Siirry pääsisältöön
""

Lokakuun viimeisenä sunnuntaina UrbanApa järjesti keskustelutilaisuuden Vallilan Kansallisteatterilla aiheesta Kollektiivisuus – uudet työskentelytavat ja muuttuvat metodit. Keskustelijoina olivat Noora Dadu, Even Minn ja Heidi Soidinsalo. Keskustelun moderaattorina toimi Olga Palo. Ihastuttavia musiikillisia herkkuja tarjosi DJ Coco.

Kun kuulin Vallilan Kansikselle järjestettävästä avoimesta taiteilijakahvilasta olin ensin innoissani, sitten ahdistunut. Huomautan, ettei tämä ole kritiikkiä tapahtuman järjestäjiä kohtaan, vaan pyrin tuomaan esiin ristiriitaisiakin tuntemuksiani, mitä tulee suhteestani teatteri-alaan, jonka historia on täynnä vallan väärinkäytöksiä, eksklusiivisuutta ja vaikenemisen kulttuuria, jotka kytkeytyvät ympäröivään yhteiskuntaamme. Toivoin, ettei teatteriopiskelijana tilaisuus tuntuisi jälleen vain yhdeltä työläältä alan tapahtumalta, vaan mahdollistaisi mukavia jälleennäkemisiä kivojen kollegojen kanssa ja tarjoaisi uusia tai samaistuttavia näkökulmia yhteisen asian äärellä. Molemmat toiveeni kävivät toteen. Suomalainen teatterihistoria oli hetken aikaa kaukana taka-alalla, edessä itseäni inspiroivia esikuvia ja puhujia ja ympärillä lämmin tunnelma. Tila tuntui turvalliselta.

""

Kollektiivisista työtavoista keskustelivat Heidi Soidinsalo, Even Minn ja Noora Dadu. Keskustelua moderoi Olga Palo. Kuva Anna Kankila

 

Tarraan tässä tekstissä lähinnä niihin asioihin, jotka jäivät mieleeni ja avaan keskustelutilaisuuden siivittämänä syntyneitä ajatuksiani. Keskustelu alkoi kollektiivisuuden määrittelyllä. Niin Noora Dadu, Even Minn kuin Heidi Soidinsalokin määrittelivät kollektiivisuutta suhteessa perinteiseen esitysten tekotapaan. Perinteisessä tekotavassa on hierarkkinen pyramidimalli, jossa ohjaaja on auteur (Dadu). Ensin tulee näytelmäkirjailijan teksti, jonka ohjaa sitten ohjaaja ja lavastaja tekee pienoismallin (Minn). Ne, jotka pääsevät neuvottelemaan tekstistä, ovat pyramidissa (Soidinsalo). Muilla ei ole valtaa. Pyramidimuotoista vallan jakautumisen mallia onkin sittemmin kyseenalaistettu ja produktioissa on pyritty tasa-arvoisempaan ja huokoisempaan tekemisen tapaan.

”Ilman sanoittamista voi syntyä piilovaltasuhteita oli valittuna työtapana mikä tahansa.”

Pohdin lateraalista eli sivuttaista liikettä vallan jakautumisessa. Valta on aina olemassa ja sen sijaan, että se keskittyy vain yhteen tai muutamaan tekemisen osa-alueeseen, kollektiiviset työtavat mahdollistavat sen liikkumisen ja pyrkivät tunnustamaan kaikkien osa-alueiden tärkeyden. Ilman sanoittamista voi syntyä piilovaltasuhteita oli valittuna työtapana mikä tahansa. Keskustelutilaisuudessa Even Minn viittasikin yhdysvaltalaisen Jo Freemanin esseeseen Tyranny and Structurelesness. Essee syntyi 1960-luvun yhdysvaltalaisten vasemmistolaisten hippiliikkeiden jälkimainingeissa. Freeman kirjoittaa siitä, miten ryhmiin muodostuu aina rakenteita ja toimintatapoja, jolloin ääneen lausumaton ja tunnustamaton rakenne on otollinen paikka tyrannialle. Jos ryhmän toiminnan säännöt eivät ole selkeät, osa ryhmästä toimii hämmennyksen tilassa tietämättä mikä oikeastaan on ongelmana. Freemanin mukaan järjestäytymättömyydestä tulee helposti tapa naamioida valtaa. Olga Palo nostikin esiin rajat, tarpeet ja toiveet suhteessa esitysprosesseihin. Devisingia eli työryhmä- tai prosessilähtöistä työskentelyä voi tehdä myös strukturoidusti, kuten Heidi Soidinsalo toi esille. Even Minn puhui siitä, miten rajat mahdollistavat rakkauden.

”Pyramidimuotoisen ja sivuttaisen vallan jakautumisen lisäksi ehdotankin muhkuroiden muotoista hierarkiaa.”

Suhteessa tekijyyteen kokisin myös, että halu on valtavan keskeisessä asemassa. Kirjailija Minna Salami on kirjoittanut halun merkityksestä sekä kirjassaan Aistien viisaus että Ms Afropolitan -blogissaan. Salamin ajattelu on vaikuttanut minuun. Halu kytkeytyy visioon, ja visio sisältää halun lisäksi tavoitteen. Kuten keskustelijat toivat esille, on syytä paikantaa kenen visiota halutaan teosprosessissa tuoda esille, millä tavoilla yhteinen visio voisi muodostua ja miten säilyttää halu tehdä teosta alusta loppuun? Ehkä enemmän kyse on muutoksen sallimisesta kuin halun säilyttämisestä samanlaisena. Halut tehdä teosta voivatkin muuttua prosessin aikana, ja jos valta ei pääse virtaamaan, voi tapahtua kovia tukoksia ja pakolla vääntämistä. Pyramidimuotoisen ja sivuttaisen vallan jakautumisen lisäksi ehdotankin muhkuroiden muotoista hierarkiaa.

”Muhkura-hierarkiassa jokainen osa-alue on oma muhkuransa, joka muuttuu ja muotoutuu – sillä on rihmastoinen taustarakenne, joka on jatkuvassa kommunikaation tilassa.”

Ajatus muhkura-hierarkiasta ei ole tullut minuun tyhjästä: olen ollut vaikuttunut ja vaikuttanut minun ja ystävieni välisissä keskusteluissa ja kohtaamisissa sekä teorioista, joita olen lukenut. Alun perin filosofeilta Gilles Deleuzelta ja Félix Guattarilta peräisin oleva filosofinen konsepti rhizomesta on lähellä ajatusta, jota yritän nyt muhkuroilla muotoilla: “Rhizomessa ei ole alkua eikä loppua, se on aina keskellä, asioiden välissä, välisyys, intermezzo(välisoitto).” Kasvitieteissä rhizome tarkoittaa puolestaan maajuurta. Juuret kasvavat maan alla horisontaalisesti ja niissä kulkeva informaatio mahdollistaa versojen kasvun. Maan päällä on monenmuotoisia kasveja, tai muhkuroita tässä tapauksessa.

Muhkura-hierarkiassa jokainen osa-alue on oma muhkuransa, joka muuttuu ja muotoutuu – sillä on rihmastoinen taustarakenne, joka on jatkuvassa kommunikaation tilassa. Siinä toteutuu toisten työn kunnioitus. Teksti voi olla oma muhkuransa, joka tihkuu muihin osa-alueisiin lahjana, mutta joka ei pakota eikä väännä. Ohjaus voi olla oma muhkuransa, joka lähettää lempeitä sähkösignaaleja, peilaa itseään ja luo yhteyksiä osa-alueiden välille. Muhkuroiden välillä liimaavana tekijänä on yhteinen muutoksessa oleva halu. Keskustelussa tulikin esille se, kuinka teatteri on yhteistyön taidetta. Taide toteutuu aina yhteistyössä.

”Tehokkaana pidetty työtapa saattaa itse asiassa olla vain näennäisesti tehokas.”

Jäin keskustelun jälkeen pohtimaan myös tehokkuuden ja epätehokkuuden eroja. Pyramidimuotoista hierarkiaa on usein puolusteltu tehokkaimpana tapana tehdä töitä. Neuvotteluita ei tällöin käydä, kun tavoitteena on toimia mahdollisimman tehokkaasti mahdollisimman lyhyessä ajassa. Kun teos valmistuu, siitä tulee näyttävimmin signeeraavan tekijän, useimmiten ohjaajan, pääomaa. Se, että neuvotteluja ei olla käyty voi kuitenkin tuottaa vaikeita tunteita pidemmäksikin aikaa. Valmistuneen työn jälkeen tekijöille voi jäädä sovitun työn lisäksi tunnetyötä tehtäväksi. Tehokkaana pidetty työtapa saattaa itse asiassa olla vain näennäisesti tehokas. Keskustelijat toivat esiin konkreettisia pitkän aikavälin työskentelytapoja toimia kollektiivisesti: viikko- ja vuosikokoukset kollektiivin kesken ja perusteelliset purut teosprosessien jälkeen. Työskentelyn aloittamisen yhteydessä olisi hyvä käydä läpi työryhmäläisten rajat, tarpeet ja toiveet. Even Minn nosti esiin Jessie Bullivantin ja Jemina Lindholmin FRAME:lle tekemän julkaisun muodossa olevan projektin Access Riders:n, joka pyrkii toimimaan keskustelunavaajana koollekutsujan ja koollekutsutun välillä koskien saavutettavuuden kysymyksiä. Mainitsen tämän myös tässä, sillä jo nyt suomalaisellakin taidekentällä on monia resursseja ja koosteita uudenlaisista työskentelytavoista, jotka pyrkivät työhyvinvoinnin lisäämiseen. Hyvinvoinnin merkitystä kestävämmän työkulttuurin kannalta ei voi korostaa liikaa.

Sekä Noora Dadu ja Heidi Soidinsalo puhuivat neuvottelemisen epätehokkuudesta. Epätehokkuuden voi nähdä antikapitalistisena toimintana ja jos signeeraavia tekijöitä on useampia, pääoman on mahdollista jakaantua. Tehokkuus ei siis itsessään ole kovin arvokasta, jos se jyrää muut arvokkaana pidetyt asiat. Tehokkaan työskentelyn sijaan arvokkaana voisi pitää kuormittavuuden vähentämistä, yhteisten halujen, tarpeiden ja toiveiden kuuntelemista ja toteutumista. Niistä neuvottelu voi olla epätehokasta, mutta olkoot. Kollektiivisuudessa onkin jotakin vallankumouksellista, kenties vallan uusjakoa mahdollistavaa potentiaalia. Hitaat esitysprosessit mahdollistavat myös turvan kokemuksen tekijöiden kesken. Turvallisessa työilmapiirissä on helpompaa käsitellä vaarallisinakin pidettyjä aiheita. Vaarallisuus taas on suhteellista – olisi kenties uuden keskustelun paikka pohtia, mikä on vaarallista kenellekin.

”Tehokkaan työskentelyn sijaan arvokkaana voisi pitää kuormittavuuden vähentämistä, yhteisten halujen, tarpeiden ja toiveiden kuuntelemista ja toteutumista. Niistä neuvottelu voi olla epätehokasta, mutta olkoot.”

Toivon siis, että keskustelu näistä aiheista jatkuu esittävien taiteiden kentällä. Even Minnin kysymys siitä, mistä ajatukset tulevat jäi resonoimaan minussa. Ajattelen, että sitä sopii pohtia suhteessa kaikkeen muutenkin. Kuka katsoo ulkopuolelta ja sanoo, mikä on hyvää? Mitkä ovat odotuksemme? Mihin makumme ja standardimme pohjaavat? Kaikilla tekijöillä on taustansa, mikä vaikuttaa siihen, mitä kukin pitää hyvänä ja ihanteellisena. Huomaan itse olevani hieman sumentuneessa tilassa kolmen vuoden Teatterikorkeakoulun opintojen jälkeen. Minulla ei ole kauheasti etäisyyttä. Koska Suomessa on vain yksi koulu, jossa valitsemaani oppiainetta voi opiskella, ovat opettajat useimmiten myös koulun käyneitä. Minulle on näin ollen välitetty samasta traditiosta tulevaa kieltä, makua ja standardeja, joita välitän osittain eteenpäin – tähänkin tekstiin. Olisi tunnustettava, että on samaan aikaan monta tapaa ajatella ja monta hyvää.

Voisivatko kollektiivisuus ja kollektiiviset työtavat haroa kohti yhteyksiä, kutsua koolle, olla avoinna moneudelle, tihkua, olla puristamatta muottiin ja pitää hyvänä – muistuttaa turvasta?

Michelle Orenius on muunsukupuolinen thaimaalais-suomalainen taiteilija, joka opiskelee tällä hetkellä dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen maisteriohjelmassa Teatterikorkeakoulussa ja tekee monenlaisia töitä. Hän on kiinnostunut draaman potentiaalista, levosta, halusta ja itsen moneudesta.

Kiitos skenografi ja esitystaiteilija Una Aurille tekstin esilukemisesta, kommentoinnista ja avusta.

Otsikkokuva Caroline Suinner