Matti Patana

eli miten voi päätyä Veronasta Miljackajoen ylittävää siltaa myöden Pohjantähden sakaraan keikkumaan

Neljännesvuosisata sitten, kesän kynnyksellä, kaksi toisiaan rakastavaa nuorta, Admira Ismić ja Boško Brkić, päättivät paeta Sarajevon piiritetystä kaupungista. Admira oli bosniakki, Boško serbi. Heidän rakkaudelleen ei ollut tilaa Jugoslavian hajoamissodan rikkomassa Sarajevossa. Koko entinen Jugoslavia oli leimahtanut liekkeihin muutaman kunnianhimoisen nationalistipoliitikon lietsottua käyntiin tribalistisen valtataistelun. Admira ja Boško olivat kuitenkin pitäneet yhtä, olleet kimpassa kuten sanotaan, jo liki kymmenen vuotta. Heillä ei ollut mitään halua ryhtyä edes tyynysotasille keskenään.

Nuoret (molemmat 25) päättivät siis paeta. Pakoon päästäkseen heidän täytyi kuitenkin päästä Miljackajoen ylittävän Vrbanja-sillan päästä päähän ja tätä siltaa pitivät silmällä pahamaineiset tarkka-ampujat. Nuoret saivat sovittua sotivien osapuolten kanssa siitä että heidät päästetään kulkemaan siltaa myöten joen yli. Kukaan ei tulittaisi heitä. Näin luvattiin.

Toukokuun 19. päivänä 1993 nuoret lähtivät ylittämään siltaa. Kuului laukaus ja Boško kaatui sillalle. Hän kuoli välittömästi. Kuului toinen laukaus ja naisen huuto. Admira lyyhistyi. Hän ei kuollut heti. Hän raahautui itkien Boškon tykö ja jäi syleilemään tämän ruumista. Hänen nähtiin liikkuvan ja kuultiin itkevän vielä noin kymmenen minuutin ajan. Sen jälkeen liikettä ei enää ollut. Myös Admira oli kuollut sillalle. Ruumiit makasivat sillalla päiväkausia. Kukaan urheista sotilaista ei uskaltanut korjata niitä pois. Myöhemmin heidät haudattiin vierekkäin yhdelle Sarajevon hautausmaista. Rakkaustarina ja sen karu päätös ylitti kansainvälisen uutiskynnyksen ja media risti Admira Ismićin ja Boško Brkićin Sarajevon Romeoksi ja Juliaksi.

Ruumiit makasivat sillalla päiväkausia. Kukaan urheista sotilaista ei uskaltanut korjata niitä pois.

William Shakespeare kirjoitti näytelmän Romeo ja Julia, kahden vihaväleissä olevan suvun jälkeläisten traagisen rakkaustarinan, 1590-luvulla, tämän tarkempaa tietoa ei käsittääkseni ole pystytty varmasti sanomaan. Tarina ei ole Shakespearen, vaan päätyi hänelle aiheeksi englanninkielisen runoelman kautta; alkuperäinen tarina on italialainen 1520-luvulta, kirjoittaja muuan Luigi da Porto. Shakespearen näytelmänä tarina on kuitenkin saavuttanut kuolemattomuuden; se on Shakespearen tunnetuimpia näytelmiä, ellei tunnetuin. Näytelmänä se on inspiroinut muitakin taitelijoita mestariteoksiin; esimerkkinä vaikkapa Sergei Prokofjevin baletti. Myös Leonard Bernsteinin säveltämä imelä musikaali West Side Story perustuu Shakespearen aiheeseen (musikaali tuo mieleeni vanhan TV-mainoksen jossa kehutaan makeutettuja maissihiutaleita. Mainoksessa tiikeri karjui että hiutaleet ovat ”sokerihuurrrrettuja ja hurrrjan hyviä”). Elokuvaversioita näytelmästä on lukematon määrä, tunnetuimpana ehkä Franco Zeffirellin versio vuodelta 1968. (Elokuvan Juliaa esittänyt Olivia Hussey ei päässyt elokuvan Lontoon ensi-iltaan, sillä hän oli alaikäinen ja elokuva ei sensoreiden mielestä sopinut alaikäisille. Hussey nimittäin esiintyi yhdessä kohtauksessa paljaspovisena ja sensorit ilmeisesti olettivat, että Husseyn henkinen kasvu tasapainoiseksi aikuiseksi vaarantuu, jos hän näkee valkokankaalta omat rintansa).

Romeon ja Julian, kahden lapsen (teinejähän he vielä ovat) rakkaustarina vihan vallassa toimivien aikuisten maailmassa, on antanut vaikutteita maailmankirjallisuuteen jo vuosisatojen ajan. Rakkaustarina ympäristössä, jossa viha on valloittanut paikan hyvyydeltä ja empatialta; rakkaustarina maailmassa, joka ihmisten kollektiivisen tyhmyyden vuoksi on menettänyt ryhtinsä, tuo inhimillisiä piirteitä muuten tavattoman raskaaseen kerrontaan, pehmentää sitä. Mutta näissä kertomuksissa, toisin kuin Romeossa ja Juliassa, jossa rakkaustarina on tapahtumien keskiössä, kahden ihmisen rakkaustarina on sivujuonne, usein toki hyvin merkittävä sellainen. Kuten tositarina Sarajevon Romeosta ja Juliasta. Todellisessa maailmassa Admiran ja Boskon tarina ei ole noussut keskiöön sen varsinaisen suuren tapahtuman, sodan, keskeltä. Se näyttäytyy vain kuriositeettina, osana kaikkea muuta kauhua, josta kaikkein pahinta, Srebrenicaa, ei osattu vielä edes pelätä.

Eurooppahan oli oppinut läksynsä II maailmansodan kauhuista, niinhän se meni? Ihminen on älykäs eläin, joka osaa käyttää aivojansa?

Meillä Suomessa Väinö Linna kirjoitti torpparitrilogiansa Täällä Pohjantähden alla, 1950–60 lukujen taitteessa. Se on eepos suomalaisesta vihasta, toki myöhemmin myös sovinnosta. Mikään muu fiktiivinen teos ei varmaankaan ole ravistellut suomalaista yhteiskuntaa, aiheuttanut keskustelua ja avannut haavoja, enemmän kuin tämä Linnan päätyö ja etenkin sen toinen osa, joka käsittelee sadan vuoden takaisia tapahtumia, Suomen sisällissotaa. Tapahtumaa, joka on nyt syystäkin kovasti esillä.

Aku ja Elma ovat Pentinkulman Romeo ja Julia.

Ja miten tämä liittyy Romeoon ja Juliaan? Trilogian tapahtumathan sijoittuvat pääosin fiktiivisen pitäjän (Urjalan) fiktiiviseen Pentinkulman kylään, jossa tapahtumien keskiön sivussa nähdään Koskelan Akun ja Laurilan Elman rakkaustarina. He ovat Pentinkulman Romeo ja Julia. Sieltä sivusta Linna nostaa heidät välillä tapahtumien keskiöön. Ja jokainen joka on Tuntemattoman sotilaansa (missä sanotaan selvästi, että pappilan jääkäripoika teloitti Vilho Koskelan setämiehet henkilökohtaisesti) huolella lukenut, tietää jo etukäteen, että tämä rakkaustarina ei pääty hyvin.

Aku ja Elma kuuluvat Pentinkulman kyläyhteisössä hieman eri kastiin. Aku on vakavaraisen, suhteellisen hyvin toimeentulevan torpparin nuorin veli, Elma taas kodistaan häädetyn entisen torpparin tytär, jonka isä ja veljet ovat tasapainottomia ja väkivaltaisia miehiä ja äiti elämän katkeroittama ennen aikojaan vanhentunut nainen. Aku kuvataan kirjassa iloiseksi, elämänmyönteiseksi ja huumorintajuiseksi ihmiseksi (äitiinsä tullut). Elmassa katkeruus on aluksi hallitseva luonteenpiirre, mutta rakastaessaan hänestä nousee esiin pyyteettömyys ja vahva sitoutuminen toiseen ihmiseen. Elma osoittautuu hyvin rohkeaksi nuoreksi naiseksi. Mitään Koskeloiden ja Lauriloiden välistä varsinaista vihanpitoa ei ole, mutta Koskelan torpassa puhutaan Laurilan väestä hyvin skeptiseen sävyyn (”Se Laurilan plikka sielä kiertää nurkkia niin kun koirat kiima-aikana…Sen sakin on kyllä parasta lähtee…Ne on sielä Töyryllä semmosen pelin pitäneet”). Laurilan väki puolestaan puhuu Koskelan väestä välillä katkerasti.

Aku ja Elma ovat molemmat tilattomia, heillä ei ole mitään omaisuutta ja asua he saavat perheidensä luona. He ovat molemmat myös varttuneet vihan ilmapiirissä; Aku katkeran veljensä vaikutuksen alla; Elman tapauksessa viha on vallannut koko perheen. Katkeruudelle on toki myös syynsä, sitä ei sovi unohtaa. 1900-luvun alun Suomessa maaseudun torpparit ja tilaton väestö olivat talollisten mielivallan alla. Häätö kodista saattoi tulla minkä tahansa syyn (tai tekosyyn) nojalla. Koskelat ja Laurilat, molemmat suvut, ovat kokeneet vääryyttä. Molemmista perheistä tulee punaisia; Koskelasta veljekset, Laurilasta koko perhe.

Suomen sisällissodan historiantutkimuksessa oli aina 1960-luvulle saakka vallalla ns. valkoinen totuus, ja akateemisissa piireissä valkoinen totuus merkitsi myös koko totuutta. Väinö Linna toi trilogiassaan esille ns. punaisen totuuden, puuttuvan ja väheksytyn, jopa valheena pidetyn näkökulman. Voittajahan kirjoittaa historian, kuten kyynikot sanovat. Kyynikot ovat onneksi väärässä, se totuuden toinen puoli kun tuppaa tulemaan ajan kanssa myös esille. Ainakin jos historiantutkijat pystyvät tekemään rehellistä historiantutkimusta. Suomessa he eivät pystyneet; Linna onneksi pystyi. Ja hän oli valmistautunut tuleviin vastaväitteisiin hyvin. Historiantutkijat kävivät tietenkin Linnan kimppuun ja väittivät hänen vääristelevän historiaa. Linna pystyi kuitenkin peittoamaan heidät mm. esittämällä sellaisia dokumentteja joihin akateemiset historiantutkijat eivät olleet välittäneet tutustua. Ilmeisesti nämä dokumentit eivät olleet tukeneet heidän omaa näkökulmaansa. Vaikuttaa siltä että Linnan trilogia avasi tietä objektiivisemmalle historiantutkimukselle. Trilogian ilmestymisestä ei mennyt pitkää aikaa kun Jaakko Paavolainen julkaisi oman tutkimuksensa sisällissodan tapahtumista. Paavolaisen tutkimus myötäili Linnan trilogian avaamia näkökulmia. Professori Heikki Ylikankaan 1990-luvulla julkaisema tutkimus Tie Tampereelle antaa jopa Linnaakin julmemman kuvan sisällissodan ajasta, puhumattakaan toimittaja Jukka Rislakin ansiokkaasta kirjasta Kauhun aika. Rislakki kuvaa kirjassaan Jämsän pitäjän tapahtumia vuonna 1918. Kirja antaa vavahduttavan kuvan maanpäällisestä helvetistä.

Suomen sisällissodan historiantutkimuksessa oli aina 1960-luvulle saakka vallalla ns. valkoinen totuus, ja akateemisissa piireissä valkoinen totuus merkitsi myös koko totuutta.

Täällä Pohjantähden alla antaa kasvot suomalaiselle torppareille ja maaseudun tilattomalle väestölle ja heidän kauttaan Linna tuo esille kapinan ja valtiopetoksen motiivit. Mutta trilogiassa on myös ongelmansa. Trilogian keskushenkilön, Akseli Koskelan, kautta Linnan näkökulma on torppareissa. Mutta Suomen sisällissota ei ollut mikään torpparikapina. Torppareita soti prosentuaalisesti suurin piirtein yhtä monta sekä valkoisten, kuin myös punaisten riveissä valtaosan jäädessä sotatapahtumien ulkopuolelle. Kapina kyti myös kaupungeissa, joissa teollisuustyöväki teki raskasta työtä palkalla, jolla ei pystynyt elättämään perhettä. Mutta Suomi vuonna 1918 oli vielä agraarinen maa. Teollisuustyöväestön voima ei olisi riittänyt kapinan ja vallankaappauksen aloittamiseen. Maatyöväestön osallistuminen kapinaan oli siis välttämätön. Maaseutu olikin täynnä tilattomia, muonamiehiä, lampuoteja ja lisäksi irtolaisiksi katsottua väkeä. Ihmisiä, joille tulevaisuus ei näyttänyt vuonna 1918 tuovan eteensä muuta kuin näköalattomuutta ja joita yllytti kapinaan kaikkien aikojen tehokkain agitaattori, sama joka oli sytyttänyt Ranskan tuleen vuonna 1789 ja Venäjän vain muutamaa kuukautta aiemmin. Agitaattori Nälkä. Kun Agitaattori Nälkä pääsee valloilleen, ei paljoa lisäsytykkeitä tarvita.

Agitaattori Nälkä. Kaikkien aikojen tehokkain agitaattori, sama joka oli sytyttänyt Ranskan tuleen vuonna 1789 ja Venäjän vain muutamaa kuukautta aiemmin.

Talollisilla ja torppareilla oli maata mistä saada oma ravinto ja heitä ylemmillä sosiaaliluokilla rahaa jolla ostaa, tarvittaessa vaikka mustasta pörssistä. Maaseudun tilattomat ja kaupunkien duunarit olivat hätää kärsimässä. Ja jos ihminen näkee oman lapsensa itkevän nälkäänsä, eikä voi auttaa mitenkään? Tällainen näky radikalisoi ihmisiä tehokkaammin kuin yksikään suu vaahdossa paasaava demagogi.

Mielestäni Linna ei mitenkään erityisesti puolusta punaisia, vaikka jotkut ovat trilogian niinkin käsittäneet. Punainen terrori esitetään julmana; trilogian kakkososassa tapahtuva paronin murha on yksi trilogian julmimmista kohdista ja Linna kuvaa sen täysin tarpeettomana tekona. Töyryn isännän murha ei ole sävyltään poliittinen, vaan selvästi Laurilan Uunon henkilökohtainen kosto. Julma teko yhtä kaikki ja sellaisena Linna sen myös kuvaa. Mutta sodan voittaneen osapuolen oikeudenkäytön Linna kuvaa vääryydeksi vahvan inhorealistisesti ja tämä uskoakseni on se, mikä sai 1960-luvulla sodan voittaneen osapuolen kirjoittaman totuuden omaksuneet ja hyväksyneet, parkumaan niin kovaäänisesti.

Mutta miksi Akseli Koskela ryhtyi kapinaan?

Hän oli varsin hyvin toimeentuleva pappilan torppari, jonka elämä välillä oli tiukkaa, mutta mistään hädänalaisuudesta Koskelan torpassa ei ole tietoakaan. Vaikka Akseli kuuluu työväenyhdistykseen (T.Y. Riento jossa mennään päin sortajaa Halmeen Emman punaisen alushameen perässä) ja ryhtyy sosialistiksi, ei hänessä asian aatteellisessa mielessä ole todellisuudessa sosialistia lainkaan. Trilogian ensimmäisessä osassa Akseli käy rekikeskustelun Edvard Salinin kanssa ja ilmaisee selvästi haluavansa torpan maat omikseen, ei hän miksikään valtion torppariksi halua. Tämä sama motiivi Akselilla on kun hän ryhtyy kapinaan; ei mikään abstrakti vallankumous. Akseli aloittaa vapaussodan. Hän haluaa vapauttaa itsensä ja kaltaisensa. Hän haluaa tulla itsenäiseksi, isännäksi isäntien joukkoon. Akseli Koskela on kuin Suomi. Ja tässä symbolismissa Väinö Linna on terävimmillään. Nerokas, etten sanoisi.

Sillä eikö Akselin isä, pappilan torppari Jussi, viettänytkin vanhan rovasti Vallenin aikana varsin autonomista elämää ison naapurin, pappilan vieressä? Mailla, jotka hän itse raivasi. Ja eikö Vallenin seuraaja, Salpakari, antanutkin saman juhlallisen vakuutuksen, jossa autonominen asema turvattiin? Mutta tästä huolimatta Salpakari aloittaa Koskelan perheen autonomisen aseman heikentämisen erilaisilla uusilla manifesteilla. Hän pettää lupauksensa.

Kun Venäjä aloittaa Suomen autonomian murtamisen ja venäläistämistoimenpiteet Suomessa, Salpakarit ovat hyvin närkästyneitä keisarin valapattoisuudesta. Linna haluaakin rinnastuksella osoittaa että Salpakari on Koskelaan nähden samassa valta-asemassa kuin keisarillinen Venäjä oli Suomeen nähden. Ja tätä testiä Salpakari ei läpäise. Hän on myös valapatto keisari.

Ja edelleen. Salpakari vie Koskelalta parhaat maat koska pappilan talous ei kestä heidän elämäntapaansa. Tässä symbolismi siirtyy II maailmansodan aikaan ja jatkosotaan. Sillä kun Akseli Koskela ryhtyy kapinaan, hän haluaa, paitsi itsenäisyytensä, myös takaisin ne maat, jotka Koskelalta on vääryydellä viety. Hän haluaa oman Karjalansa takaisin. Niinpä hän hyökkää itseään suurempaa vihollista vastaan hetkellä, jolloin hän katsoo olevansa tilapäisesti vahvempi, sillä Suomessa ei sillä hetkellä ole toimivaa armeijaa eikä toimivaa järjestysvaltaa. Akseli häviää tämän sodan ja joutuu tuntemaan sen luissaan ja jonkin aikaa näyttää siltä kuin Akseli kuolisi. Mutta hän palaa kotiin. Hävinneenä, mutta ei tuhoutuneena.

Linna asettaa trilogiassa Suomen historian ja Koskelan perheen historian rinnakkain. Näin tehdessään hän saa sisällissodan voittaneen osapuolen puheiden ja tekojen ristiriidan näyttämään tekopyhyydeltä. Tätä Linna ei suinkaan ilmaise pelkästään rivien välissä. Hän antaa räätäli Halmeen toimia varsinaisena syyttäjänä puheessa, jonka tämä pitää tuomareilleen kuolemantuomionsa julistamisen jälkeen.

Tämä laintulkinta avasi helvetin portit Suomessa.

Mutta trilogian lukija erehtyy, jos hän luulee että Linna antaa kapinan tehneille punakaartilaisille ehdottoman synninpäästön. Linnan kuvaama maalaisympäristö on varsin hyvinvoivaa hämäläistä maaseutua. Torpparit kokevat kyllä vääryyttä, mutta Koskelat, Kivivuoret, Kiviojat, Kankaanpäät ja Mäkelät ovat varsin hyvin toimeentulevia ja aikaansaapia torppareita, joilla on myös sivutuloja maanviljelyksen ohessa; selvästi köyhyysrajan alapuolella ovat maattomat Leppäset ja Laurilat. Heille kaikille vuoden 1918 sisällissota ei ole mitään luokkasotaa, vaan se on valloitussotaa. Paradoksaalisesti voi jopa sanoa, että se on vapaussotaa, pois isäntien mielivallan alta. Aivan kuten koko kansa halusi pois venäläisten vallan alta, myös punakaartilaiset. Sisällissodan loppuselvittelyn oikeudenkäytön suuri vääryys nimittäin tapahtui juuri tämän kysymyksen kohdalla. On tosiasia että sisällissotaan osallistui myös Venäjän kansalaisia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että punakaarti olisi auttanut venäläisiä ylläpitämään valtaansa Suomessa. Näin sodan voittanut osapuoli halusi kuitenkin asian nähdä, ilmeisen tarkoitushakuisesti. Suomen lain mukaan kapinaan ryhtymisestä eli valtiopetoksesta ei voinut antaa kuolemantuomiota, maanpetoksesta pystyi. Tämä laintulkinta avasi helvetin portit Suomessa. Mukaan täytyy lisätä vielä täysi terrori, teloitukset ilman oikeudenkäyntiä (s.o. murhat) ja vankileirien pahoinpitely-ja nälkäkuolemat. Tähän on pakko lisätä sodan voittaneen osapuolen aikomus tehdä juuri itsenäistyneestä maasta Saksan keisarikunnan vasalli, kuningaskin olisi ollut saksalainen (riippumatta siitä että itsenäisyysjulistuksessa samat ihmiset tekivät Suomesta tasavallan). Tämänkin voi halutessaan nähdä, jos ei nyt maanpetoksena, niin ainakin tekopyhyytenä.

Akseli Koskelan ei olisi tarvinnut ryhtyä kapinaan, sillä oikeistopuolueetkin olivat jo ryhtyneet valmistelemaan torpparivapautusta Suomessa. Mutta Akseli Koskela ei enää uskonut sanaakaan siitä mitä toinen osapuoli lupaili, hän eli omassa kuplassaan. Suomi oli jakautunut kahtia ja molemmat osapuolet huusivat kovaan ääneen toistensa ohi, kukaan ei enää luottanut keneenkään vastapuolella istuvaan. Ja tämä on ehkä se suurin syy sisällissodan tragediaan. Sen pitäisi olla myös sen opetus.

Kahtiajakautunut kansa on heikko kansa ja vihan vietävissä.

Trilogian kolmannessa osassa kapinasta hengissä selvinneet torpparit huomaavatkin että se sosialismi heissä olikin väliaikaista, vain tilapäinen liittosuhde. Koskelan Akselista tulee vakiintunut isäntämies ja kahdenkin talon maiden omistaja. Eli niin kuin Edvard Salin hänelle reessä sanoi vuosia aiemmin: ”Et sinä poika enää minua äänestä silloin kun saat torpan omaksesi.” Kapinasta kieltäytyneet Kivivuoren miehet sen sijaan säilyttävät aatteensa. Heistä tulee oikeistodemareita. Tannerilaisia. Trilogian viimeisessä luvussa jo edesmenneen Akselin poika, Pikku-Jussi puhuu kuin kuka tahansa maanomistaja. Päivä on tehnyt ympyränsä.

Sosiaalinen maailmankuva onkin epäilemättä yksi liiallisen individualismin ensimmäisistä uhreista…

Vuonna 1968, kun sisällissotamme täytti 50 vuotta, Täällä pohjantähden alla valloitti valkokankaat Edvin Laineen ohjaamana elokuvana. Kansaa kävi katsomassa, mutta eliitti ei villiintynyt. Jo itse kirjakin oli saanut modernimman kirjallisuuden kannattajat happamiksi. Kirjan sisältö tunnustettiin vahvaksi, ansiokkaaksikin, mutta Linnan kirjoitustyyliä pidettiin vanhentuneena, ei oikeanlaisena nykykirjallisuutena. Laineen elokuva sai älyköt (ja myös sellaisiksi halajavat) hammastelemaan kybällä, puhuttiin jopa ”halveksittavasta yrityksestä nuolaista operettiyleisön takapuolta”. Pekka Tarkka on kirjoittanut kokemuksestaan elokuvan ensi-illassa Helsingin elokuvateatteri Bristolissa. Hänen takanaan istuneet Tuomas Anhava ja Mirjam Polkunen (yhden lempiromaanini, Italo Svevon Zenon tunnustuksien suomentaja kaiken lisäksi) olivat hihitelleet ja huomautelleet ivallisesti elokuvan aikana. Kun Tarkka oli pyytänyt heitä vaikenemaan, olivat he kysyneet, että ”haluaako hän vuodattaa kyynelensä rauhassa?”. Tarkka oli sitä mieltä että Anhava ja Polkunen eivät pystyneet eläytymään Linnan sosiaaliseen maailmankuvaan. Sosiaalinen maailmankuva onkin epäilemättä yksi liiallisen individualismin ensimmäisistä uhreista… Minulla oli Anhavasta ja Polkusesta hyvin korkea käsitys ennen kuin tulin tästä tapauksesta tietoiseksi. Myönnettävä kuitenkin on myös se, että Laineen elokuvaversio ei ole mitenkään erityisen onnistunut. Elokuvan kerronta paranee tiiviiksi ja jännitteiseksi siinä vaiheessa kun päästään sisällissodan kuvaukseen, muuten loikitaan liian pitkin harppauksin kohtauksesta toiseen. Kirjaa lukematon ei voi pysyä kunnolla kärryillä ihmisistä tai heidän motiiveistaan. Elokuva käsittää trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Kolmannesta osasta tehtiin 1970-luvun alussa erillinen elokuva, joka epäonnistui pahasti.

Entä miten kävi Akun ja Elman? Huonosti, näinhän Romeoille ja Julioille tuppaa käymään.

Aku tapettiin jo Pentinkulmalla, kun hän ei sodassa haavoittuneena päässyt pakomatkalle. Elämänhalunsa menettänyt Elma surmattiin Hennalan vankileirillä, sillä Töyryn isäntä oli sanonut ennen murhaansa, että ”Ei siementäkään siitä suvusta saa jäädä maan kiusaksi”. Elma heitettiin rutahautaan kuin elukka. Kumpikin olisi ansainnut hyvän elämän toistensa kanssa.

Niin olisi kai Admira ja Boškokin.

Tämän vuodatuksen yllykkeenä toimi se, että Julia & Romeo (tässä järjestyksessä tästä lähin) saa ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 7.3.2018.

 

Matti Patana on Kansallisteatterin bloggaava vahtimestari. Silmäniskuja-blogikirjoitussarjassaan Patana kirjoittaa omista havainnoistaan teatterista, taiteesta ja yhteiskunnasta — vakavasti leikkimielellä!

Matti Patana