Siirry pääsisältöön

Ihminen on aina ollut avoin kysymys itselleen. Tämän päivän tieteellisissä ja filosofisissa keskusteluissa ihmisyyden kysymys jäsentyy usein kahden käsitteen tai idean ympärille. On ehdotettu, että olemme siirtyneet antroposeenin ja posthumanismin aikaan. Antroposeeni kuvaa holoseenin jälkeen tulevaa geologista epookkia, jossa ilmasto on muuttumassa, yhä suurempi osa maa-alasta on ihmisen muokkaamaa, ympäristö kemikalisoituu ja luonnon monimuotoisuus hupenee. Antroposeenissa koko maapallojärjestelmä on uudessa, arvaamattomassa tilassa, ja muutoksen aiheuttajana on yksi laji, Homo sapiens. (Steffen et al. 2015; Hamilton 2017.)

”Käsitys ihmisestä rationaalisena, omaa luontoaan ja ulkopuolista, ei-inhimillistä luontoa harkiten hallitsevana olentona on kriisissä, kun ihminen on vaarantanut elinolosuhteet useilta maapallon eliölajeilta – itseltäänkin.”

Posthumanismi viittaa ajatteluun ja tilanteeseen humanismin jälkeen. Käsitys ihmisestä rationaalisena, omaa luontoaan ja ulkopuolista, ei-inhimillistä luontoa harkiten hallitsevana olentona on kriisissä, kun ihminen on vaarantanut elinolosuhteet useilta maapallon eliölajeilta – itseltäänkin. Ihminen on myös luomassa koneita, joiden tietojenkäsittelymahdollisuudet ylittävät ihmisen kognitiiviset kyvyt. Posthumanistinen ajattelu suhtautuu kriittisesti myös klassisten humanististen arvojen toteutumiseen: inhimillinen kohtelu ei yllä toisiin eläinlajeihin eikä kaikkiin ihmisiinkään. (Haraway 2008; Wolfe 2010.)

Jotkut tutkijat ja filosofit iloitsevat ihmiselle avautuvien uusien mahdollisuuksien edessä. Jos ihmisen on mahdollista muuttaa ympäristöään ja ekosysteemejä planetaarisella laajuudella, on tilanne otettavissa myös haltuun: luonto on parannettavissa ja paranneltavissa uudenlaiseksi, entistä sopivammaksi ihmiselle. Ihminen saa myös käyttöönsä epäinhimillisen järeät laskutehot ja vääntövoimat keksimistään koneista, ja lopulta hän kykenee parantelemaan itseäänkin yhä kehittyneemmällä teknologialla.

On niitäkin, jotka näkevät tieteellisen ja teknologisen kehityksen ihmistä nöyrryttävänä ilmiönä. Feministinen tieteenfilosofi Donna Haraway (2008, 11–12) puhuu psykoanalyytikko Sigmund Freudia seuraten kuvaannollisesti neljästä haavasta, jotka ihminen on tietämyksensä kasvaessa saanut. Kopernikaaninen haava suistaa ihmisen maailmankaikkeuden keskustasta ja darwinilainen haava luomakunnan huipulta. Freudilainen haava kyseenalaistaa ihmisen oman mielensä suvereenina tuntijana. Harawayn ehdottama kyborginen haava limittää toisiinsa orgaanisen ja teknisen kehollisuuden, jolloin ihmisen erityislaatuisuus edelleen kyseenalaistuu.

Kun elämää ylläpitävät järjestelmät ovat nyt uhattuna, ihmisen on luontevaa katsoa taaksepäin, oman lajinsa alkuun, ja avata uudelleen darwinilainen haavansa.

”Mutta milloin apina lakkaa olemasta apina ja katsotaan ihmiseksi?”

Nykyisen tieteellisen käsityksen mukaan maapallolla on elänyt yhtä aikaa useiden eri ihmislajien edustajia. On siis luovuttava siitä kohtalonomaisesta suoralinjaisesta ajattelumallista, jossa ihmislaji kehittyy edeten alkeellisemmasta monimutkaisemmaksi olennoksi. Kehityksen portaita yksitellen, vaihe kerrallaan askeltavan ihmisolennon malliin tuntuu kirjoittuvan usko tarkoituksenmukaisuuteen: ihminen saavuttaa huipun ja on lopulta kehittynein, valmis itsensä.

Mutta milloin apina lakkaa olemasta apina ja katsotaan ihmiseksi? Kysymys on määritelmällinen ja liittyy siihen, miten laji ja ihmismäisyys ymmärretään. Tieteessä ihmismäisyyden kriteereinä on pidetty muun muassa pystyasentoa, aivojen suurta kokoa suhteessa kehoon, työkalujen käyttöä ja pitkittynyttä lapsuutta. (Ylikoski & Kokkonen 2009, 68–73.) Nykyisen evoluutioteorian mukaan lajit ovat yksilöiden muodostamia populaatioita. Yhteinen alkuperä ja geenit populaation sisällä selittävät samaan lajiin kuuluvien keskinäistä samanlaisuutta. Mitään kaikille yhteistä lajiolemusta ei ole olemassa. (Mt., 10.) Näiden määritelmällisten puitteiden sisällä ihmisyys (ja apinuus) on hämmentävän avointa.

”Kulttuurit alkavat erottua toisistaan. Ihmisen evoluution noin viiden miljoonan vuoden mittaista kokonaishistoriaa ajatellen tämä muutos tapahtuu hämmästyttävän nopeasti, alkaen vain noin 50 000– 40 000 vuotta sitten.”

Ihmisen evoluution historiassa tunnetaan kuitenkin kulttuuriseksi vallankumoukseksi kutsuttu aiemmasta kehityshistoriasta poikkeava vaihe. Ihmisyhteisöt alkavat valmistaa uudenlaisin tekniikoin yhä kehittyneempiä työkaluja ja aseita. Ruoan valmistaminen monipuolistuu ja ruokaa aletaan myös varastoida. Ihmiset koristautuvat entistä taidokkaammin, vaatettavat itsensä paremmin ja alkavat kuvata ihmisiä ja eläimiä maalauksissaan ja veistoksissaan. Heillä on käytössään yhä enemmän erilaisia materiaaleja, mikä viittaa vaihdantaan yhteisöjen välillä. Myös asumukset kehittyvät ja asutus leviää yhä laajemmalle pohjoiseen. Kulttuurit alkavat erottua toisistaan. Ihmisen evoluution noin viiden miljoonan vuoden mittaista kokonaishistoriaa ajatellen tämä muutos tapahtuu hämmästyttävän nopeasti, alkaen vain noin 50 000– 40 000 vuotta sitten. (Ylikoski & Kokkonen 2009, 79–81.)

Ihmisen siis tiedetään polveutuneen muista kädellisistä, ja nykyisin menetelmin ihmislajien ominaispiirteistä ja ihmisen evoluutiosta saadaan yhä enemmän ja tarkempaa tietoa. Ymmärrys Homo sapiensin evolutiivisesta, geneettisestä ja toiminnallisesta yhteydestä muihin eläinlajeihin on kuitenkin tarkoittanut eri aikoina eri asioita. Esitellessään evoluutioteoriansa 1859 Charles Darwin osallistui hankaliin, jo ennen hänen julkaisuaan alkaneisiin ja tänäkin päivänä jatkuviin keskusteluihin ihmisen alkuperästä.

Ihmistä on myös ajateltu muiden eliölajien tavoin ympäristöönsä sopeutuvana ja sen kanssa vuorovaikutuksessa toimivana monimutkaisena koneena. Tällaiset 1950–1970-luvuilla kulta-aikaansa eläneet systeemiteoreettiset ja etologiset eli järjestelmien toimintaa ja eläinten lajityypillisiä käyttäytymispiirteitä tutkivat suuntaukset katsoivat ihmistä optimistisesti orgaanisena koneena ja olentona, joka kehittää yhä monisyisempiä kulttuurisia systeemejä. Esimerkiksi etologi Konrad Lorenz totesi ihmisyhteiskunnan olevan ”mutkikkain kaikista maapallomme elollisista systeemeistä”, ja että ”juuri nyt ihmiskunnalla on edessään mahdollisuus aavistamattoman pitkälle johtavaan kehitykseen” (Lorenz 1977, 295).

”Ihmistä on myös ajateltu muiden eliölajien tavoin ympäristöönsä sopeutuvana ja sen kanssa vuorovaikutuksessa toimivana monimutkaisena koneena.”

Kokoava esitys siitä, mitä tai kuka ihminen on, kuullaan tyypillisesti luonnontieteilijöiden lisäksi filosofeilta. Länsimaisen filosofian historiassa ihmisen kysyminen on liittynyt ihmisen erityisyyden tunnistamiseen. Ihminen erottautuu olentona eläimestä ja muista elollisen kategorioista, ja hän rajaa muokkaamansa elinpiirin eli kulttuurin luonnosta. Ihminen on eläintä ja luontoa tarkasteleva, luokitteleva ja hyödyntävä subjekti. Homo sapiens kykenee täydellisimmin myös tuntemaan itsensä ja ymmärtämään olevansa olemassa.

Ihmisen erillisyyttä, erityislaatuisuutta ja poikkeavaa kyvykkyyttä korostava ajattelutapa on nähty syypäänä siihen ekologiseen kurimukseen, jossa tänä päivänä elämme. Toisaalta ihmisillä on ollut ja on edelleen lukuisia erilaisia käsityksiä omasta ihmisyydestään ja suhteestaan muuhun luontoon.

Yuval Noah Hararin teos Sapiens (2011, suom. 2016) esittää, että Homo sapiensin voima on perustunut uskontoon, ideologiaan ja tarinoihin. Näihin aineettoman kulttuurin muotoihin perustuvat kaikki konkreettista valtaa, järjestystä ja käytäntöjä säätelevät rakenteet. Aineeton kulttuuri on tarjonnut ja tarjoaa niin kutsuttuja suuria kertomuksia eli yhteisesti jaettuja (ja sitä ennen yhteisiksi luotuja ja tuotettuja) käsityksiä ihmisen ja ihmisyhteisön alkuperästä, kehityksestä ja päämäärästä. Niiden avulla suuretkin ihmisryhmät kykenevät muodostamaan toimivan yhteisön ja työskentelemään yhteiseksi hyödyksi.

”Kertomukset ja ideologiat tasapäistävät ihmisiä, tekevät kaikista yksilöistä yhtenäisen ja yhteen suuntaan kulkevan massan.”

Suuriin kertomuksiin ja niiden taustalla oleviin ideologioihin liittyy myös vaaroja. Kertomukset ja ideologiat tasapäistävät ihmisiä, tekevät kaikista yksilöistä yhtenäisen ja yhteen suuntaan kulkevan massan. Esimerkiksi ehdotusta antroposeenista on arvosteltu siitä, että se syyllistää kaikki ihmiset, köyhimmätkin, negatiivisten ympäristömuutosten aiheuttajina. Suurista kertomuksista tulee helposti myös poliittisia ja ideologisia lyömäaseita, kannustimia ja välineitä vallanpitäjien käyttöön.

Vaikka suuret kertomukset ovat ongelmallisia, nyt sellaiselle olisi kuitenkin tarvetta, kuten filosofi Clive Hamilton (2017, 76–87) on todennut. Ekologisen hätätilan vuoksi olisi löydettävä planetaarisissa rajoissa elävän ihmisyyden malli – kertomus, joka pohjustaisi jokaisen yksilön, yhteisön, kansakunnan ja koko ihmiskunnan arvoja ja valintoja. Tilanteessa, jossa osalla meistä on niin paljon ja osalla kauhistuttavan vähän, ei tällaisen kertomuksen luominen ole helppoa.

”On helpottavaa ajatella, että ihmisolemus on ikuisesti avoin ja sen kohtalo aina auki.”

Hararin Sapiens-teoksen lopussa esitetään ihmisestä kysymys: ”mitä se haluaa haluta”. Kysymys on äärimmäisen vaikea, koska se asettaa haluajaksi lajin – abstraktion, joka ei oikeastaan voi haluta muuta kuin menestymistään ja leviämistään, jos biologeihin on uskominen. Tämä tie näyttää antroposeenin aikana tuhoon tuomitulta, jos menestyminen ymmärretään aineellisesti. Kysyä, mitä tietty ihmisyhteisö haluaa haluta, on yhtä lailla hankalaa, koska joukkojen halun taustalla on oletettavasti ohjailevia voimia. Entä riittääkö se, mitä yksilöt haluavat, ja onko yksilön halu koskaan sovitettavissa yhteisön tai ihmiskunnan haluun?

Ihmisellä ei ole lajina tiettyä tarkkaa alkua, eikä sillä tule todennäköisesti olemaan tiettyä tarkkaa loppua. On helpottavaa ajatella, että ihmisolemus on ikuisesti avoin ja sen kohtalo aina auki. Luottamus ajalliseen jatkumoon kauas eteenpäin, kohti tulevia ihmislajeja, vaikuttaa kuitenkin tänä päivänä uhatulta. Mikä olisi se uusi jaettu halu ja sille rakennettu yhteinen kertomus, joka pelastaa meidät ihmisen avoimeen tulevaisuuteen?

FT, dos. Karoliina Lummaa
BIOS-tutkimusyksikkö

 

Lähteet

Hamilton, Clive 2017. Defiant Earth. The Fate of Humans in the Anthropocene. Cambridge & Massachusetts: Polity Press.
Haraway, Donna J. 2008. When Species Meet. Minneapolis & London: University of Minnesota Press.
Lorenz, Konrad 1977. Peilin kääntöpuoli. Tutkielma inhimillisen tiedon luonnonhistoriasta. Suom. Anto Leikola. Helsinki: Tammi. [Die Rückseite des Spiegels: Versuch einer Naturgesichte menslichen Erkennens, 1973.]
Steffen, Will, Broadgate, Wendy, Deutsch, Lisa, Gaffney, Owen & Ludwig, Cornelia 2015. The trajectory of the Anthropocene: The Great Acceleration. The Anthropocene Review 2:1, 81–98.
Wolfe, Cary 2010: What is Posthumanism? Minneapolis & London: University of Minnesota Press.
Ylikoski, Petri & Kokkonen, Tomi 2009. Evoluutio ja ihmisluonto. Helsinki: Gaudeamus.