Siirry pääsisältöön

Kansallisteatterin näytännöt on peruttu maaliskuun loppuun saakka.

""

Kun tämän kirjoittamisesta on kulunut kaksi viikkoa, Inarin Muddusjärven jäällä kulkija voi nähdä pienen valopisteen pimeässä illassa. Keskellä asumatonta metsää ja vaaroja, keskellä ei mitään. Hän saattaa siristää silmiään ja epäillä näkevänsä nuotion loisteen. Mutta jos hän on paikallinen, hän tietenkin tietää että tuolla vaaran kupeessa on talo, ja talossa asuu minun perheeni. Ja jos hän on asioista perillä oleva paikallinen – niin kuin pienissä kylissä naapurit tahtovat olla – hän tietää myös, että Auri se siellä taitaa tehdä lähtöä Helsinkiin.

Talossa minä luultavasti juoksen ympyrää heitellen täysin toissijaisia tavaroita matkalaukkuun. Teen lähtöä kotoani saaresta Helsinkiin, jossa vietän koko kevään töissä.

”Täällä on vain kaksi kellonaikaa: aamupäivä ja iltapäivä”

Muddusjärvi vaihtuu Helsingin kantakaupunkiin, korvissa soiva hiljaisuus jatkuvaan taustahälyyn, talvi kevääseen. Toisin kuin Inarissa, Helsingissä ei kannata hidastaa askelia jokaisen vastaantulijan kohdalla siltä varalta, että tämä olisi tuttu. Eikä Helsinkiin päde inarilaiselta poromieheltä kuulemani sanonta: ”Täällä on vain kaksi kellonaikaa: aamupäivä ja iltapäivä”.

Valmistautuessani tähän kevääseen ja Donna Quijoten harjoituksiin olenkin miettinyt aikaa. Useimpina päivinä sitä, mistä sitä saisi lisää, ja toisinaan sitä, miten pitkältä tai lyhyeltä aika loppujen lopuksi tuntuu.

Tätä kirjoittaessani Donna Quijoten ensi-iltaan on tasan kaksi kuukautta. Se tuntuu järjettömältä, koska se on niin lyhyt aika. Olen ollut mukana tässä teoksessa tavallaan jo yli kolme vuotta, lähtien loppuvuonna 2017 saamastani puhelusta.

”–koko tämän ajan Donna Quijote on ollut elämässäni.”

On ihan tavallista, että isot produktiot suunnitellaan vuosia etukäteen. Sekin on arkipäivää, että ne siirtyvät ja työryhmät rukkaavat aikatauluja uusiksi. En silti muista toista teosta, jossa olisin ollut jollakin tasolla kiinni neljättä vuotta. Muutama isompikin elämää mullistava asia on sattunut tänä aikana. Olen ehtinyt saada lapsen ja valvoa puolitoista vuotta – ja selviytyä siitä. Viimeisen vuoden aikana olen kaikkien maailman ihmisten lailla törmännyt myös tiettyyn pandemiaan, josta en halua sanoa mitään.

Jotakin symboliikkaa voisi hakea siitä, että koko tämän ajan Donna Quijote on ollut elämässäni. Viileänä ja eleettömänä, mutta samalla vahvana ja valmiina. Aika on liukunut ja madellut ja viipyillyt ja hurahtanut ohi, minä itse olen valvonut öitä, paiskinut töitä, kaivannut esiintymistä ja myös esiintynyt. Ja koko ajan jossakin alitajunnan tasolla Donna Quijote on seissyt haarniskassaan sanomatta oikeastaan mitään.

”Laulan ensimmäistä kertaa elämässäni näyttämöllä.”

Pian on käsillä se hetki, kun kohtaan viimein teoksen ja tähän asti taka-alalla pysytelleen Donna Quijoten. Tutustun Kansallisteatterin käytäviin ja teoksen työryhmään, jokaiseen erikseen ja heidän paikkaansa esityksen rattaistossa. Vedän ylleni haarniskan, puhvihihat tai mitä ikinä puvustaja on minun varalleni suunnitellutkaan. Omaksun tekstiä ja tanssin yhdessä ja yksin. Laulan ensimmäistä kertaa elämässäni näyttämöllä.

Donna Quijote tulee yhtäkkiä aivan lähelle, ja joudun katsomaan teosta silmiin. Kohtaamaan sen, mitä se edustaa, ja millä tavoin se ilmaisee asioita. Joudun rakentamaan suhteen paitsi siihen, myös jokaiseen teoksen osa-alueeseen: tekstiin, tanssiin, lauluun, näyttämökuvaan. Toisiin esiintyjiin ja työryhmään. Abstraktista tulee konkreettista monen vuoden odotuksen jälkeen, keskellä poikkeuksellisia aikoja.

Teoksessa on lisäksi taso, joka aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita: siinä puhutaan inarinsaamea.

”Sillä, mitä kieltä käytetään, on valtava merkitys.”

Kieltä, joka on minulle rakas ja johon minulla on erityinen suhde. Kieltä, jota puhun elämäni tärkeimmälle ihmiselle, lapselleni. Kieltä, jolla hän kutsuu minua äidiksi. Mutta toisaalta myös kieltä, joka on uhanalainen ja harvojen puhuma. Ja kieltä, jota en itse oppinut äidinkielenäni, vaan jonka opettelin aikuisena. Kieltä, jonka isoisä vei mukanaan hautaan.

Nyt minä puhun sitä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä.

Kysymys kielestä palaa tässä tapauksessa jälleen ajan kulumiseen. Siinä missä yksi tai kaksi sukupolvea sitten tapahtui kielenvaihdos saamenkielistä suomeen, elämme nyt aikaa, jolloin ikäiseni saattavat tehdä käänteisen kielenvaihdoksen suomesta saameen. Prosessi on raskas molempiin suuntiin. Kieltä, sen merkitystä ja omaa tunnesidettä siihen tulee pohdittua huomattavasti painavammin kuin aiemmin.

Tunnen tämän painon opetellessani tekstiä inarinsaameksi – suomenkielistä käsikirjoitusta minulla ei ole edes ollut, joten olen tutustunut Donna Quijoteen täysin saamenkielisenä. Sillä, mitä kieltä käytetään, on valtava merkitys. Kysymys ei ole siitä, että kieli on koriste, ja varsinainen sisältö heijastetaan tekstitauluun suomeksi.

”Kieli ei ole enää vain mauste, kaksi sanaa itsenäisyyspäivän lähetyksessä.”

Kieli on todiste. Kun katsoja kuulee inarinsaamea Kansallisteatterin näyttämöllä, se tarkoittaa, että pieni inarinsaamen kieli on myös maamme kansallisen teatteriinstituution kieli. Ei yhden näytelmän eikä yhden esiintyjän tai yhden pienen yhteisön. Kieli ei ole enää vain mauste, kaksi sanaa itsenäisyyspäivän lähetyksessä. Kielestä tulee osa suurempaa rakennetta. Se tulee näkyväksi ja noteeratuksi. Moni katsoja, moni suomalainen, kuulee sitä ensimmäistä kertaa elämässään. Se ei ole vähäpätöinen asia.

Kun minä puhun inarinsaamea Kansallisteatterin näyttämöllä, tulen samalla osoittaneeksi, että se on mahdollista jopa minulle, kielettä kasvaneelle. Ja vaikka oma lapseni on vielä pieni eikä ymmärrä asian koskevan itseään, on silläkin valtava merkitys, että hänen äidinkielensä kuuluu kansallisissa instituutioissa ja upeissa teatterisaleissa, joihin on hänen kotoaan matkaa reilusti yli tuhat kilometriä.

Se osoittaa, että saaren poika Inarista puhuu kieltä, joka kelpaa ihan mihin vaan.

Tämä tekee laukkujen pakkaamisesta ja kotoa lähtemisestä helpompaa. Minähän lähden viemään kieltäni sinne, minne se itseoikeutetusti kuuluu, maamme muiden virallisten kielten joukkoon.

Etunäyttämölle.

""

Kirjoittaja Auri Ahola on inarinsaamelainen tanssija, joka nähdään Donna Quijote -esityksen nimiroolissa. Lue lisää Donna Quijote -esityksestä teoksen omalla sivulla.