Matti Patana

”Jos tarkoituksesi on pystyttää rakennus onnelliselle ihmiskunnalle, mutta tämän vuoksi sinun tulisi kiduttaa yhtä ainoaa lasta? Suostuisitko rakentamaan tämän talon hänen kyynelilleen?”

Tämä kysymys, jonka Ivan Karamazov heittää veljelleen Aljošalle, ennakoi tulevaa vuosisataa, 1900-lukua. Tuota vuosisataa, jonka kuluessa Karamazovin veljesten kirjoittajan Fjodor Dostojevskin rakastamalla Venäjällä pyrittiin luomaan Täydellinen Rakennus Onnelliselle Ihmiskunnalle eli Neuvostoliitto. Ja mitä niihin kidutetun lapsen kyyneliin tulee…

Karamazovin veljekset, Dostojevskin viimeiseksi jäänyt romaani, ilmestyi vuonna 1880. Kirja kertoo kolmesta veljeksestä, Dmitristä, Ivanista ja Alekseista (eli Aljošasta), heidän porsastelevasta isästään Fjodorista sekä lisäksi neljännestä veljeksestä Pavel Smerdjakovista, jonka Fjodor Karamazov on laittanut alulle raiskaamalla mykän ja vajaamielisen tytön. Romaani varmisti Dostojevskin aseman Venäjän 1800-luvun kirjallisuuden suurten nimien joukossa, Tolstoin, Turgenevin ja Gogolin rinnalla. Ranskan eksistentiaalinen kvasifilosofi ja kirjailija Jean-Paul Sartre (joka kirjailijana oli ykkösluokkaa, filosofina jotakin muuta luokkaa) on sanonut Karamazovin veljesten vaikuttaneen syvällisesti hänen filosofiseen näkemykseensä (voin kuvitella Sartren samaistaneen itsensä Ivan Karamazoviin).

Romaanin ilmestymisvuonna 1880 Dostojevskilla ei ollut enää vuottakaan elinaikaa, hänen epävakaa terveydentilansa oli romahtamassa. Venäjän tsaari Aleksanteri II oli sen sijaan erinomaisessa fyysisessä kunnossa. Tästä huolimatta myös tsaarin päivät olivat luetut. Hän saisi elää muutaman viikon kuuluisaa kirjailijaa pidempään. Dostojevskin kohtaloksi muodostui keuhkovaltimon repeämästä seuranneet verensyöksyt. Myös Aleksanterin kuollessa veri virtasi pommin silpomista tsaarin jaloista.

Tsaarin surmanneen pommiattentaatin suunnitelmaa laadittiin samassa talossa, missä Dostojevski asui ja kuoli (jotkut ovat jopa teoretisoineet että Dostojevskin tieten, mutta tästä ei ole vilkasta mielikuvitusta parempaa todistusaineistoa). Vaikuttaa siltä, että Dostojevskin aiemmassa romaanissaan kuvaamat Riivaajat olivat tarkoituksella asettuneet samaan rappukäytävään, missä myös Dostojevskin asunto oli. Dostojevskin luona kävi nimittäin kosolti väkeä kuuluisaa kirjailijaa tapaamassa ja Riivaajat olettivat että heidän aktiviteettinsa hukkuisi massaan; että santarmit eivät panisi heitä merkille. Tässä he olivat väärässä. Santarmit ratsaavat Riivaajien asunnon aamuyöllä 26. tammikuuta 1880. Samana yönä Dostojevskin keuhkovaltimo repeää ja kolme päivää myöhemmin hän kuolee.

Lumivyöry on kuitenkin jo laitettu liikkeelle; Riivaajien työn lopputulos ei ole enää yhdestä pidätetystä terroristisolusta kiinni. Tsaari Aleksanteri II päivät ovat luetut. 1. maaliskuuta 1881 (maaliskuun iduksena) Pietarin Katariinankanavalla räjähtää kaksi pommia. Jälkimmäinen niistä haavoittaa Aleksanteri II kuolettavasti. Tsaari kuolee myöhemmin samana päivänä Talvipalatsissa.

Anna Dostojevskaja on samana päivänä käynyt miehensä haudalla. Palattuaan kotiin hän ottaa vastaan erään vanhan kenraalin. Kesken heidän keskustelunsa palvelijatar ryntää huoneeseen kirkuen: ”Tsaari on murhattu”. Anna Dostojevskaja saa hysteerisen kohtauksen ja vanha kenraali pyörtyy nojatuoliinsa. Anna Dostojevskaja toteaa myöhemmin, että vaikka hänen miehensä olisi toipunut sairaskohtauksestaan, niin ”maaliskuun ensimmäisen attentaatti olisi vaikuttanut häneen tuhoisasti, sillä hän palvoi tsaaria, talonpoikien vapauttajaa”. Dostojevskin Riivaajat olivat voittaneet ensimmäisen erän; sekä heidän kuvaajansa, kuin myös tsaari olivat mennyttä. Ja tulevaisuus vaikutti myönteiseltä Riivaajille, sillä tsaarinvalta pelasi omaa valtapeliään hirttotuomioineen (jotka eivät näitä fanaatikkoja hetkauttaneet, päinvastoin) suoraan heidän pussiinsa. Nurkan takana odotti jo Riivaajien toinen sukupolvi.

Bolsevikit. Ne, joista runoilija Majakovski kirjoitti että ”jos näistä miehistä tehtäisiin nauloja, ne naulat olisivat maailman vahvimpia”. He olivat sen laadun ihmisiä, joihin kidutetun lapsen kyyneleet eivät tee mitään vaikutusta.

Dostojevski, jolla itsellään on ollut nuoruudessaan radikaali vaihe ja joka sen vuoksi oli joutunut kokemaan valeteloituksen ja karkotustuomion, oli siis tsaari Aleksanteri II kannattaja ja ihailija. Tsaari olikin liberalisoinut Venäjää ja vapauttanut maaorjat, joskin tavalla joka jätti valtaosan heistä tyhjän päälle mitättömän pienten maatilkkujen viljelijöiksi, asemaan jossa elämisen ehdot olivat usein kohtuuttomat. Kuitenkin Aleksanteri II on saanut historiassa vapauttajatsaarin epiteetin. Mutta hänessä oli myös muita puolia, jotka olivat tyypillisempiä Romanoveille, tsaarisuvulle.

Lontoon Bayswaterissa sijaitsee talo nimeltään Orsett House. Tässä talossa asui maanpaossa venäläisen sosialismin isäksikin kutsuttu Aleksandr Herzen. Herzen toimitti Kolokol-nimistä lehteä, jossa hän otti kantaa venäläisen köyhälistön puolesta omalta teoreettiselta pohjaltaan (Herzen ei ollut marxilainen sosialisti, hänen mielestään sosialismia tuli kehittää venäläisen maatalousyhteisön kautta. Herzenin ja Marxin välit olivatkin vihamieliset. Myös Marx asui Lontoossa). Huhtikuussa vuonna 1861 Orsett Housessa nähtiin epätavallinen näytelmä, sillä suuri määrä eurooppalaisia sosialisteja (Louis Blanc, Giuseppe Mazzini) saapui juhlistamaan ja ylistämään tsaari Aleksanteria ja maaorjien vapauttamista, isäntänä toimi Herzen. (Marxia ei kutsuttu; hän olisi kuitenkin vetänyt tolkuttomat lärvit ja ahdistellut palvelijattaria. Marx oli jo muutaman muun radikaalifilosofin kanssa järjestänyt infernaalisen kapakkatappelun. Dialektisen potkunyrkkeilyn tauottua Marx ystävineen oli poistunut anniskelupaikasta Bloomsburyn yöhön ja ryhtynyt kivittämään katulyhtyjä sammuksiin. Loppuyön proletariaatin etujoukko juoksikin sitten parrat liehuen poliiseja karkuun. Kotiapulaisensa työväen ystävä saattoi raskauden tilaan.)

Juhlamieltä ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä pian saatiin tieto että tsaari oli komentanut sotilaita tulittamaan Varsovassa puolalaisia kapinallisia. Herzenin oli aikonut kirjoittaa Kolokoliin (suomeksi Kello) Aleksanteria ylistävän artikkelin. Sen sijaan Herzen nimittikin Aleksanteria puolalaisten pyöveliksi.

Aleksanterin vapaamielisyydessä oli siis rajansa ja tämän päivän vinkkelistä katsottuna hän tuntuu lähinnä pragmaattiselta konservatiivilta, joka ymmärsi että hänen sukunsa valta-asema olisi uhattuna ilman perustavan laatuisia uudistuksia. Ja näitä uudistuksia eivät malttamattomat nuoret radikaalit halunneet, sillä he halusivat kääntää Venäjän mullin mallin ja aloittaa onnelliselle ihmiskunnalle tehdyn rakennuksen valmistamisen vanhan talon, keisarillisen Venäjän, raunioille. Tsaarin uudistukset olisivat kuitenkin saattaneet lullutella vähään tyytyvän kansan hiljaiseksi ja onnelliseksi.

Tarvittiin epäjärjestystä ja verenvuodatusta; jatkuva epävarmuuden tila, joka ennakoisi tulevaa vallankumousta ja jolle tsaarinmurha toimisi katalysaattorina.

Tsaari silpoutui hengiltä, mutta tilalle ei saatu vapautta; tilalle saatiin armottoman tukahduttava yksinvalta tsaari Aleksanteri III massiivisen hahmon symboloimana. Mutta tämä oli Romanoveille Pyrrhoksen voitto, sillä tukahduttaminen toimi katalysaattorina yhtä lailla, eikä Aleksanteri III muuhun kuin tukahduttamiseen ollutkaan. Seurasi Brežnevin aikaan verrattavissa oleva pysähtyneisyyden aika. Kulissit olivat toki komeammat.

Joku on verrannut Aleksanteri III hallituskautta osuvasti painekattilaan. Kattila on kiehunut jo hyvän aikaa ja sisällä olevaa painetta ei saa päästää purkautumaan, sillä keitokset ovat niin vahvoja, että purkautuessaan kattila räjähtää tappavalla voimalla. Kanteen on jo tullut halkeamia, mutta paineen vähentämisen sijasta kantta yritetään paikata monin eri tavoin. Kaikki tietävät kattilan ennemmin tai myöhemmin räjähtävän. Mutta kukaan ei uskalla poistaa sitä liedeltä.

Aleksanteri III perusti uuden salaisen poliisin, Ohranan, joka lähetti urkkijoita kaikkiin mahdollisiin vallankumouksellisiin tai tsaarinvastaisiin ryhmittymiin. Hirttoköysi oli ahkerassa käytössä. Yksi sen uhreista oli nuori vallankumouksellinen Aleksandr Uljanov. Uljanovilla oli myös häntä palvonut pikkuveli, Vladimir nimeltään. Veljen teloituksen synnyttämä kostonhimo käynnisti neuroottisessa pikkuveljessä radikaalistumisprosessin, joka vuosien myötä vain yltyi. Maailma tuntee pikkuveljen paremmin hänen puoluenimellään Lenin. Hänen kostonhimonsa seurauksista sai kärsiä koko maailma, Romanoveista nyt puhumattakaan.

Tsaari Aleksanteri III oli fyysisesti jättiläinen, valtava romuluinen mies, joka huvitteli repimällä korttipakkoja kahtia paljain käsin ja taivuttelemalla ranstakkoja hevosenkengän muotoon. Lentäväksi lauseeksi on muodostunut hänen tokaisunsa ministerille, joka oli pyytänyt häntä osallistumaan diplomaattisiin toimenpiteisiin kesken rentoutumisen: ”Eurooppa saa odottaa, kun Venäjän tsaari kalastaa”. Hänen suurin saavutuksensa oli rauhantilan ylläpito; tämän johdosta julmaa Aleksanteria pidettiin Euroopassa rauhantekijänä (Pariisissa on siltakin hänen kunniakseen). Järjen puolesta Aleksanteri ei kuitenkaan jättiläinen ollut; hänen valtiomiestaitonsa olivat hyvin rajoittuneita. Hän osasi kuitenkin käskeä ja myös delegoida ministereitään, joista osa oli hyvinkin päteviä (tunnetuin varmaankin Sergei Witte). Aleksanteri III oli vielä herra ja mestari.

Venäjän keisarikunnan onnettomuudeksi hänen poikansa ja seuraajansa Nikolai II oli kaikkea muuta kuin herra ja mestari. Nikolai katsoi valtansa tulleen Jumalalta ja tämä tarkoitti hänen silmissään täydellistä yksinvaltaa. Hän oli vastuussa yksin Jumalalle. Kuvaavaa on Nikolain vastaus Britannian suurlähettiläälle sir George Buchananille I maailmansodan loppuvaiheissa kun Nikolai oli jo menettänyt otteensa valtaan ja armeijaan. Buchanan sanoi että vallan säilyttääkseen Nikolain on nyt voitettava kansan luottamus. Nikolai vastasi: ”Tekö sanotte, että minun täytyy voittaa kansan luottamus. Eikö ole paremminkin niin, että kansan pitää voittaa minun luottamukseni?”. Tämä oli Nikolain asenne koko hänen hallituskautensa ajan. Kruunattu pölkkypää piti itseään Jumalasta seuraavana Jumalan voideltuna. Sananmukaisesti.

 

Venäjän vuoden 1917 vallankumouksessa ja Ranskan vuoden 1789 vallankumouksessa on joitakin kiinnostavia samankaltaisuuksia. Kaava näyttää olevan suhteellisen samanlainen. Rajoittuneen, mutta vielä pragmaattiseen vallankäyttöön kykenevän, itsevaltiaan (Aleksanteri III / Ludvig XV) jälkeen nousee valtaan monarkistinen latvaroso (Nikolai II / Ludvig XVI). Nuori itsevaltias häätää luotaan pätevät ministerit (Stolypin / Necker) ja ottaa mieluummin varteen ehdotonta yksinvaltaa kannattavan vaimonsa ja kelvottomien neuvonantajiensa ohjeet. Vallankumous seuraa vääjäämättä. Maa sortuu sisällissotaan ja sen aikana valtaa pitää fanaatikko (Lenin / Robespierre). Sekavan valtataistelun jälkeen valta päätyy despootille (Stalin / Napoleon). Kaava ei suinkaan ole yksi yhteen sama, mutta yhtymäkohtia on yllättävän paljon. Ja siihen kun lisätään vielä vaimo ja neuvonantaja.

Aleksandra Fjodorovna. Nikolai löysi Aleksandran kalifornialaisesta pikkukaupungista, Aleksandra oli motellinomistaja ja Norman-nimisen pojan yksinhuoltaja. Tavanomaisempaa historiankirjoitusta (edellinen virke on osa nykyään niin muodikkaasta vaihtoehtoista totuutta) totellakseni; Aleksandra oli alkujaan Hessenin prinsessa Alice. Nikolai tapasi hänet, kun Alicen vanhempi sisar Ella meni kihloihin Nikolain sedän Sergei Aleksandrovitš kanssa vuonna 1884. Nikolai rakastui Aliceen palavasti. Alice on 12, Nikolai 16. Se, että jo teini-ikäinen miehuuden kynnyksellä oleva Nikolai rakastuu 12-vuotiaaseen pikkutyttöön, kertoo Nikolain kehitystasosta paljon. Kymmenen vuoden päästä tästä Nikolai oli Venäjän tsaari, pinta-alaltaan maailman suurimman maan yksinvaltias. Suurvallan, jonka saviset jalat olivat tukevasti ilmassa.

Nikolai ja Aleksandra menivät naimisiin Aleksanteri III kuoltua vuonna 1884. Tämän jälkeen heidän elämänsä oli jatkuvaa perintöruhtinaan työstöä, sillä tsaari Paavali oli (koska hän vihasi äitiään Katariina Suurta ja ilmeisesti naisia ylipäänsä) vallassa ollessaan määrännyt että kruununperijä ei voinut olla nainen. Nikolaille ja Aleksandralle syntyi neljä tytärtä perä perään (suuriruhtinattaret Olga, Tatjana, Maria ja Anastasia, tyttäriä kutsuttiin lyhenteellä OTMA). Aleksandralle perintöruhtinaan synnyttämisestä muodostui pakkomielle ja hän muuttui tytär tyttäreltä maanisemmaksi.

Aleksandra oli ollut pakko vaihtaa uskontonsa luterilaisesta ortodoksiksi. Alun kakistelun jälkeen hän muuttui kiihkeäksi ortodoksisen uskon tunnustajaksi. Mutta Aleksandra oli myös mystiikkaan taipuvainen. Ortodoksisuuden ja mystiikan yhdistelmästä syntynyt taikausko teki Aleksandrasta omalaatuisen teologisen mielipuolen ja tämä sai hänet etsimään tukea muutamalta hyvin originellilta hengenmieheltä. Tavoitteena oli poikalapsi jatkamaan Romanovien dynastiaa.

Hyvät naiset ja herrat, Sirkus Romanov esittää!

Ensimmäisenä hoviin ilmestyi (hyvät naiset ja herrat, Sirkus Romanov esittää ja suoraan Pariisista!) Monsieur Nizier Antheleme Philippe, koska siihen hätään ei vielä ketään tärähtäneenpääkään löydetty. Hän oli ranskalainen lihakauppias ja näkijä joka oli erikoistunut psyykkisiin nesteisiin ja astraalivoimiin, jotka paransivat mm. naisten hedelmättömyyttä (Aleksandra oli siihen mennessä synnyttänyt jo kolme tytärtä, mutta helkkari, eihän yrittänyttä laiteta). Ja ihme tapahtui, Aleksandra tuli raskaaksi ja monsieur Philippe vakuutti sen olevan poika, jos vain Aleksandran usko olisi vahva. Nesteiden ja astraalivoimien haltija kielsi lääkäreitä tutkimasta tulevaa synnyttäjää; se voisi tuhota lumouksen. Lopulta, synnytyksen jo ollessa ovella, lääkäri päästettiin tsaarittaren luo ja ihme oli todellakin tapahtunut. Aleksandra ei ollut edes raskaana. Maaninen tila oli aiheuttanut valeraskauden, hänen kuukautisensa olivat loppuneet ja muutkin raskauden merkit olivat näkyvissä, mutta mitään synnytettävää ei ollut. Aleksandra oli häpeissään, mutta monsieur Philippe vakuutti että valeraskaus oli merkki siitä, että seuraava lapsi olisi varmasti poika. Uskossaan vahva Aleksandra uskoi. (Pietarissa, jossa tsaarittaren raskauden äkillinen päättyminen aiheutti ihmetystä, levisi hieman ilkeä huhu, jonka mukaan tsaaritar oli synnyttänyt sarvipäisen epäsikiön, joka oli ollut pakko kuristaa hengiltä heti syntymän jälkeen). Seuraavaksi syntyikin Anastasia. Monsieur Philippe väitti tytön syntymän merkitsevän, että kruununperijä oli jo tuloillaan. Uskoiko Aleksandra? Totta kai, miksi edes kysyä.

Vuonna 1904 Aleksandra synnytti perintöruhtinaan ja kunnia ei Aleksandran mukaan kuulunut Nikolain kromosomeille, vaan nyt jo kuolleen monsieur Philippen rukouksille (hän oli jatkanut niitä myös paratiisissa). Pojan syntymä merkitsi Nikolain ja Aleksandran perhe-elämän täydellistymistä. Venäjän kansalle se merkitsi jatkuvuutta. Vanhan pölkkypään jälkeen valtaistuimelle istuisi upouusi pölkkypää. Pojan, Aleksein, syntymä merkitsi kuitenkin tsaarinvallan lopun alkua. Aleksei oli kuolemansairas. Hän oli perinyt äitinsä suvulta perinnällisen sairauden, hemofilian eli verenvuototaudin. Näytti uhkaavasti siltä, että poika ei montaa vuotta eläisi; tauti oli parantumaton eivätkä lääkärit antaneet mitään toivoa. Pieni mustelma saattaisi olla perintöruhtinaalle tappava. Nikolai oli epätoivoinen, Aleksandra lähes järjiltään, rukoillen ihmettä tapahtuvaksi. Ja jonkinlainen ihme tapahtuikin. Hoviin saapui mies, parantaja. Ja tässä vaiheessa Sirkus Romanov karkasi lopullisesti ohjastajiltaan maata kiertävälle radalle ja yltyi siellä vimmattuun laukkaan.

Toisena hoviin ilmestyi (hyvät naiset ja herrat, Sirkus Romanov esittää, suoraan Siperiasta!) Grigori Jefimovitš Rasputin eli Meidän Ystävämme. Rasputin oli maanviljelijä Pokrovskojen kylästä Siperiasta. Hän vietti nuoruutensa irstailun, juopottelun ja rötöstelyn merkeissä. Löydettyään Jumalan, Rasputin ryhtyi parantajaksi ja näkijäksi. Hän alkoi kulkea luostarietappeja pitkin ympäri Venäjää, sai mainetta ihmeparantajana ja tämä maine kiiri Pietariin saakka. Hallitsijapari otti hänet vastaan Tsarskoje Selon palatsissa. Tsaaritar oli valmis ottamaan vastaan kenet tahansa, joka pystyisi auttamaan hänen kuolemansairasta lastaan. Rasputin pystyi.

Grigori Rasputin on yksi maailmanhistorian myyttisimmistä henkilöistä.

Se, miten hänen persoonansa käsitetään, riippuu paljolti häntä tarkastelevan näkökulmasta. Voimme nähdä ainakin kolme erilaista Rasputinia. Ensimmäinen on syvästi uskonnollinen ja harras hengenmies, joka eli askeettista elämää Jumalaa etsien. Toinen on juopotteleva elostelija, joka pukeutui kalliisiin silkkisiin paitoihin, sisusti maataloaan Siperiassa kuin pietarilaista salonkia ja vietti aikaansa ravintoloissa hännystelijöidensä kestittämänä. Ja kolmas Rasputin. Erotomaani, joka laukkasi kalu sojottaen pitkin Pietarin katuja naisia jahtaamassa. Vaikuttaa siltä että nämä kaikki kolme Rasputinia olivat olemassa. Kyseessä on siis hyvin monimutkainen persoona. Jakomielinen, sanoisinko? Sanon.

Oliko Rasputin myös ihmeparantaja? Tuskin. Mutta kiistatta hän pystyi parantamaan sairaan pojan oloa ja pysäyttämään verenvuototautikohtauksen. Miten tämä on siis selitettävissä? Uskottavin selitys on, että Rasputin pystyi rauhoittamaan lapsen (tai hänen hysteerisen äitinsä, minkä jälkeen lapsikin rauhoittui), minkä jälkeen lapsen pulssi myös rauhoittui ja taudinkohtaus tämän myötä hellitti. Vaikka tauti olikin 1900-luvun alussa kuolemaan johtava, elivät jotkut siitä kärsineet hyvinkin korkeaan ikään. Taudinkohtauksen hellittämiseen ei siis tarvittu mitään suurta ihmettä. Mutta tuskaisten vanhempien silmissä tämän rauhoittumisen on tietenkin täytynyt siltä näyttää ja kun tähän lisätään vielä Aleksandran taipumus uskoa uskomattomaan, niin lopputulos oli selvä. Rasputinista tuli tsaariparin uskottu mies. He uskoivat häneen. Eivät mihinkään tylsämielisiin ministereihin. Mutta, kuten tulette huomaamaan, tässä asiassa on mutka.

Rasputin ehti elää hovin liepeillä alun toistakymmentä vuotta ja sinä aikana hänen oletettu vaikutusvaltansa aiheutti kasvavaa paheksuntaa ympäri Venäjän. Oletettu, sillä vaikka ministerit ja Romanovin suku väittivät Rasputinia tsaariperheen pahaksi hengeksi, niin tosiasiassa kaikki tuhoisat päätökset olivat pölkkypäisen Nikolain ja vuosi vuodelta vaikutusvaltaisemmaksi (ja kahelimmaksi) käyvän Aleksandran päätöksiä. Rasputinilta Aleksandra pyysi kyllä mielipidettä. Ovelana miehenä Rasputin tajusi mitä mieltä Aleksandra milloinkin oli, näki näyn ja sen nähtyään siunasi päätöksen. Tämän jälkeen Aleksandra syötti päätöksen Nikolaille, joka nieli sen. Nikolain ulosteesta syntyi sitten tsaarillinen päätös, joka yleensä oli sitä itseään.

Yksi tuhoisimmista yksittäisistä Rasputinin näyistä johti sisäministerin vaihdokseen vuonna 1916, I maailmansodan riehuessa ja tämä päätös antoi ratkaisevan sysäyksen helmikuun vallankumoukselle ja myös Rasputinin tuholle. Sekä duuman kuin myös Romanovin suvun kasvavan kritiikin ahdistama Aleksandra halusi vaikutusvaltaisen sisäministerin paikalle hänelle uskollisen miehen (Nikolai hallitsi sodan ylipäällikkönä armeijaa ja Aleksandra pyrki keskittämään hallinnollisen vallan käsiinsä). Isona ongelmana oli se, että kukaan täyspäinen ei enää ollut Aleksandralle uskollinen. No, Rasputin näki taas (luoja ties mitä) näkyjä ja löysi duumasta sisäministeriksi kansanedustaja Aleksandr Protopopovin. Protopopov oli järjettömän uskollinen tsaarittarelle. Järjettömän uskollisuuden takasi neurosyfilis eli aivoihin levinnyt kuppatauti.

Hallituksen istunnossa Protopopov saattoi puhjeta ilman näkyvää syytä litanianomaisin kirouksiin (ne kestivät kuulemma minuuttikaupalla, minkä ajan ministerikollegat tekivät ns. facepalmeja) ja kokouksessa, missä keskusteltiin sodassa kaatuneiden venäläisten lukumäärästä ja niistä onnettomista jotka olivat haavoituttuaan menettäneet jonkin raajoistaan, Protopopov puhkesi yllättävään, syvältä sielusta kumpuavaan naurunhohotukseen (lisää facepalmeja). Nikolain ja Aleksandran mielestä tämä mies oli kuitenkin oivallinen valinta sisäministeriksi kontrolloimaan poliisivoimia ja Ohranaa.

Perintöruhtinas Aleksein sairaus oli valtiosalaisuus ja tämä koitui suureksi onnettomuudeksi pojalle, pojan vanhemmille ja Rasputinille, sillä tästä syystä tsaariperhe ei pystynyt kertomaan syytä siihen, miksi Rasputinin annettiin hääräillä hovin liepeillä. Kansalaiset epäilivät Rasputinia saksalaisten vakoojaksi (kuin myös saksalaissyntyistä tsaaritarta) ja Rasputin olikin kerännyt ympärilleen hännystelijöitä ja onnenonkijoita, joiden motiivit olivat hämärät. Lisäksi Romanovin suku, ministerit ja duuman jäsenet uskoivat, että Rasputin oli tsaariperheen paha henki. He eivät ymmärtäneet että poliittisena neuvonantajana Rasputin noudatti vain Aleksandran tahtoa; he uskoivat naiivisti, että jos Rasputin murhattaisiin, katoaisi miehen mukana myös väärä politiikka ja lisäksi he uskoivat miehen olevan saksalaisten vakooja. Rasputin murhattiin joulukuussa 1916. Mikään ei muuttunut. Aleksanteri II murhasta alkanut Romanovien lähtölaskenta läheni nollaa.

Rasputinin legendan ehkä myyttisin osa on hänen murhansa, josta en aio kirjoittaa yksityiskohtaisesti (ei tila riitä). Myytin mukaan Rasputin osoittautui kovin sitkeähenkiseksi. Aluksi hänelle syötettiin syanidilla maustettuja leivoksia. Niistä Rasputin sai vain lisää vauhtia. Sen jälkeen häntä ammuttiin, mutta luoti vain voimaannutti hänet kuristamaan ampujaansa. Tämän jälkeen häntä ammuttiin vielä kaksi kertaa, myös päähän; hänet sidottiin paketiksi, häntä mukiloitiin punnuksilla ja lopuksi heitettiin Nevaan. Sieltäkin hän ponnahti vielä ylös kuin kumiankka.

Arkistojakin tonkinut historiantutkija ja näytelmäkirjailija Edvard Radzinski on kuvannut Rasputinin murhan yksityiskohtaisesti. Murhaajiksi Radzinski nimittää suuriruhtinas Dmitri Pavlovitš, tsaarisukuun avioliiton kautta liittyneen Felix Jusupovin (eli kreivi Sumarokov-Elstonin) sekä latvaroson äärioikeistolaisen kansanedustajan Vladimir Puriškevitšin (sama mies joka juhlisti Suomen loppua duumassa huutamalla ”Finis Finlandiae”). Jusupov olisi tarjonnut leivoksia ja ampunut ensimmäisen kerran, Puriškevitš ampunut toisen kerran ja lopuksi suuriruhtinas olisi kellistänyt parantajan mestarillisella kaukolaukauksella päähän. Siinä ohessa Jusupov joutui Rasputinin kuristusotteeseen ja lopuksi runteli Rasputinin ruumista punnuksilla. Tarina on mainio dramaattisine yksityiskohtineen ja käänteineen. Sen lisäksi se on täyttä potaskaa.

Suuriruhtinas, Jusupov, Puriskevits ja muuan tohtori Lazavert olivat olennainen osa Rasputinin murhaa, murha tapahtuikin Jusupovien kaupunkipalatsissa. Olennaista murhassa on, että Romanovien suku ja duuman oikeisto piti Rasputinia henkilönä, joka pystyi kontrolloimaan tsaaritarta (todellisuus oli päinvastainen, mutta lopun ajan Romanovit eivät olleet suurilla älynlahjoilla siunattuja) ja britit eli venäläisten liittolaiset, pitivät häntä saksalaisten vakoojina (pieleen meni sekin, old chaps). Niinpä kuvaan astuvat brittiläiset agentit. Samuel Hoare, Stephen Alley, John Scale. Ja Oswald Rayner. Joka ilmeisesti on Rasputinin murhaaja. Radzinski ei onnistu saamaan heitä edes tapahtumapaikalle.

Myrkytettyjä leivoksia tuskin oli ja jos oli niin se oli turhaa, sillä Rasputin ei syönyt mitään makeaa. Se, että Rasputinia oli runneltu, ei johtunut mistään Felix Jusupovin primitiivireaktiosta punnusten kanssa. Brittiagentit kiduttivat häntä saadakseen tietää, ketkä muut vakoilivat saksalaisten laskuun. Elettiin I maailmansotaa. Mestarilaukaus, jonka suuriruhtinas Dmitri olisi ampunut metrien päästä pakenevan Rasputinin päähän, on täyttä pötyä. Rasputinin runnellusta ruumiista on olemassa erittäin epämiellyttävä valokuva. Kuvassa näkyy selkeä pielikaliiperisen luodin reikä keskellä Rasputinin otsaa. Reiän ympärillä näkyy, miten iho on palanut. Rasputin on murhattu kidutuksen jälkeen ampumalla häntä pistoolin tai revolverin kosketuslaukauksella keskelle otsaa ja hän on kuollut välittömästi. Liipaisinta veti suurella todennäköisyydellä Oswald Rayner, joka oli brittiagenteista eniten sidoksissa tapaukseen. Venäläisistä osallisista tähän tuskin oli. He olivat enemmän puheen kuin toiminnan ihmisiä ja lisäksi juovuksissa ja pahoinvoivia. Varmaa tietoa tästä tuskin kuitenkaan koskaan saadaan. Tappamisen ja vakoilun ammattilaisena Rayner tuntuu todennäköisimmältä.

Halutessaan (minä haluan) voi nähdä ironiaa siinä, että brittiläiset vakoojat riehuivat Venäjällä tappamassa vakoojiksi epäilemiään Venäjän kansalaisia. Nykyään osat ovat vaihtuneet. Erona on tietenkin se, että Rayner & Co. ei pystynyt käyttämään mitään hienostunutta matkatavaroihin piilotettavaa laboratoriossa kehitettyä hitaasti tappavaa myrkkyä. On kiehtovaa huomata, miten paljon tiede on pystynyt jalostamaan ihmisen inhimillistä toimintaa sadan vuoden aikana. Sata vuotta sitten ihmisen oli mentävä hyvin lähelle kanssakulkijaansa, jotta saisi tältä nirrin pois.

Mutta edistys kulkee vääjäämättä eteenpäin myös näissä tappamiskuvioissa ja uutisista voimme nähdä, miten ihmiskunta kulkee kohti valoisaa tulevaisuuttaan hälytysajoneuvojen vilkkuvalojen luomassa hypnoottisessa välkehdinnässä…

Rasputinin kuolemasta ei mennyt montaa viikkoa kun Helmikuun vallankumous puhkesi ja Romanovit menettivät valtansa. Olen kirjoittanut tarkoituksellisesti ihmisistä, en tapahtumista, jotka tuhosivat Venäjän keisarikunnan ja samalla suuren osan Romanovien suvusta. Nikolai ja Aleksandra kuin myös heidän viisi lastaan, surmattiin harvinaisen julmalla tavalla Ipatjevin talon kellarissa Jekaterinburgissa heinäkuussa 1918. Käytännössä kaikki kiinnisaadut Romanovit kuolivat bolsevikkien käsissä.

Mutta tietysti tapahtumatkin merkitsevät. Nikolain onneton puhe kansalaisilleen vuonna 1895, jossa hän kielsi kansalaisiaan ajattelemastakaan mitään demokraattisia uudistuksia; Hodynkan kentän verilöyly Moskovassa heidän kruunajaistensa aikana, missä tsaariaan juhlimaan tullutta kansaa rusentui hengiltä tuhatmäärin tilaisuuden järjestäjien typerän virheen vuoksi (tapahtuman jälkihoito oli hätkähdyttävän huono); Venäjän-Japanin tappiolliseksi muodostunut sota 1904; Verisunnuntai Pietarissa 1905, jolloin tsaarin henkivartiokaarti ampui aseettomia mielenosoittajia; Vuoden 1905 vallankumous joka toi Venäjälle perustuslain ja rajoitti monarkiaa (mitä vastaan Nikolai taisteli kaikella kyvyttömyydellään) ja I maailmansota, johon Venäjä ei ollut tarpeeksi hyvin varustautunut. Kaiken huippuna oli Nikolai II ehdoton usko ehdottomaan yksinvaltiuteen. Jos Nikolai olisi tarttunut vuoden 1905 antamaan mahdollisuuteen, perustanut aidon perustuslaillisen monarkian ja antanut demokratian kehittyä parlamentarismin kautta, niin kuka tietää? Mitään lopullista ei tuolloin ollut vielä tapahtunut. Mutta näin ei käynyt ja lopputuloksena oli demokratiaan pyrkineiden voimien voitto Helmikuun vallankumouksessa ja tämä mursi Romanovien yksinvallan. Tätä seurasi Punainen Lokakuu eli Suuri Lokakuun Vallankumous, kolme suurta sanaa, joista jokainen on valhe. Tapahtuma ei ollut suuri, muutama aktiivinen fanaatikko pystyi käyttämään hyväkseen järjestysvoimien heikkoudentilaa; se ei ollut vallankumous, vain vallankaappaus ja kaiken huippuna se ei edes tapahtunut lokakuussa, vaan marraskuussa. Tämän jälkeen uudet johtajat onnistuivat tumpuloimaan itsensä sodan voittajien puolelta hävinneelle puolelle vaikka sota oli jo käytännössä ratkennut; se oli hinta joka bolsevikkien oli maksettava Saksan tuesta asialleen, he olivat siis myyneet itsensä vihollismaalle (seikka, josta Aleksandraa ja Rasputinia syytettiin). Kyseessä oli monikertainen petos, joka omalta osaltaan viivästytti Euroopan demokratisoitumisprosessia ja yhdentymistä koko 1900-luvun. Ja tämän petoksen itsevaltias perillinen pyrkii nyt samaan ja, ikävä kyllä, joltisellakin menestyksellä.

Nikolaita ja Aleksandraa kohtaan voi tuntea sääliä, heidän kohtalonsa oli kova. Heidän mihinkään syyllistymättömät lapsensa murhattiin heidän rinnallaan ja täydellisen sydämettömyyden alttarilla se teko on kunniamaininnan väärti. Nikolaita ja Aleksandraa on nimitetty hyviksi perhekeskeisiksi vanhemmiksi ja Nikolaita lempeäksi mieheksi. Tämä on varmasti totta, Nikolain ei tiedetä juurikaan korottaneen ääntään ja lapsiaan molemmat rakastivat ehdoitta, tästä on monta esimerkkiä. Samanaikaisesti Nikolai ja Aleksandra olivat julmia kansaansa kohtaan. He rahoittivat taantumuksellisia ja antisemitistisiä Mustia Sotnioita ja heidän rahoituksensa avulla järjestettiin julmia pogromeja juutalaisia kohtaan. He kohtelivat kaltoin muitakin vähemmistökansallisuuksia. Venäjän orastava kapitalismi sai heidän myötävaikutuksellaan paljon puoli-ilmaista työvoimaa alkeellisiin hikipajoihin joissa työntekijöiden oikeuksia poljettiin hallitsijan myötävaikutuksella. He harjoittivat sensuuria ja pyrkivät tukahduttamaan vapaan ajattelun. Jos he olisivat toimeenpanneet jo hyväksymänsä uudistukset vuonna 1905, maailma olisi säästynyt Neuvostoliitolta. Näin uskon. Sen sijaan he suunnattoman typeryytensä yllyttäminä jarruttivat ja vesittivät uudistuksia kaikin keinoin. Venäjän kannalta kohtalokasta oli, että he työnsivät osan kansan tulevaisuudesta, sen jota jokaisen hallitsijan tulisi vaalia hartaasti eli ajattelevan nuorison, vallankumousmiesten käsiin. Eli ne ihmiset, joiden tulee kyseenalaistaa ja joiden kyseenalaistamista järkevä vallanpitäjä kuuntelee, tukahdutettiin ja kun nämä ihmiset protestoivat, valtio kohdisti terrorikoneistonsa toimet heitä vastaan. Nuoriso löysi paikkansa. Hirttoköyden päästä. Jos vallanpitäjät eivät anna nuorison toteuttaa idealismiaan demokratian keinoin eli lain suojaamana, nuoriso siirtyy idealismeineen maan alle. Ja siellä se radikaalistuu ja katkerimmat heistä saattavat muuttua Leniniksi, Staliniksi ja Trotskiksi ja jonakin päivänä he voivat yllyttää uutta nuorisoa tekoihin jotka johtavat toiseen, ehkä vielä kauheampaan despotiaan.

Eikä tämä ole pelkästään mikään menneen ajan haamu, jos maailma eriarvoistuu liikaa, se voi olla myös tulevaisuutta. Marginaaliin ajautuneet tai ajetut ihmiset voivat olla yllytettävissä hirmutekoihin ja joku asioiden kehityskulkuun pettynyt idealistinen älykkö saattaa toimia hänen yllyttäjänään.

Ja murrostilanteissa tavallinenkin tallaaja saattaa olla hyvin helposti kiihdytettävissä vihaan. Ja vihan vallassa toimiva ihminen on ihminen pahimmillaan, varsinkin jos hänen toimiaan kontrolloi kylmäpäinen manipuloija. Jonkinlainen Verhovenski? Riivaaja?

Dostojevski ainakin tajusi tämän. Karamazovin veljeksille oli luvassa jatkoa, mutta aika päätti toisin. Jotkin muistiinpanot ja ylös kirjatut keskustelut antavat viitteitä siihen, että Dostojevski aikoi tehdä nuorimmasta veljeksestä, puhdasmielisestä ja hyveellisestä Aljošasta, terroristin. Ehkä jopa tsaarinmurhaajan?

Dostojevskin voimat kuitenkin loppuivat ja me lukijat emme tiedä mikä olisi Aljošan vastaus Ivanin kysymykseen kidutetun lapsen kyynelistä. Kukin lukija ratkaiskoon sen tykönään.

Tämä kirjoitus on velkaa ainakin Simon Sebag-Montefiorelle, Henri Troyatille, Erkki Toivaselle, Hannu Lauermalle sekä isolle määrälle eri lehtien artikkeleita, joiden kirjoittajia en muista. Virheet ovat minun, mielipiteet myös. Ikävä kyllä.

Karamazovin veljesten ensi-ilta on Pienellä näyttämöllä marraskuussa 2018.

 

Matti Patana on Kansallisteatterin bloggaava vahtimestari. Silmäniskuja-blogikirjoitussarjassaan Patana kirjoittaa omista havainnoistaan teatterista, taiteesta ja yhteiskunnasta — vakavasti leikkimielellä!

Matti Patana