensuurin alla, lähes hengenvaarassa. Ilmapiiri ei paljoa parantunut Stalinin kuoltua; Boris Pasternak ei päässyt noutamaan Nobelin palkintoaan.

”Kremlin vuoristolainen käytti sensorina luotia, joka ammuttiin niskaan. Teloitustyylistä käytettiin nimitystä ”Potku takamuksiin”.

Stalinin vielä eläessä Neuvostoliiton alkuaikojen futuristirunoilija Vladimir Majakovski ampui itsensä, hän tajusi hyvin, että ei sopinut ”sosialistisen realismin” tyylisuunnan edustajaksi. On hyvin mahdollista, että Maksim Gorkia autettiin kuolemaan, sillä hän oli saamassa vieraita Euroopasta ja Stalin pelkäsi mitä kaikkea ”vallankumouksen myrskylintu” saattaisi sanoa. Mihail Šolohov alkoholisoitui järkyttävällä tavalla. Stalinin nimitti kulttuurityöläisten (proletaarinen ilmaus) valvojaksi juopon hännystelijänsä Andrei Ždanovin. Tämä kiitti kunniasta ja aloitti työnsä haukkumalla Anna Ahmatovaa huoraksi.

Moni kirjailija, joka oli odottanut tsaarinvallan kaatumista ja juhli sitä antaumuksella, sai huomata, että tsaristinen komento sensoreineen oli ollut varsinainen lepokoti verrattuna siihen, mitä neuvostokomento tuli olemaan. Kremlin vuoristolainen käytti sensorina luotia, joka ammuttiin niskaan. Teloitustyylistä käytettiin nimitystä ”Potku takamuksiin”. Teloittaja potkaisi uhriaan takamuksiin samalla kun ampui niin että ruumis kaatui eteenpäin. Muutoin housut olisivat sottaantuneet vereen. Ja aivoihin.

Onko tällä kaikella sitten jokin opetus? En minä tiedä, viime vuosina on taas alkanut tuntua siltä, että ihminen ei opi yhtään mitään. Mutta jos opetus löytyy, niin se on se, että demokratioissa taiteentekemisen vapaus on ainakin vielä turvattu. Meillä Suomessa taiteilijoiden ei tarvitse pelätä sitä, miten valtiovalta suhtautuu johonkin taideteokseen, on se sitten kirja, näytelmä, elokuva tai vaikkapa maalaus (vielä 50 vuotta sitten Harro Koskisen Sikamessias sai aikaan varsinaisen paskahalvauksen ns. paremmissa piireissä). Tästä kannattaa pitää kiinni. Tässäkin maassa yksi poliittinen puolue on kulttuuripolitiikan puolella halukas saamaan julki ”kansallisesti kohottavaa taidetta”. Tässä ei olla kovin kaukana sosialistisesta realismista. Tai jonkin taideteoksen kutsumisesta rappiotaiteeksi.

Välttäkäämme joutumasta sille kaltevalle pinnalle. Kannattakaamme taiteen moniarvoisuutta.

Tämä kirjoitus on velkaa ainakin historioitsija Simon Sebag Montefiorelle. Muun iloisen sekasotkun olen haalinut päähäni vähän sieltä sun täältä. Virheistä vastaan minä. Aion syyttää siitä kylläkin jotakuta muuta. Molièren Saituri saa ensi-iltansa Vallilan Kansallisteatterissa 23.11.2020.