Siirry pääsisältöön
""

Moi, vähän väsähtänyt sellainen.

Niin, 17.3.2020 astui voimaan valmiuslaki koronaviruksen rajoittamiseksi. Nyt vuoden ja puolentoista kuukauden vuoristoradan jälkeen rokotusten antaminen ollaan saatu alkuun ja nykyisiä rajoituksia puretaan. Huhhuh. Meillä on ollut pitkä tauko monesta asiasta. Ja syystähän se on ollut, mutta miten se on meihin vaikuttanut? Mä olen tänä vuonna ollut kolme päivää lähikoulussa, lukion toista luokkaa suorittamassa, viime vuonna olin jonkin verran enemmän. Harrastuksetkin tauolla pitkään, ja mitä mä oon tehnyt? Pitkään se oli lamauttavaa, kun kaikki loppui, ja ruutuajan määrä kasvoi niin koulun kuin vapaa-ajan osalta. Mä olin ainakin tosi loppussa. Toki löysin jotain uusia tapoja, olin viime keväänä pitkään mökillä ja Helsingissäkin lähiympäristön kävelyreitit lopulta tuli tutuksi, kun sai itsensä kammettua ulos. Ja nyt tässä tänä keväänä iski kamala tarve päästä tekemään jotain kun valo ja energia alkoi lisääntymään, ja minähän tein koruja, virkkasin ja istutin. Kaikki aika konkreettista tekemistä, mutta ne taide-hommat ja harrastukset, ne on ollut tauolla.

”Äkillisen selviytymistarpeen hetkellä mietitään, mistä saa vettä, ruokaa, suojaa ja turvaa, eikä että missä pääsee katsomaan lempibändin keikkaa tai nykytanssiesitystä.”

Ehkä tämä oli mulle hyvä hetki hengähtää. Siitä lähtien kun aloitin musiikki- ja teatteriharrastukset, on mun elämä ollut paikasta toiseen hyppimistä. Olen etuoikeutettu, kun on ollut niin monta hienoa mahdollisuutta, mutta monesta asiasta, kuten koulusta, tuli sellaista arkista suorittamista. Ja juuri kun piti tulevaisuutta suunnitella, korona-aika toi mukanaan pelottavan tauon. Yhtäkkiä kaikki eteneminen tuntui pysähtyvän, hirvee meininki oli ollut päällä, mutta puff, kaikki pysähtyi, todella ikävän taudin kautta. Mä olen halunnut näyttelijäksi sitten ala-asteen näytelmien ja en oo muuta vakavasti ajatellutkaan. Mites nyt? Oma taiteen tekeminen on ollut lähes mahdotonta, ja itsenäinen luominen lähes olematonta, kun ei ole vain jaksanut tai löytänytkään sitä inspiraatiota. Vuoden ajan olen seurannut, kun koko taideala kokee kolhuja ja tukea ei tuntunut tulevan mistään. Näyttelijät ei ole niitä “kriittisen työn” ihmisiä joilla yhteiskunta pysyy käynnissä. Näyttelijät on ekat mistä luovutaan, eikö? Äkillisen selviytymistarpeen hetkellä mietitään, mistä saa vettä, ruokaa, suojaa ja turvaa, eikä että missä pääsee katsomaan lempibändin keikkaa tai nykytanssiesitystä. Okei, joo myönnän, nyt oli karu kuva, mutta voitte varmaan uskoa että nämä kärjistykset toin esille syystä. Sillä silti, silti, on taide minusta pitkällä aikavälillä elinehto, ja tästä on monet minua paljon viisaammat myös puhuneet.

”Taas kärjistän ja käristän, mutta pysykää mukana!”

Kun puhuin tästä asiasta vanhemmilleni, vertasin taiteen puuttumista ilmastonmuutokseen: ongelmat alkaa kun taidetta vähennetään ja keskeneräisiä sekä saastuneita tunteita päästetään ilmaan, tukehdutaan omiin ajatuksiin ja oman pään sisään pikkuhiljaa, eikä ongelmaa tajuta, kun seuraukset eivät ole äkillisesti näkyvät. Taas kärjistän ja käristän, mutta pysykää mukana! Minusta me tarvitsemme taiteilijoita, tarinankertojia, taiteen kuluttajia, kuuntelijoita. Taide on minulle paikka oppia maailmasta, erilaisista ihmisistä, samaistua, ratkoa ongelmia, herättää kysymyksiä, vaikuttaa asioihin ja ylipäätään tuntea, viihtyä ja olla. Omassa rajussa dystopiassa taiteen vähentyminen vuoden aikana ja sen mahdollinen väheneminen tulevaisuudessa, saattaa aiheuttaa meille taiteellisen karanteenin. Jäämme oman päämme neljän seinän sisään, jos emme pääse purkamaan ajatuksiamme taiteen kautta tai näkemään ja kuulemaan muiden tarinoita. Pelkään, että taiteen vähetessä tai kauhutapauksessa puuttuessa, ihmisten väliset konfliktit, niin mikro- kuin maailmanlaajuisella tasolla voisivat lisääntyä. Minusta on nimittäin ihana nähdä taide aseena tietämättömyyttä, vihaa ja konflikteja vastaan.

”– on monia tarinoita, joita on jäänyt kertomatta.”

Jo useamman kerran siirretyssä Anne F esityksessämme on kahdeksan piileskelijää, jotka viettävät reilut kaksi vuotta piilossa salaisessa siivessä, josta ei ollut poistumisen mahdollisuutta, ikkunoista ei ollut katsomista ja oli tarkat ajat milloin ääntä sai kuulua ja milloin ei. Oma karanteeni ei kyllä tunnu niin pelottavalta ja kauhistuttavalta kuin tuo. Salaisessa siivessä kuviteltiin kakkuja ja leivonnaisia, ylipäätään ruokaa, sillä siitä oli pula. Itsellä on ollut päällimmäisenä pula ihmisistä ja taiteesta. Anne Frankin ja muiden piileskelijöiden tarina on minusta todella tärkeä ja siinä on samaistumispintaa jopa koronakaranteeniin ja se herättää myös yleiseen ajatukseen piiloutumisesta. Tämäkin esitys ja tarina on siirtynyt jo useampaan kertaan ja on monia tarinoita, joita on jäänyt kertomatta. Kaikki elävä ympärillämme kertoo tarinaa, mutta varsinkin ihmiset ovat tarinankertojia. Kaikenlainen kommunikointi ja kulttuuri on myös sivilisaation merkki, niiden ympärillä on myös ihmisyytemme merkit.

”Minusta on nimittäin ihana nähdä taide aseena tietämättömyyttä, vihaa ja konflikteja vastaan.”

Olen 17 vuotias nuori ja ilmastonmuutoksen suhteen mietin jääkö paikkaa asua, ja koronan jälkeisen maailman suhteen mietin, jääkö unelma ammattia ja miten muuttuu se, miten ja missä tarinoita kerrotaan.

Lahjoita sisältöä elämään – tue Nuorten Kansallisteatteria!

Lahjoittamalla rikastutat nuorten katsojien elämää, tuet nuorille suunnattujen, laadukkaiden kotimaisten näytelmien kirjoittamista ja autat tulevaisuuden minnacantheja pääsemaan alkuun urallaan.

Lahjoita haluamasi summa keräystilille FI69 1844 3000 0098 70. Kirjoita viestikenttään teksti Nuoret.

Lue lisää aiheesta Lahjoita ja tue -sivulta.