Matti Patana

”Miten kenelläkään saattaa olla noin pessimistinen käsitys elämästä?”

Näin kysyi diplomi-insinööri Risto Oskari Karnas puhelimessa lahtelaiselta sairaanhoitajalta. Sairaanhoitaja oli tavannut Karnaksen vain muutamaa päivää aiemmin, kun hänen kollegansa oli esitellyt Karnaksen sulhasenaan. Kollega aikoi avioitua Karnaksen kanssa pikimmiten ja he muuttaisivat yhdessä Helsinkiin, missä Karnas esittelisi kollegan vaimonaan pääkaupungin seurapiireille. Aviopari viettäisi ns. hyvää elämää miehen huomattavan palkan ja omaisuuden turvin. Järjestelyt olivat jo pitkällä, Karnas oli löytänyt heille sopivan asunnonkin kantakaupungin arvostetulta alueelta. Ongelmana oli käsiraha. Karnas tarvitsi 300 000 markkaa nopeasti, jotta asunto ei menisi ohi suun. Karnas ei pystynyt realisoimaan omaisuuttaan sillä vauhdilla millä käsiraha tarvittaisiin. Olikin onni, että kollegalla oli säästöjä; ne tulivat nyt tarpeeseen.

Elämänmuutoksesta innostunut kollega halusi näyttää myös ystävälleen, miten hänen elämässään oli lehti kääntynyt parempaan. Hän oli esitellyt sulhasensa sairaanhoitajalle, jolle jäi kuitenkin tapaamisesta hieman epävarma kuva. Karnas oli vaikuttanut hyvin miellyttävältä, imelältä suorastaan. Lisäksi sairaanhoitaja tiesi nähneensä miehen aiemminkin. Mutta missä yhteydessä? Siitä sairaanhoitaja ei ollut varma. Mitään hyvää asiaan ei kuitenkaan liittynyt. Siitä sairaanhoitaja oli varma.

Sairaanhoitaja kävi illalla vuoteeseen ja unen aikana hänen aivonsa työstivät (niin kuin aivoilla on tapana) asiaa. Herättyään sairaanhoitaja muisti. Hän oli muutamia vuosia aiemmin etsinyt miesystävää sanomalehden ilmoituspalstan kautta ja tässä yhteydessä hän oli ollut yhteydessä myös Karnakseen. Karnas ei ollut tehnyt häneen vaikutusta; tapaamistakaan ei ollut järjestynyt. Kuvan sairaanhoitaja oli kuitenkin saanut ja kuvan yhteydessä nimen. Nimi ei ollut ollut Risto Oskari Karnas. Miehen nimi oli ollut Ruben Oskar Auervaara, ammatiltaan lentokapteeni. Myöhemmin tämä nimi oli tullut sairaanhoitajalle tutuksi muiltakin lehtien palstoilta.

Auervaara oli ylennyt ilmoituspalstoilta uutiseksi.

Sairaanhoitaja soitti puhelun Karnakselle tämän hotellihuoneeseen ja sanoi että tämän olisi hyvä ottaa ritolat Lahdesta ja hänen kollegansa läheisyydestä ja tällä sekunnilla. Karnas kieltäytyi ja ilmaisi tämän jutun alkuun kirjoittamani epäuskoa huokuvan lauseen, jolla hän kyseenalaisti sairaanhoitajan elämänasenteen. Karnas koki olevansa täynnä pohjatonta intohimoa, eikä siinä tilassa kukaan voi elämänsä rakkautta hyljätä. Varsinkin, jos omaa niin optimistisen elämänasenteen kuin Karnas.

Seuraavana päivänä Karnas saapui tapaamaan morsiantaan lahtelaiseen sairaalaan, sillä raha-asioitakin piti käsitellä; elämähän ei ole pelkkää intohimoa ja uusia asentoja. Sairaanhoitaja, huomattuaan tilanteen, kokosi kokonaisen leegion työtovereitaan yhteen ja yhdessä he myös marssivat sivuhuoneeseen, missä he yllättivät Karnaksen ja kollegan kesken intohimoisen rahanvaihtoaktin. Sairaanhoitajat muiluttivat kollegan huoneesta ulos ja kertoivat, että hänen elämänsä rakkaus on todellisuudessa pahamaineinen Auervaara, linnassakin istunut naisten huijaamiseen erikoistunut taparikollinen. Kollega ei uskonut vaan käski työtovereitaan haistamaan homeen ja lähti takaisin sivuhuoneeseen jatkamaan kesken jäänyttä aktia diplomi-insinööri Karnaksen kanssa. Mutta huone oli tyhjä. Diplomi-insinööri Karnas oli hävinnyt kuin pieru Saharaan. Kollegan rahat hän oli jo ehtinyt saada. Sairaanhoitaja-armada oli saapunut paikalle kaksi minuuttia myöhässä.

Ruben Oskar Auervaara saattaa olla suomalaisen rikoshistorian myyttisin huijari.

Häntä on pidetty hieman hupaisana hahmona, miehenä joka yksinäisten naisten omaisuuden puhaltamisen yhteydessä on kuitenkin antanut näille hieman toivoa yksinäisyyden päättymisestä. Sitä optimismia, mitä Karnaskin (eli Auervaara) puhelimessa sairaanhoitajalta peräänkuulutti. Mutta miten kävi lahtelaisen sairaanhoitajan kollegalle, joka jäi Auervaaran koukkuun? Hän menetti säästönsä ja oli seurapiirirouvan tulevaisuudestaan hurmaantuneena jo ehtinyt irtisanoutua työstään. Hän koki joutuneensa naurunalaiseksi, eikä pystynyt jatkamaan elämäänsä Auervaaran jäljiltä. Hän riisti henkensä. Niiden, jotka pitävät Auervaaraa hauskana heppuna, sopii miettiä myös tätä. Auervaara oli mitään katumaton psykopaatti, joka toi yksinäisten naisten elämään vain yhden elementin lisää. Epäluottamuksen kanssakulkijoita kohtaan. Ja bonuksena he saivat kuunnella sydämettömien ihmisten pilkallista naurunhörötystä.

Mika Waltari alaotsikoikin näytelmänsä Gabriel, tule takaisin sydämettömäksi komediaksi. Moni uskoo näytelmän kertovan Auervaarasta (Auervaara itsekin uskoi) ja totta onkin, että näytelmän kirjoitusprosessin aikana (1945) Auervaaran nimi nousi lehdistössä ensi kertaa suuren yleisön tietoisuuteen. Kirjoittiko Waltari siis tekstiä lehdistön otsikot silmiensä edessä eli eräänlaista reaaliaikaista näytelmää? Waltari työsti samanaikaisesti myös toista näytelmää (Noita palaa elämään) ja lisäksi hän valmisteli romaania (erästä Sinuhe egyptiläistä). Gabriel, tule takaisin oli tilaustyö ja ne Waltari hoiteli yleensä nopeasti alta pois. Onko siis ihme, jos hän otti vaikutteita sieltä mistä niitä oli helposti saatavilla? Ajankohtaisista lehtijutuista. Lehtityötä hän oli tehnyt paljon itsekin.

Kirjoittiko Waltari siis tekstiä lehdistön otsikot silmiensä edessä eli eräänlaista reaaliaikaista näytelmää?

Mika Waltari oli tavattoman tuottelias kirjoittaja, joka erinomaisen yleissivistyksensä turvin hyppeli yli genrerajojen kuin aitajuoksija. Niinpä hänen tuotantoonsa kuului niin romaanikirjallisuutta (historialliset romaanit kansainvälisestikin tunnetuimpina), pienoisromaaneja, lastenromaaneja, novelleja, lyriikkaa, dekkareita, sarjakuvakäsikirjoituksia, elokuvakäsikirjoituksia, pakinoita, kolumneja, lehtimiestyötä ja sota-aikana myös propagandaa. Näytelmiä Waltari kirjoitti kolmisenkymmentä, joista Gabriel, tule takaisin lienee kestänyt aikaa parhaiten. Näytelmän kantaesitys oli Helsingin Kansanteatterissa Leo Lähteenmäen esittäessä nimiroolin. Elokuvaversion näytelmästä ohjasi Valentin Vaala 1951, Tarmo Mannin esittäessä nimiroolia (se kello), huijattavina sisaruksina olivat Salli Karuna ja Emma Väänänen (loistava Emma Väänänen, joka kuuluu meikäläisen Top Viitoseen, ainakin mitä studioaikojen suomalaiseen elokuvaan tulee. Katsokaapa hänen suoritustaan Matti Kassilan Sillanpää-filmissä Elokuu. Montaa parempaa en niiltä ajoilta ole nähnyt). Näytelmästä on myös televisioversio, Gabrielina Antti Litja ja sisaruksina Ritva Ahonen ja Seela Sella (joka kuuluu meikäläisen Top Viitoseen kaikessa). Suomen Kansallisteatteri on esittänyt oman versionsa näytelmästä vuonna 1994, Antti Einari Halosen ohjaamana. Gabrielina oli Veikko Honkanen ja sisaruksina Tiina Rinne ja Tea Ista. Näytelmä palaa ohjelmistoon syysnäytäntökautena 2018; tällä kertaa nimi on pelkistetty muotoon Gabriel.

Moni on nähnyt Waltarin kuvaavan näytelmän huijattavat naiset liian ilkkuvassa ja pilkallisessa valossa. En oikeastaan halua tehdä tässä juonipaljastuksia, mutta pidän jopa virkistävänä sitä, että tässä Waltarin kirjoittamassa tekstissä nimenomaan naiset ovat huijattavissa. Usein Waltarin teksteistä löytyy hölmöjä huijattavissa olevia miehiä, joita naiset pyörittelevät miten päin tahansa, joten vaihtelu virkistää. Joskus voisi sitä paitsi pohtia sitäkin mahdollisuutta, että Waltarin kirjoissa olisi jopa misogyniaa, toki hyvin lievässä muodossa? Vaikka Waltari perusasenteeltaan humaani ihminen olikin.

Mutta tiesikö Waltari Auervaaran teot niin hyvin, että tästä todella olisi ollut näytelmän Gabriel Lindströmin esikuvaksi? Asiasta voi olla montaa mieltä. Vaalan elokuvaversion Gabriel on selvästi lähempänä Auervaaran hahmoa kuin alkuperäisen teatteriversion oli; Gabrielin sukunimikin oli muutettu Lindströmistä Vihervuoreksi ja vuonna 1951 Auervaarasta olikin jo tullut monen tietämä kulttihenkilö. Mutta Waltarille Auervaara oli vain lehtien sivuilla esiintynyt hahmo. Vaikutteita hänestä saattoi ottaa, mutta syvemmässä mielessä Waltari ei huijariin perehtynyt. Gabriel Lindströmin hahmo on syntynyt kirjailijan mielikuvituksessa, mikään Auervaaran syväluotaus hahmo ei todellakaan ole eikä Waltari mielestäni siihen edes pyrkinyt.

Mutta yhden huijarin Mika Waltari varmasti tunsi ja häneen tutustumistaan Waltari on taatusti kironnut niin rumasti kuin nyt kiltti papinpoika pystyy. Tämä nainen on päässyt henkilöhahmoksikin Waltarin läpimurtoromaaniin, Suureen illusioniin. Kirjan alkupuolella esiintyvällä salonginpitäjällä, rouva Spindelillä on esikuvansa.

Nainen, joka Waltarin omia sanoja lainatakseni ”opetti minut huomattavasti varovaisemmaksi suhteessa vieraisiin ihmisiin, ehkä joskus liiankin varovaiseksi ja pidättyväiseksi”.

Maria Wilhelmiina Aalto syntyi Nokialla 1891 palvelustytön aviottomana tyttärenä. Hänen äitinsä meni myöhemmin naimisiin Lindell-nimisen miehen kanssa ja samalla Maria Wilhelmiinan sukunimi vaihtui Lindelliksi. Äiti kuoli vuonna 1906. Tämän jälkeen tytär asui jonkin aikaa äidin sukulaisten hoivissa, mutta pian hän otti kohtalonsa omiin käsiinsä. Hän muutti Tampereelle. Siellä hän alkoi elää itsellistä elämää pikkurötöksiä ja prostituutiota harjoittaen. Häkki heilahti ensimmäisen kerran jossakin vaiheessa ennen vuotta 1910.

Vuonna 1913 Maria siirtyi Helsinkiin, missä hän jatkoi jo Tampereella hyväksi katsomaansa elämäntyyliä. Pikkuvarkauksien ja prostituution lisäksi kuvioon alkoi tulla lisäksi huijaaminen ja hyväuskoisten suosion kalastelu (Maria oli ilmeisen viekoitteleva ilmestys) sekä kiristys. Vuonna 1914 häkki heilahti toisen kerran.

Kolmannen ja viimeisen vankilatuomionsa Maria Lindell kärsi vuosina 1920-23 eli tuomio oli jo suhteellisen pitkä. Tuomion jälkeen onni potkaisi Mariaa. Hän pääsi insinööri Slöörin perheeseen palvelijaksi. Slöörin perhe oleskeli pitkiä aikoja Saksassa, missä Maria oppi saksan kielen. Tapahtui ihme. Vuonna 1923 Saksaan lähti palvelijatar Maria Wilhelmiina Lindell. Vuonna 1925 Saksasta palasi uljas uusi ihminen. Minna Craucher.

Minna Craucher oli saksalainen aatelisrouva, miljonääri ja mesenaatti. Suomalaiset sukujuuret selittivät hänen suomen kielen taitonsa. Hän saapui Helsinkiin kesän kynnyksellä 1925 komealla autolla, jonka hän oli saanut Stockmannilta käsirahaa vastaan (mitään muuta Stockmann ei autosta saanutkaan) ja jota ohjasi hänen autonkuljettajanaan toimiva maanpakolaiseksi päätynyt venäläinen ruhtinas (joka saattoi olla Tossavaisen Einari Alavieskan Pottukylästä). Ensi töikseen Minna Craucher jysäytti nyt jo homeeriseksi muuttuneen vartalonsa suomalaisen kulttuurin toivojen kylkeen, vamppasi Olavi Paavolaisen ja toteutti Paavolaisen kanssa sängyssä muutaman niksin, jotka hän oli oppinut jo silloin, kun hän oli vasta Maria Lindell. Loistava Paavolainen oli myyty mies.

1920-luvun loppupuolella Minna Craucher siipeili Tulenkantajien eli nuorten suomalaisten modernistien (tai sellaisena itseään pitävien) liepeillä. Minnalla oli Helsingin Töölössä eksoottisesti sisustettu kaksio, jossa hän piti salonkia nuorille runoilijoille. Olavi Paavolainen oli salongin vakiovieras, hänen lisäkseen kävivät mm. Elina Vaara, Lauri Viljanen ja Yrjö Jylhä. Ja Mika Waltari. Waltarin mukaan Minnan salongissa sai jutella ja siellä tarjottiin aina juotavaa; muita intressejä nuorilla runoilijoilla ei Minnaa kohtaan olisi Waltarin mukaan ollut. Ehkä näin, mutta Minnalla oli taatusti muita intressejä nuoria runoilijoita kohtaan. Hänellä oli tarkka kuulo ja hän myös pisti muistiinsa kaiken minkä kuuli. Ja käytti tietoja hyväkseen. Kiristykseen. Hän lainasi vierailleen rahaa ja käytti velkasuhdetta sumeilematta omaksi edukseen. Lisäksi Minna todella otti ja rakastui Olavi Paavolaiseen. Sillä tavalla kun psykopaatit nyt rakastuvat. Tämä ei tiennyt Paavolaiselle hyvää. Ei mennyt kauaakaan, kun Paavolainen halusi jo eroon Minnan rakastavasta anakondanotteesta. Paavolainen lopetti suhteen. Minna halusi Paavolaisen takaisin ja tämä tavoitteenaan hän alkoi manipuloida Mika Waltaria. Tämä ei tiennyt Waltarille hyvää.

Mika Waltari ja Olavi Paavolainen olivat hyviä ystäviä. He julkaisivat yhteisen runoteoksenkin, Valtatiet (Paavolainen käytti teoksessa runoilijanimeään Olavi Lauri). Minna urkki Waltarilta kaiken mahdollisen tiedon Paavolaisesta ja yritti saada Waltarin toimimaan jonkinlaisena agenttinaan. Tämä ei onnistunut. Tällöin Minnasta tuli häijy ja kostonhimoinen. Hän aloitti nuorten runoilijoiden välien sotkemisen. Elina Vaara ja Lauri Viljanen olivat menneet naimisiin ja saaneet lapsen. Minna väitti (valheellisesti) Waltarin väittäneen, että hän olisi lapsen oikea isä. Tämä sotki Waltarin ja pariskunnan välit vuosiksi (Waltarilla ja Vaaralla oli ollut lyhyt suhde, mutta reilusti aiemmin). Minna yhytti myös Waltarin äidin ja alkoi manipuloida tätä omaa poikaansa ja tämän seuralaisia vastaan (”Oletteko miettinyt, mitä kaikkea pahaa ja synnillistä elämää Mika siellä Pariisissa näiden runoilijoiden rinnalla viettää?” Tämä on aika paksua tekstiä elähtäneeltä prostituoidulta).

Minnan huippuhetki tuli kun Paavolaisen ja Waltarin Valtatiet-runokokoelma ilmestyi 1928. Olavi Paavolainen oli järjestänyt kotonaan juhlat tapahtuman kunniaksi. Minna lähetti juhliin Paavolaiselle lahjan, ruukkupalmun. Sen ohessa oli kirje, jossa Minna kehotti kaivamaan multaa; palmun juuressa olisi lisälahja. Paavolainen kaivoi epäluuloisena. Palmun juurelle oli kätketty abortoitu sikiö. Minna väitti sen olevan Paavolaisen hänelle tekemä, josta hän oli hankkiutunut eroon. Paavolainen kiisti.

Minnan ja Paavolaisen yksipuolinen rakkaustarina päätyi lopulta pakoretkeksi ja ihmisjahdiksi, kun Minna kaahasi autolla Paavolaisen perässä pitkin Eurooppaa aina Pariisiin asti. Paavolainen pääsi Minnasta eroon vasta kun Minnan intressit suuntautuivat pois Tulenkantajista ja kohdistuivat Suomen poliittisen väripaletin mustien ja ruskeiden sävyjen edustajiin. Mika Waltari löysi myös keinon päästä Minnasta eroon. Hän lainasi Minnalle rahaa ja alkoi vaatia takaisinmaksua niin aggressiivisesti kuin nyt kiltiltä papinpojalta luonnistuu. Minna kyllästyi. Waltari ei saanut rahojaan Minnalta takaisin, mutta Minna jätti hänet rauhaan. Waltari katsoi saaneensa rahoilleen vastinetta.

Mutta kuinka Minnalla oli sitten varaa hyvään elintasoon? Hän kiristi. Hän urkki eri lähteistä epäedullisia tietoja eri ihmisistä ja käytti näitä tietoja hyväkseen. Hän toimi mm. eri lehtien ilmoitustenmyyjänä. Sen ja sen henkilön oli hyvä ostaa ilmoitustilaa lehdeltä, jota Minna edusti tai muutoin… Lisäksi hänellä oli karismaa, hän huijasi helposti hyväuskoisia suomalaisia liikemiehiä antamaan rahaa johonkin tuotteeseen, joka oli olemassa vain Minnan mytomaanisessa mielikuvituksessa. Mutta Minna erehtyi myös huijaamaan Suomen nousevaa äärioikeistoa. Siinä hän teki virheen. Nämä ihmiset eivät olleet mitään runoilevia kaunosieluja.

Minnan tie siis törmäsi seinään, ainakin mitä kulttuuriväkeen tuli. Mutta yrittämisen puutteesta Minnaa ei voi syyttää; hän laittoi uuden madon koukkuun heti, kun viimeinen runoilija oli pamauttanut ulko-oven kiinni. Tällä kertaa Minna pyrki äärioikeistolaisen Aktivisti-lehden ilmoitustenhankkijaksi. Väärennetyillä suosituksilla – jopa Mannerheim oli sitä mieltä, että Minna olisi loistava rekrytointi ja Mannerheimin nimi sai koko aktivistiporukan kuolaamaan Minnan perään – koska kukaan ei viitsinyt tarkistaa suositusten aitoutta. Minna sai paikan. Näin hän päätyi lähelle nousussa olevan, demokratiaa vastustavan kansanliikkeen eli lapuanliikkeen sisäpiiriä ja aikoi myös pysyä siinä kuin paska Junttilan tuvan seinässä. Hän alkoi myös kerätä lapuanliikkeelle rahaa suoraan. Kukaan ei tiedä tänä päivänäkään kuinka paljon rahoista päätyi lehteen tai liikkeelle vai kuinka paljon Minna veti välistä omiin tarpeisiinsa. Mutta ns. talonpoikaismarssin valkoiset hihanauhat olivat Minnan lahjoittamia. Ei siis voi sanoa, että Minna vain otti. Hän antoi vastalahjaksi monta valkoista rättiä.

Minnan salongin kävijäkunta vaihtui; sen miehittivät nuoret äärioikeistolaiset upseerit. Mutta tässä vaiheessa myös Suomen tiedusteluorganisaatiot kiinnostuivat Minnasta ja Yleisesikunnan tiedotusosasto lähetti Minnan rikosrekisteriotteen upseereille (Minna ei ikäväkseen päässyt eroon menneisyydestään Maria Lindellinä), mikä karkotti upseeripiirit Minnan läheltä yhtä nopeasti kuin he olivat sinne tulleetkin. Mutta jäljelle jäi onneksi Vihtori Kosola ja muut lapuanliikkeen talonpoikaisjohtajat, jotka saivat jykevän erektion joka kerta kun Minna puhui saksaa (onneksi Minna ei osannut italiaa, muutoin Pohjolan Mussolinina itseään pitänyt Kosola olisi varmaankin kastellut itsensä). Minna kestitsi heitä (eli juotti sikahumalaan) ja urkki heiltä liikkeen sisäpiiritietoa. Kaikki pitivät Minnaa luotettavana (täytyihän hänen olla, kun Mannerheimkin suositteli?). Minnaa ryhdyttiin nimittämään lapuanliikkeen kapteeniksi.

Minnan onni kääntyi lopullisesti vuonna 1931, kun presidentti Ståhlbergin muilutuksesta vankilassa istunut kenraali K.M. Wallenius pääsi vapaaksi ja hänet nimitettiin lapuanliikkeen pääsihteeriksi. Wallenius katseli Minnan touhuja kapein, epäluuloisin silmin ja vertaili Minnan elämäntapoja hänen tulotasoonsa. Wallenius päätti karkottaa Minnan liikkeen piiristä. Hän epäili, että kommunistit olivat soluttaneet Minnan liikkeen sisälle ja rahoittivat Minnan toimintaa. Tästä ei ollut kyse, se selvisi Walleniuksellekin myöhemmin, mutta lähtöpassit Minna kuitenkin sai. Ja tässä tullaan Suomen historian kannalta mielenkiintoiseen kysymykseen. Kavalsiko Minna Craucher Mäntsälän kapinan? Suomen kansa saa olla kiitollinen Minnalle, mikäli tällä on pienikin osuus kapinan epäonnistumiseen. Riippumatta siitä mitkä hänen motiivinsa olivat.

Minna pääsi Uudenmaan maaherran Bruno Jalanderin puheille ja avasi suunsa. Suu pysyi auki hyvän aikaa ja suolsi. Minna kertoi keränneensä rahaa lapuanliikkeelle (eli liberaalin demokratian vastustajille) vaikutusvaltaisilta ja rikkailta henkilöiltä (en jaksa luetella nimiä, kuunnelkaa Kristiina Halkolan laulua 20 perheestä; nimet ovat siinä) ja firmoilta. Minna kertoi kenraali Walleniuksen suunnittelevan vallankaappausta, joka toteutettaisiin helmikuun lopussa 1932 (mikä oli muutaman viikon päässä). Minna sanoi, että kapina oli ollut tarkoitus aloittaa jo marraskuussa 1931, mutta ajankohta oli huomattu ongelmalliseksi. Jalander informoi kiukkuisen Minnan tajunnanvirran sisäministeri Ernst von Bornille. Molemmat, Jalander ja von Born, olivat lapuanliikettä vastaan. Mutta he olivat myös skeptisiä Minnaa kohtaan. He olivat näkevinään Minnan habituksessa huijaria…

Minna ei pystynyt enää pidättelemään suuvärkkiään missään. Hän hölötti tietonsa myös turkulaiselle kultasepälle, jonka avulla oli kaiverruttanut koruihinsa arvovaltaisten tahojen kiitoksia (väärennettyjä tietenkin). Minna kertoi kultasepälle aikovansa perustaa kilpailevan kansanliikkeen, joka ottaisi käyttöön Hitlerin puolueohjelman Suomessa. Mutta kultaseppä oli lapualaisia. Hän informoi kaiken tiedon Walleniukselle. Minnan mukaan Kosola oli ”tunkiosankari, joka puki ylleen Walleniuksen hameita”. Tämän kaiken saivat lapuanliikkeen johtajat tietoonsa ja muutakin.

Mäntsälän kapina alkoi 27.2 1932 ja se kukistettiin viikossa; kapinan johto antautui 6.3.1932. Kapinaa johdettiin ns. perseet olalla ja sama tyyli jatkui sen kukistamisessakin. Kapinan kukistamista johti Suojeluskuntien päällikkö, kenraali Lauri Malmberg. Kenraalit Wallenius ja Malmberg päätyivät lopulta yhdessä Helsingin Tähtitorninmäelle. Monumentaalisessa perskännissä olevat toverukset lauloivat Haaksirikkoisten patsaalla Jääkärien marssin ja sen perään Georg Malmstenin Särkyneen onnen. Sitten he väänsivät toverillisesti kättä ja kajauttivat kolminkertaisen eläköön-huudon isänmaalle. Tämän jälkeen Wallenius antautui Malmbergille, joka vei pidätetyn pääesikuntaan, minkä tehtyään Malmberg ilmoittautui presidentti Svinhufvudille, sanoi tehtävän tulleen suoritetuksi, sössötti lisäksi jotakin soopaa kenraali Wilkamasta ja virsikirjoista ja sammui. Viranhoitoa suomalais-ugrilaisella tyylillä.

Turun sanomissa ilmestyi kapinan aikana 1.3. pakina otsikolla Nainen ja lama, jossa kerrottiin marraskuusta helmikuun loppuun siirretystä vallankaappauksesta. Tämän kertojaksi nimettiin nainen, joka oli entinen kuritushuonevanki. Ja joka oli kertonut jutun etukäteen, ennen kapinan alkamista.

Suomen sosialidemokraatin toimittaja Kalle Lehmus (joka sodan jälkeen everstinä toimi Puolustusministeriön kansliapäällikkönä, harvinaista demarille Suomessa) luki pakinan, tunnisti Minnan siitä ja otti yhteyttä häneen. Minna oli edelleen taukoamattomalla puhetuulella ja alkoi suoltaa tajunnanvirtaansa myös Lehmukselle. 5.3., päivää ennen kapinallisten antautumista, Suomen sosialidemokraatissa ilmestyi Minnan haastattelu nimellä ”Lapuan kapteeni kertoo”.

8.3. Minna oli taas yhteydessä Lehmukseen ja lupasi Lehmukselle kopion mustasta listasta eli henkilöistä, jotka olisi ollut määrä surmata onnistuneen kapinan jälkeen (mitään listaa ei tiettävästi ollut, mutta epäilemättä Minna aikoi sellaisen sepittää). Lehmus ei kuitenkaan ehtinyt apajalle sillä samana päivänä Minnaan otti yhteyttä myös ekonomi Olavi Runolinna, joka halusi tavata Minnaa. Minna suostui. Se oli virhe. Olavi Runolinna oli äärioikeistolaisen ”Vapaussodan kenttäharmaat”-järjestön johtajan Aarne Runolinnan veli ja täysi psykopaatti.

Kahden psykopaatin kohdatessa jälki voi olla kamalaa. Ja Olavi Runolinna oli näistä kahdesta psykopaatista se, jolla oli ase.

Minna päästi Olavin kotiinsa Mechelininkadulle. Puheltiin niitä näitä ja aidanpäitä. Olavin kysyessä pankkiasioista Minna vastasi: ”Täytyy kai kiristää Kai Donneria”. Tässä vaiheessa Olavi ampui Minnaa päähän. Olavi halusi, että samalla kertaa kuolisi myös Maria Wilhelmiina Aalto (myöhempi Lindell). Siksi hän ampui vielä toisen kerran. Maria Lindell oli kuollessaan 40-vuotias.

Mika Waltari oli suunnitellut Minnalle toisenlaisen lopun. Heikkona hetkenään hän oli ajatellut, että huumaisi Minnan morfiinilla ja yön pimeydessä hiipisi parvekkeen kautta sisään ja laittaisi keittiössä kaasun päälle. Onneksi ajatus puhkesi toiminnaksi ainoastaan kirjoituskoneen ääressä. Juoni päätyi nimittäin Waltarin klassikkodekkariin Kuka murhasi rouva Skrofin?. Jotkut tuntevat kirjaa paremmin siitä tehdyn elokuvaversion, Matti Kassilan ohjaaman elokuvan Kaasua, komisario Palmu.

Olavi Runolinna tuomittiin vankilaan täyttä ymmärrystä vailla olevana. Hän sai seitsemän vuoden kuritushuonetuomion. Myöhemmällä iällään hänestä tuli johtohahmo Suomen helluntailaisessa herätysliikkeessä. Vaikka olikin täyttä ymmärrystä vailla oleva psykopaatti. Tai ehkä juuri siksi?

Kenraali Wallenius kuuli Minnan murhasta vankiselliinsä. Tapahtuma purskautti runon ulos kenraalin pulppuilevasta runosuonistosta: ”Matoja Malmin kirkkomaalla kovin nauratti, kun Minnahauran raatoa toi sinne rankkuri”. Kukin saa miettiä tuon ”haura”-sanan merkitystä tykönään. Mutta runo osoittaa kuitenkin selvästi sen, että olin itse asiassa väärässä, kun aiemmin tässä kirjoituksessa väitin, että suomalaiset äärioikeistolaiset eivät olleet runoilevia kaunosieluja. Walleniushan on selvästi löytänyt sisältään herkän sielukkaan runotytön…

Mutta mikä oli Ruben Oskar Auervaaran kohtalo? Karu.

Auervaara muutti nimensä Erik Kristian Janssoniksi (Jansson oli hänen alkuperäinen sukunimensä) ja päätyi aivan oikeasti naimisiin alkaen elää nuhteettomasti. Mutta jossakin vaiheessa vanha sirkushevonen tunsi sahajauhon tuoksun ja aloitti vanhat metkunsa uudestaan. Vanheneva naishurmuri oli kuitenkin menettänyt otteensa ja hän jäi pian poliisin haaviin ja sitä kautta tutkintovankeuteen. Eräänä aamuna vartija löysi Karnas/Jansson/Auervaaran hirttäytyneenä sellistään. Vuosi oli 1964. Vanha elostelija oli kuollessaan 58 vuoden ikäinen.

Ruben Oskar Auervaara unohti, että jokaista ihmistä voi huijata jonkin aikaa, mutta kaikkia ihmisiä ei voi huijata kaiken aikaa. Saman unohti myös Maria Lindell.

Tämä kirjoitus on velkaa ainakin Veijo Merelle, Hannu Lauermalle sekä Mika Waltarille. Virheet ovat minun ja mielipiteet. Ajoittain olen syyllistynyt lievää pahempaan totuuden fabulointiin. Huijaaminen, kun on niin kovin tarttuvaa. Todellisuudessa minulla ei ole aavistustakaan, mitä kenraalit Haaksirikkoisten patsaalla lauloivat. Heidän eeppinen känninsä on totta. Tai sitten minua on huijattu.

Ja (näsä)viisaan vahtimestarin sana niille, jotka ovat juuri rakastumaisillaan johonkuhun, josta he eivät oikeastaan tiedä yhtään mitään: Jos jokin näyttää liian hyvältä ollakseen totta, se yleensä ei ole totta.

 

Matti Patana on Kansallisteatterin bloggaava vahtimestari. Silmäniskuja-blogikirjoitussarjassaan Patana kirjoittaa omista havainnoistaan teatterista, taiteesta ja yhteiskunnasta — vakavasti leikkimielellä!

Matti Patana