Siirry pääsisältöön

Keskustelua näyttelijäntyöstä Elena Leeven, Marja Salon ja Alina Tomnikovin kanssa

Aloitetaanko vaikka siitä, miten olette päätyneet näyttelijöiksi?

EL Aloitin nuorisoteatteri Narrissa jo seitsemänvuotiaana, kun äiti laittoi mut teatterileirille. Teatterista tuli mulle jo silloin tosi läheinen harrastus, jota jatkoin lukioon loppuun asti samassa teatterissa. Porukkamme oli niin vahva, että en edes hakenut muihin teattereihin. Sain myös syvimmät ystävyyssuhteeni teatterista, joten se oli koko identiteetin kannalta merkittävä, rakas paikka. Teatterikouluun hain heti lukion jälkeen.

MS Pääsitkö suoraan?

EL Pääsin. Mikä oli jännää, koska meidän luokalle pääsi neljä suoraan lukiosta. Ei sitä voinut tietää tai edes odottaa, että sinne pääsisi. Oli tavallaan valmistautunut siihen, ettei pääse. Ja olisihan sitä voinut tehdä muutakin, mutta lapsena ja nuorena tekee, mitä tykkää ja porskuttaa eteenpäin. Mutta aikuisena sitten alkaa kyseenalaistamaan asioita.

”Totta kai on hyvä pystyä muuntautumaan, mutta omat rajat on kuitenkin olemassa, ei ihminen ole ikinä puhdas paperi. Se oma tapa olla olemassa ja tehdä, määrittää kuitenkin kaikkea.” Marja Salo

MS Niin. Yhtäkkiä kaikesta tulee vakavaa.

EL Joo, sitä alkaa tarkkailla itseään… siitä katoo se ilo hetkellisesti.

MS Koulussa tulee valtavat paineet sen alkuperäisen intohimon ja ilon lisäksi. Täytyy osata, täytyy olla jotain. Täytyy todistaa jotain, kun sinut on valittu sinne tuhannen joukosta.

AT Oliko teillä semmosta, että jatkuvasti toitotettiin, että ole semmoinen kuin olet, ei ole mikään kiire, ei paineita? Meille puhuttiin tosi paljon siitä.

EL ja MS Meille ei varmaan ikinä.

AT Mutta mulla ei se kyllä auttanut yhtään. Vaikka siihen kannustettiin.

EL Siitä tulee semmonen olo, että onko se kriisi käytävä läpi… En tiedä.

MS Mä luulen, että se on vain pakko. Kaikki käy sen läpi omalla tavallaan. Mulla oli teatterikouluaikaan joku semmonen ajatus, semmonen kuvitelma, että kaikki mitä olin aikaisemmin tehnyt, oli jotenkin huonoa. Että jotenkin mun oli pakko puhdistautua, rakentaa itseni uudestaan näyttelijäksi. Tämmönen klisee, että näyttelijän pitää olla valkoinen paperi, joka kirjoitetaan aina uudestaan… Tabula rasa.

EL Joo, tabula rasa! (naurua)

MS Semmonen, johon voi liimata päälle ihan mitä vaan. Eihän siinä ole mitään järkeä. Totta kai on hyvä pystyä muuntautumaan, mutta omat rajat on kuitenkin olemassa, ei ihminen ole ikinä puhdas paperi. Se oma tapa olla olemassa ja tehdä, määrittää kuitenkin kaikkea.

”Joo, ja kyllä sitä pelkäsi, että jotenkin paljastuu huonoksi, että on ollut hirveä virhe että sinut on valittu kouluun.” Elena Leeve

EL Mut se on hurjaa se ajattelu, varsinkin kun siinä ikävaiheessa on muutenkin paljon kompleksisempi suhde itseen. Sellainen suvereenisuuden vaatimus. Ja se oli tosi kuumottavaa, että pitää olla jotenkin ekstrovertti, kun itse koki että on enemmän epäsosiaalinen ja tilanteet on hankalia. Sellainen reteyden vaatimus, jonka ehkä ihan itse itselleen antoi, oli aivan kamala. Sitä oli aivan poikki pelkästään siitä ja halusi vain kömpiä peiton alle.

MS Niin, ehkä just se sosiaalisuus, ei niinkään se, millainen näyttelijä on, vaan millainen ihminen on. Sitä alkoi epäillä itseään ihmisenä ylipäätään. Toiset on niin paljon helpompi nähdä kuin itsensä. Ja kun ympärillä on niin paljon lahjakkaita, kiinnostavia ihmisiä, sitä alkaa verrata itseään muihin eikä koe riittävänsä ihmisenä. Näyttämöllä sä olet turvassa, mutta…

EL Joo, ja kyllä sitä pelkäsi, että jotenkin paljastuu huonoksi, että on ollut hirveä virhe että sinut on valittu kouluun.

AT Totta!

MS Huijarisyndooma!

EL Joo, huijarisyndrooma! (naurua)

AT Joo, mä muistan, että mä ajattelin kouluaikana että voisin alkaa polttaa tupakkaa ihan vain että voisin olla TeaKin röökikopissa muiden kanssa. Samanlainen kuin muut. Kelatkaa!

MS Mä luulen, että aika moni alkoi polttaa nimenomaan ton takia. Hyvä, jos sä et alkanut. (naurua)

Mitä näyttelijänkoulutus on merkinnyt teille?

AT Mä menin kouluun myös suoraan lukiosta, enkä ollut edes kuullut mistään Kellariteatterista tai Ylioppilasteatterista. Mä olin käynyt fanina katsomassa juttuja Kansiksessa ja Ryhmäteatterissa, mutta vain fanina. En tiennyt mitään enkä ketään. Olin tehnyt yhden tv-sarjan 15-vuotiaana ja ollut teatterikerhossa. Vanhemmat laittoi mut teatterikerhoon, koska olin kai sosiaalisesti niin arka ja luin vain kirjoja ja kiipeilin puuhun enkä halunnut tulla alas. Kyllä mua pelotti aina mennä lavalle harjoituksissa mutta sitten kun sinne meni niin tuntui, että oli turvassa. Ja vapaa. Siitä teatteriryhmästä tuli perhe. Muistan, että mietin sitten myöhemmin TeaKin pääsykokeissa koko ajan, että miten mun pitäisi olla, että mä olisin hyvä. Miten olla oikein? Jotenkin vahingossa mä kai sitten onnistuin olemaan oma itseni.

EL Joo, tuohon ei kyllä ainakaan mulla ole mitään vastauksia, siis siihen, miten pääsi sisään. Tekee mieli vain sanoa: sattumaa, kaikki on sattumaa. Jos voisi katsoa jotenkin ulkopuolelta tai olisi pedagogi, niin ehkä osaisi sanoa jotain.

MS Mä pyrin Teatterikorkeakouluun kolme kertaa ennen kuin pääsin. Mä olen ollut jo seitsemänvuotiaasta asti töissä tällä alalla ja saanut palkkaa. Mulla oli silti hirveät paineet pääsykokeissa, koska mä koin, että mä olen enemmän tanssija ja laulaja, siis enemmän esiintyjä kuin perinteinen näyttelijä. Kolmannella kerralla mulla oli koko ajan semmonen olo, että nyt mä pääsen. Oliko se sitten jotain psyykkausta, joka onnistui. En tiedä.

”Kyllä mua pelotti aina mennä lavalle harjoituksissa mutta sitten kun sinne meni niin tuntui, että oli turvassa. Ja vapaa.” Alina Tomnikov

EL Mä muistan pääsykokeista sun skootteri-impron! Se oli hillittömän hauska! Mä ajattelin, että mä osaan vain itkeä ja olla dramaattinen, kun muut oli tosi keveitä ja hauskoja. (naurua)

MS Mä muistan, että sä teit jonkin kissajutun!

EL Mä en muista, mitä mä tein…

AT Olitteko te siis samaan aikaan pääsykokeissa?

MS ja EL Joo, me oltiin myös samalla kurssilla.

Marja kiteytti tuossa, että ”näyttämö on turvapaikka”. Koetteko niin edelleen, nyt kun olette kokeneita ja tunnettuja ammattilaisia?

EL On ehdottomasti ihanaa, että siellä on tietyt lainalaisuudet. Ja että tietää, mitä tekee, vaikka olisi minkälaista turbulenssia omassa elämässä tai mitä tahansa, niin näyttämöllä tietää, mitä tekee tai sanoo. Ainakin useimmiten.

AT Kyllä. Ja vaikka tämä ammatti on toisaalta paljon sitä, että uskaltaa elää hetkessä, kokea ja olla läsnä, ottaa riskejä ja kaikkea tätä fiilistelyä, niin on se myös ihan konkretiaakin. Minä sain TeaKista työkaluja, joiden avulla voi huononakin päivänä toimia ammattitaitoisesti. Myös siitä tulee turvallinen mieli. Siitä, että se ei ole tuurista kiinni, lähteekö vai ei. Totta kai on semmoisia päiviä, jolloin tuntuu, ettei onnistu ja semmoisia jolloin onnistuu, kaikki vaan jotenkin tapahtuu, mutta omalla työkalupakilla selviää vaikeistakin tilanteista. Mä koen, että ilman koulua mulla ei olisi näitä työkaluja, ja ne auttaa liskojen hetkinä.

EL Mulla on auttanut se, että mitä enemmän on saanut huomion pois itsestä, ulospäin, muihin ihmisiin, niin se kummasti helpottaa omaa oloa. Joku siihen liittyvä antautuminen, että ei yksin tarvitse yrittää mitään, on helpottavaa ja turvallista.

”Ainakin mulla on niin, että mitä enemmän rakastaa ja oppii ymmärtämään näytelmän henkilöitä, sitä helpompaa on myös saada henkilön senhetkinen tunnetila esiin. Sitä katsoo koko ajan ulkopuolelta, jotta sinne pääsee sisään.” Elena Leeve

MS Mulle se turvan tunne liittyy varmaan siihen, että lavaelämällä on rajat. Suurin osa tapahtumista on päätetty etukäteen, mutta silti elämälle on tilaa. Näyttämöllä saa myös hetken lomaa omista ajatuksista, kun suurin osa niiden suunnista ja järjestyksestä on päätetty etukäteen. Siinä ei sit ole aikaa ajatella ja analysoida omia juttuja. Lisäksi näyttämöllä mikä tahansa aito tunne on onnistuminen, siis myös negatiiviset tunteet sisältävät siten positiivisen tunteen. Mitä hirveämpää sulla on näyttämöllä, sitä enemmän se oma pikku näyttelijä siinä olkapäällä on että JES! (naurua) Onhan se aika pimeetä, mutta toisaalta sen takia mikään kärsimys ei näyttämöllä ei ole niin syvää. Siis henkilökohtaisesti.

EL Se on kuitenkin, kliseisestikin, tarinan kertomista.

MS Peliä. Leikkiä.

AT Joo. Aikuisten leikkiä. Sydän auki.

EL Joo. Ainakin mulla on niin, että mitä enemmän rakastaa ja oppii ymmärtämään näytelmän henkilöitä, sitä helpompaa on myös saada henkilön senhetkinen tunnetila esiin. Sitä katsoo koko ajan ulkopuolelta, jotta sinne pääsee sisään.

AT Totta, superhyvin sanottu. Ja sitten on se toinen taso, se taiteellisen valinnan taso, missä voi miettiä, että millä tavalla tunnetilan ilmentää kohtauksessa. Jos vaikka alkaa itkeä, niin on hauskaa, että voi sitten sen tilanteen jälkeen harkoissa yhdessä miettiä, että onko tuo hyvä kohta hahmon päästellä menemään vai purkaako se energiaa.

MS Mä väitän, että tää työ vaikuttaa aika paljon omaan päähän, siihen miten näkee ja tuntee maailman ja miten käsittelee omia tunteitaan. Sitä tavallaan tarkkailee itseään ulkopuolelta silloinkin, kun omassa yksityiselämässä tapahtuu jotain isoa. Mä voin istua vaikka hautajaisissa ja miettiä, et ”ai tästä kohdasta kurkkua pidätetään tämmöstä itkua”. Kun on esittänyt satoja kertoja näytelmää, jossa joutuu itkemään lavalla, syntyy aivoihin sellaisia reittejä, että aidostakin tunnereaktiosta, oikeasta omasta itkustakin voi tulla hyvä olo. Eli sit vaikka just siellä hautajaisissa mun itkusta tulee mulle surun lisäksi tavallaan onnistunut olo. Se on outo huomata. Senkin nimittäin ehtii analysoimaan siinä samalla.

Voiko ”aitoja” ja ”näyteltyjä” tunteita edes erottaa toisistaan näyttämöllä?

”Näyttämön ulkopuolella olen välillä tosi epävarma itestäni, mutta roolihahmon sisällä voi parhaimmillaan olla oma itsensä.” Alina Tomnikov

EL Kun haluaa tehdä roolihenkilöstä kokonaisen, verta ja lihaa olevan henkilön, ne tunteet joutuu kaivamaan esiin ensin omasta itsestä. Mut sitten ne tavallaan istuttaa sen henkilön käyttöön ja suhteuttaa siihen sen kohtaloon. Että en minä kärsi, vaikka roolihenkilö kärsisikin satasella.

AT Joo, ja vaikka tietäisi tasan tarkkaan kaikki repliikit, mitkä näytelmässä sanotaan ja olisin itse sanonut omani jo kymmeniä kertoja, niin silti vastanäyttelijän energia ja tapa tuoda se tunne esiin on joka kerta eri. Kun minä olen auki hänelle ja uskallan vaikuttua siitä, mitä hän minulle antaa, niin silloin myös minussa tapahtuu erilaisia reaktioita. Yhdessä toisen kanssa syntyy jotain pientä uutta, silloin kun oikeasti näkee ja katsoo.

MS Aina se ei toteudu, mutta jos löytää roolihenkilön hyvin, ajattelen että sen sielu yhdistyy mun sielun kanssa. Ja siitä symbioosista syntyy se roolihenkilö, joka on kontaktissa yleisön ja muiden näyttelijöiden kanssa. Mutta jos sitä ei löydä, tulee näyttämöllä tunne, että on yksin. Ja siihen auttaa vaan yritys kontaktiin.

AT Näyttämön ulkopuolella olen välillä tosi epävarma itestäni, mutta roolihahmon sisällä voi parhaimmillaan olla oma itsensä. Tosi hassua.

EL Se on vilpittömyyttä.

AT Joo, ja myötätuntoa. Rakkautta!

Kuinka helppoa teidän on jättää työ taaksenne, kun siirrytte arkielämäänne?

EL Sitten alkaa ihan toinen vaihe. Arjessa tietysti on paljon muutakin mietittävää kuin työ, mutta varsinkin harjoitusprosessin aikana mä en voi jättää työtä kokonaan. Prosessit on tietysti tosi erilaisia. Mutta yleensä, mitä lähemmäs ensi-ilta tulee, sitä enemmän esitys pyörii mielessä. Ei siitä eroon pääse.

MS Ehkä sitä on vain paremmin oppinut käsittelemään, mitä tarvitsee. Jokainen prosessi on niin erilainen. Joissakin ei tarvitse ennen esitystä lämmittelyä, voi ottaa vaikka päiväunet ja ryömiä paikalle ja lähteä nollasta liikkeelle. Se voi toimia parhaiten. Ja toisinaan taas täytyy juosta Töölönlahti ympäri. Se on olennaista, että oppii kuuntelemaan itseään ja ottaa töitä mukaansa vain sen verran kuin on tarpeen.

EL Kyllä. Ja myös siirtämään töitä, kirjoittamaan muistiin asioita ja palaamaan niihin myöhemmin. Mutta kyllä musta olisi tosi hämmentävää, jos paria viikkoa ennen ensi-iltaa en miettisi yhtään rooliani. (naurua)

AT Pari viikkoa ensi-illan jälkeen, kun esitys on saanut lopullisen muotonsa, roolihenkilö on jo helpompi jättää pukuhuoneeseen.

MS Mä olen opetellut Undocumented Love -treenien ohessa arabiaa. Kun Kolmen sisaren näytännöt loppuivat, oli käsittämätöntä huomata, miten paljon paremmin opin, miten konkreettisesti lisätilaa vapautui aivoista, kun ei tarvinnut enää muistaa vuorosanoja.

”Ja se pyrkimys aitoon yhteyteen, sehän on aika radikaalia tässä ajassa.” Marja Salo

Te olette kaikki tehneet paljon myös televisio- ja elokuvarooleja. Mikä tekee teatterista teille niin erityisen?

EL Varmaan se, että joka ilta kaikki tapahtuu nyt. Joka kerta tapahtuma on ainutkertainen. Ja se, että kaikki tapahtuu yhteistyössä yleisön kanssa. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu.

MS Ja se pyrkimys aitoon yhteyteen, sehän on aika radikaalia tässä ajassa. Yhteyteen roolihenkilön, vastanäyttelijöiden ja tietenkin yleisön kanssa. Se on pelkkää kurotusta toista kohti. Siitä saa niin paljon, että se on myös aika addiktoivaa… siitä syntyy kierre. (naurua)

EL Niin, siitä nimenomaan saa paljon itselleen, ei pelkästään anna itsestään.

MS Ja saa juuri sitä kautta että antaa niin paljon itsestään.

AT Ja onhan se myös ihana hetki, kun esitys on ohi ja koko työryhmä saapuu yhdessä näyttämölle. Yleisö ja esiintyjät kiittävät toisiaan siitä, että he ovat saaneet jakaa yhdessä ainutlaatuisen hetken. Vaikka se oli leikkiä, niin silti se oli hyvin totta.

MS Eniten herkistää kiitollisuus. Ei siis vain se, että saa vastaanottaa kiitoksia, vaan se, että kaikki ihmiset ovat paikalla. Mua itkettää tosi usein kiitoksissa. Tulee semmonen olo, että tekis mieli halata kaikkia niitä ihmisiä. Tai ehkä vois olla niin, että ensin näyttelijät kumartais yleisölle ja sitten yleisö kumartais näyttelijöille!

EL, MS ja AT Joo, ja sitten kaikki halais toisiaan! (naurua)

Näyttelijöiden ensi-illat keväällä 2020

Elena Leeve, Sinivalas, kantaesitys Suurella näyttämöllä 4.3.
Marja Salo, Undocumented Love, kantaesitys Omapohjassa 30.1.
Alina Tomnikov, Ilmasilta, kantaesitys Willensaunassa 13.2.