Näyttelijän normipäivä

kahdeksan YÖTÄ ENSI-ILTAAN

07.00 Herätyskellosta pärähtävät Radio Helsingin sävelet kirkasvalon pelastavassa hehkussa. Keho on mutkalla koiranpennun vallattua osan sekä tyynystäni että rintakehästäni. Koira mätkähtää rinnalta sängylle, avaa toisen silmänsä kysymyksen merkiksi ja halveksivasti tuhahtaen kaivautuu syvemmälle peittojen lämpöön minun hoiperrellessani eteiseen puoliunessa. Etsiessäni remmiä tiputan n. kaksi kolmasosaa naulakossa roikkuvista tavaroista lattialle, väistän täpärästi koiranjätöksen ja ryhdyn maanittelemaan pentua peittojen uumenista ulos lenkille. Lopulta ”päädymme” kompromissiin, jossa puen koiran vällyjen välissä villapaitaan ja kannan hänet Kallion kaduille. Kiroan hetken omaa auktoriteetin puutettani, mutta ainakin päivän ensimmäinen rasti on suoritettu.

Koiran pentu

Kävelylenkillä oma askellus tuntuu raskaalta alkuviikon läpimenojen jäykistettyä lihaksia mitä kummallisimmista ruumiinosista. Meneillään on Irene Ahon ohjaaman Koiramäen Suomen historian harjoitusperiodi. Lapsille suunnattu esitys on täynnä vilskettä yrittäessämme hahmottaa lukuisista vaatteiden ja peruukkien vaihdoista, liikkuvista lavaste-elementeistä, yhdeksästä esiintyjästä, valosta, äänestä, lauluista ja tanssista koostuvaa koreografiaa. Hikeä ja naurua on tässä produktiossa riittänyt. Venyttelyt ovat ainakin omalla kohdallani jääneet True Detectiven kolmannen tuotantokauden varjoon ja tämä paljastuu minulle koiraa ulkoiluttaessa ”lievänä” aamukankeutena. Päätän yrittää muistaa varata ajan teatterin ihmeitä tekevälle hierojalle.

08.00 Kahvipannu ja vesipiippu porisevat. Edessä on rankka viikko, joten apteekista ostamani äänihuulia kosteuttava vesipiippu on minulle ehdoton must. Sen ja muutaman äänenavausharjoitteen avulla saan äänilihaksiston lämmiteltyä kuntoon päivän haasteita varten. Aamun viimeiset minuutit ovat yhtä multitaskaamisen riemuvoittoa oikean käteni lusikoidessa hätäisesti suuhun puuroa vasemman käden paimentaessa ääniharjoitteista ärsyyntynyttä pentua. Samaan aikaan yritän pelastaa sen mitä aamulla menettämistäni auktoriteetin rippeistäni on jäljellä komentamalla riehaantunutta pentua näytelmän repliikein. Naapurini pitää minua mitä todennäköimmin täys kahjona.

8.50 saavun teatterin henkilökuntaovelle. Äitini on lupautunut lastenhoitajaksi Aune-pennulle ja tungen innokkaan karvakuonon äidin syliin epäileväisen taksikuskin mulkoillessa vieressä.

Leimaan itseni sisään ja harpon portaat ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan pukuhuoneeseeni, jonka seurauksena saavun teatterin pilates-tunnille jo valmiiksi hengästyneenä.

9.00 Hengittelen tunnin ajan nenän kautta sisään ja suunkautta ulos. Joogamatto tuntuu selän alla niin mukavalta, että nukahtaminen tuntuu olevan väistämätöntä. Mutta ei, voitan taistelun unta vastaan 6-1. Keho on lämmin ja mieli rauhoittunut. Pinkaisen portaat jälleen alas ja sujahdan maskituoliin ihanan Petran käsiteltäväksi.

10.00 Minä ja Herra Hakkaraista esittävä tanssija Ninu Lindfors jaamme saman maskiajan ja vaihdamme päivän kuulumiset ja jorinat yhdessä kampaamon Mintun ja Petran kanssa. Kahdenkymmenen minuutin aikana Ninu muuttuu vuoheksi ja minä koiraksi. Nautin suuresti maskeerattavana olosta. Hiukseni natutetaan peruukkia varten ja kasvot viimeistellään maalamalla nenänpäähän koiran ruskea kuono. Olen valmis.

Näyttelijän normipäivä

 

10.30 Siirryn Morkkuun – iki-ihanaan henkilöstöruokalaamme. Euron kahvi kauramaidolla kiitos. Sormet hapuilevat banaanikulhoa, mutta jännitys sisälläni tuntuu tapansa mukaan vatsassani enkä uskalla tällä kertaa kajota ruokaan. Istun pöydässä aamuvastaanottoa pitävän Yhdestoista hetki -esityksen näyttelijöiden Jukka-Pekka Palon ja Vesa Vierikon sekä esityksen ohjaajan Esa Leskisen seuraan. Minuuttien kuluessa pöytä täyttyy ihmisistä ja tarinoista. Rakastan sitä kahvia juovien ihmisten porinaa. Morkussa tapaa ihmisiä muista produktioista sekä osastoilta. Olen ollut talossa vasta vähän aikaa, joten tämä on oiva tapa tutustua henkilökuntaan. Yhden vartin sisään mahtuu mm. improvisoituja hassuttelulauluja, keskustelunaiheita vaikkapa Rooman triumviraateista, kotimaan politiikasta vanhoista kunnon teatterikaskuja unohtamatta.

11.00 Huomaan jääneeni jälleen klassisesti suustani kiinni ja juoksen kiireellä yläkerroksiin vaihtamaan vaatteet. Huomaan että Morkussa alkanut vatsanpohjan kutkutus on muuttunut kokonaisvaltaiseksi jännitykseksi, sillä olemme aloittamassa ensimmäistä pääharjoitusta. Se tarkoittaa, että yritämme mennä koko näytelmän läpi koeyleisön edessä ohjaajan keskeyttämättä. Ensi-iltaan on vielä aikaa, mutta ensimmäisen koeyleisön – tässä tapauksessa 272 esikoululaisen – läsnäolo virittää oloa huomattavasti yli normaalitilan. Itse olen kova jännittäjä ja välillä joudun todenteolla taistelemaan omaa pakenemisvaistoani vastaan. Huomaan höliseväni hermostuneesti taukoamatta näyttämön sivussa, mikä tekee minusta varmasti maailman rasittavimman henkilön jokaisen läsnäolevan silmissä – erityisesti mikittäjän, jonka työ vain vaikeutuu heiluttaessani päätäni taukoamatta eri suuntiin. Lopulta koittaa sound check ja saan valtavan rastaperuukin päähäni. Viime hetken rekvisiittatarkastus ja näyttämön sivuun kuuntelemaan katsomosta kantautuvia lasten odottavia naurahduksia. Ajatus lavalle astumisesta tuntuu vielä hetken kammottavalta, mutta alkusointujen kajahtaessa rentoudun ja sujahdan pimeydessä näyttämölle.

11.30 Tanssin, laulan, kiemurtelen, eksyn lavasteisiin, pidätän pokkaa, juoksen, pyyhin hikeä, hotkin kermavaahtoa, liukastelen, saan vahingossa miekasta ja kesäkurpitsasta, nauran – nautin!

13.30 Läpimeno saadaan päätökseen ja koittaa palautteen aika. Kommelluksilta ei vältytty mutta läpi päästiin. Tämä tuntuu hienolta. Ensimmäinen yleisöläpimeno tuottaa minulle aina valtavaa puskemista. Tämä johtuu usein yrityksestäni voittaa jännitys, joten yllättävät sattumukset ja unohdukset tuovat hyvää vastapainoa, joka parhaimmillaan auttaa laukaisemaan pingotusta ja vapauttaa esiin naurua ja hengitystä. Yllättävien kommellusten äärellä muistaa, ettei kaikkea aina voi hallita pikkutarkasta harjoittelusta huolimatta ja mitä ikinä tapahtuukaan, siihen harvoin kuolee. (Knok Knok Knok). Tässäkin vedossa paukkupanoksen laukaiseva siima oli tarttunut Opossumin pukuun pimeässä näyttämön sivussa ja kulkeutunut tämän mukana lavalle. Opossumin tanssiessa kiristynyt naru laukaisi katossa roikkuvan konfettitykin ennen aikojaan varistaen minun ja opossumia näyttelevän Marja Salon päälle valtavan kasan kultaista paperisilppua. Tämä muutti näyttämön luistinradaksi koko loppuesityksen ajaksi. Jonkinlaisen kummallisen, muutamassa sekunnissa toteutetun päättelyketjun seurauksena ratkaisin tilanteen riisumalla roolihenkilöni kengät. Jännityksestä hikiset jalkapohjani toimittivat jarrusukkien virkaa mainiosti muutaman minuutin, kunnes jalat kuivuivat ja tunsin itseni heikoilla jäillä hoipertelevaksi satavuotiaaksi.

14.50 Lopuksi saamme ohjaajalta palautteen ja päivän ensimmäinen harjoitus on päättynyt. Peruukit ja mikit riisutaan, naamat pyyhitään ja vaatteet vaihdetaan. Vaatteistani varisee kultaista konfettia pitkin käytäviä matkallani pukuhuoneeseen. Tällä kertaa olen muistanut riisua mikrofonin, joka edellispäivänä oli vielä poskessani vetäessäni takkia niskaan. Leimaan itseni ulos ja matkustan kotiin syömään. Tarkoitukseni on opiskella repliikkejä ja lukea jotain filosofista teosta tunteakseni itseni älykkääksi taiteilijaksi. Näin ei kuitenkaan käy vaan herään herätyskelloon 17.50 srirachassa lillunutta lehtikaalia poskellani. Juon kahvit ja lähden takaisin teatterille.

Sanotaan että piru piilee yksityiskohdissa.

18.30 Alkaa päivän toinen harjoitus. Käymme läpi läpimenossa ilmenneitä ongelmatilanteita humoristisessa ilmapiirissä. Kollegani H-P Björkman lauleskelee hurmioituneena jotakin kuulemaansa afrobeat kappaletta muiden vitsaillessa ympärillä – kuka missäkin kolossa näyttämön takana istuen. Lopulta ihana ja alati kärsivällinen järjestäjämme Nina tulee hymy huulillaan anomaan herrasväkeä näyttämölle. Illan kuluessa saan hykerryttävän naurukohtauksen, kun huomaan harjoitelleemme yhteensä lähes kolme varttia näytelmään kirjoitetun pierun dramaturgiaa suhteessa valoihin, ääniin, lavasteisiin, rekvisiittaan ja näyttelijöihin. Yritämme pohtia tapahtumakulun oikeaa rytmiä kokeilemalla kohtausta yhä uudestaan ja uudestaan muuttaen aina yhtä osasta kerrallaan. Tällaisina hetkinä huomaan erityisesti rakastavani työtäni. Mikään aihe ei ole liian pieni, vähäpätöinen tai epäkorrekti, ettei sen käsittelyyn laitettaisiin likoon jokaisen yksikön koko ammattitaitoa. Sanotaan että piru piilee yksityiskohdissa. Tänään se oli kylläkin jokin aivan muu.

Illan harjoituksen lähentyessä loppuaan viikon intensiivisyys alkaa tuntua. Yrittäessäni kuumeisesti miettiä, miten laskeutuisin viimeisessä kohtauksessa oikein lavaste-elementille, päättelen yllättävästä kivun vihlaisusta kolhineeni kummatkin polveni aamupäivän läpimenossa. Tämän on täytynyt johtua roolihenkilöni Alixin taistelusta jättimäisen kalan kanssa. Sopivasti iltaharjoituksen aikana nousseet mustelmat saavat minut pohtimaan polvisuojien käyttöä läpi esityksen. Tästä olisi puhuttava huomenna pukijan kanssa, sillä harjoitukset ovat tältä illalta ohi.

22.00 Leimaan itseni ulos.

Mikki poskessa

 

23.30 Keitän iltateen, nappaan magnesiumtabletin, ulkoilutan hoidosta palanneen koiran ja käperryn piikkimatolle kirja kädessä. Taistelen hetken koiran kanssa tyynystä, ja nappaan hiuksistani rapisseet kultaiset konfetit pois tämän kidasta. Suljen silmät. Illalla tutuksi tullut HP:n hoilaama afrobeat soi korvamatona päässä. Kahdeksan yötä ensi-iltaan. IIk! Nukahdan.

 

Kirjoittaja Aksa Korttila kuuluu Kansallisteatterin vakituiseen näyttelijäensembleen. Tänä keväänä Aksan voi nähdä Koiramäen Suomen historia -esityksessä.