Verkkosivustoamme uusitaan! Tästä johtuen ohjelmisto / kalenterinäkymissämme on toimintaongelmia. Tällä hetkellä nopein tapa tehdä lippuostoksia on Lippu.fi-verkkosivustolla. Pahoittelemme häiriöitä.

”Vanha maailma on menossa hautaan ja uusi kovempiotteinen maailma syntyy tykkijylinän ja teloitusplutoonien yhteislaukausten säestämänä. Valtavat voimat ovat kokoontumassa, lennätinuutiset puhuvat joka päivä hiljaa kieltä niille, jotka pystyvät näkemään yhteydet.”

Näin kuvasi 1930-luvun tunnelmaa runoilija ja kirjailija Örnulf Tigerstedt. Ajatuksineen hän kuului laajempaan suomenruotsalaiseen kulttuuripiiriin, joka oli innostunut italialaisesta fasismista jo 1920-luvulla. Tigerstedt ja hänen hengenheimolaisensa näkivät fasismissa aatteen, joka pelastaisi Euroopan. Tigerstedt tottui etsimään lennätinuutisten hiljaisesta kielestä merkkejä uuden ajan sarastuksesta, väkivaltaisesta vallankumouksesta, joka murskaisi mädät yhteiskuntarakenteet ja johdattaisi Euroopan kohti uutta yhteiskuntaa ja uutta ihmistä.

Tigerstedtin maailmankuva kumpusi vahvasti sisällissodan kokemuksista. Neuvostoliitto ja neuvostokommunismi merkitsivät hänelle vuoden 1918 punaisten ja heidän aatteensa, sosialismin, kiteytymää. Ne edustivat eläimellistä pahuutta, sivilisaation antiteesiä, jonka kanssa kompromissit olivat mahdottomia. Sisällissodan perinnöstä tuli Suomessa kauaskantoinen ja katkeran jakava. Tigerstedtin se sai haaveilemaan väkivaltaisesta kumouksesta aivan samoin kuin ne, joille sosialismi ja kommunismi merkitsivät ainoaa toivoa paremmasta maailmasta. Suomalaiset kommunistit olivat yhtä vähän kuin Tigerstedt halukkaita kompromisseihin porvarillisen ja liberaalin poliittisen järjestelmän kanssa.

Neuvostoliitto oli tulosta maailmansodasta ja Venäjän epäonnistuneesta siirtymisestä vallankumouksen kautta liberaaliin demokratiaan ja oikeusvaltioon. Bolševikkien vallankaappaus syksyllä 1917 oli johtanut sisällissotaan ja yhden 1900-luvun raaimman diktatuurin syntymiseen aivan Suomen naapuriin. Neuvostoliiton perustamisesta ja Mussolinin fasistien valtaannoususta vuonna 1922 oli alkanut sotienvälisen aikakauden eurooppalaisten yhteiskuntien luisu kohti autoritaarisia ja diktatorisia hallintoja. Se kiihtyi, kun osakemarkkinoiden kupla Yhdysvalloissa puhkesi vuonna 1929, ja läntiset taloudet syöksyivät yksi toisensa jälkeen lamaan.

Itseluottamus horjahti: eikö kapitalismi kyennytkään luomaan kestävää vaurautta, eikö demokratia johtanutkaan poliittiseen vakauteen? Liberaali yhteiskunta-ajatus näytti olevan ilmiselvässä kriisissä; kun sen tulevaisuudennäky tuntui samentuvan, alettiin turvaa hakea autoritaarisesta johtajuudesta. Neuvostokommunismin ja fasismin lupailema taloudellinen ja yhteiskunnallinen uudestisyntyminen suunnitelmatalouden tai kansallisen yhteisön pohjalta alkoi näyttää houkuttelevalta.

Tammikuussa 1933 Hitler kansallissosialisteineen nousi valtaan Saksassa. Kansallissosialistien kannatus oli kasvanut voimakkaasti talouslaman kurimuksessa. Puolueesta tuli heinäkuun 1932 parlamenttivaalien jälkeen Saksan valtiopäivien suurin puolue. Valtaannousu onnistui kuitenkin vasta, kun valtakunnankanslerin paikka perinteisten konservatiivien avulla junailtiin Hitlerille jälleen yhdessä hallituskriisissä.

Osa Saksan konservatiiveista liittoutui kansallissosialistien kaltaisten radikaalinationalistien kanssa, koska he kuvittelivat jakavansa yhteisen arvopohjan. Paljon yhteistä löytyikin: nöyryytetty kansallismielisyys, kommunismin vastustaminen, perinteiset arvot, epäluulo edustuksellista demokratiaa kohtaan. Konservatiiveilta jäi kuitenkin ymmärtämättä, että kansallissosialistit olivat valmiita menemään paljon pitemmälle. He olivat vallankumouksellisia, eikä heidän vallankumouksensa päättyisi valtaannousuun. Siitä se vasta alkaisi.

Yksi toisensa jälkeen valtaan kiipineet diktatuurit täyttivät 1930-luvun radioaallot ja sanomalehtipalstat propagandallaan, joka sai vuosikymmenen aikalaismuistoissa tuntumaan vilpillisyyden ja matalamielisyyden aikakaudelta. Propagandistisen kielenkäytön arkipäiväistyminen ruokki edelleen polarisoitumista. Kirjailija Olavi Paavolaisen se sai vuosikymmenen lopulla puuskahtamaan, kuinka koko aikakausi toimi pelkkien iskulauseiden varassa:

”Meidän on vihdoin opittava katsomaan asioita uudesta näkökulmasta. Meidän on käsitettävä, että asiat, joille me olemme tottuneet antamaan nimen ’totuus’, ovat nykyään vain välikappaleita diktatorisen propagandan ja tahdon palveluksessa.”

Vuosikymmenen diktatorinen tahto säteili ennen muuta Euroopan kahdesta suuresta diktatuurista, Neuvostoliitosta ja Hitlerin Saksasta. Valtakunnankansleriksi noustuaan Hitler ei kuitenkaan ollut mikään yleinen hälytysmerkki. Uusi kansleri oli aluksi selvästi hillinnyt puheitaan. Erityisesti hän pysytteli pitkään hiljaa ennen raivokkaasti panettelemistaan juutalaisista. Eiköhän, ajatteli moni, viran tuoma poliittinen vastuu kesyttäisi tämänkin kansankiihottajan. Hitlerin olisi varmasti pakko maltillistaa politiikkaansa, joko hallituksessa istuvien konservatiiviliittolaisten, politiikan arjen vaatimusten, tai ulkovaltojen painostuksen takia. Ja jos Saksan juutalaisia syrjittiin, eivätköhän nämä vain olleet itsekin antaneet aihetta kohteluunsa?

1930-luvun loppupuolelle tultaessa merkittävä osa eurooppalaisista aikalaisista saattoi olla varmoja vain harvoista asioista. Hitler ehkä puhui syrjinnästä, ja uhkaili sodalla, jossa miljoonat saattaisivat kuolla. Mutta mitä Hitlerin puheet ikinä olivatkin, Stalin oli jo tehnyt kaiken mistä Hitler vasta puhui. Jos oli valittava Saksan ja Neuvostoliiton välillä, suurin osa eurooppalaisista ei-sosialisteista valitsi epäröimättä Saksan. Kuten kirjailija Matti Kurjensaari myöhemmin kirjoitti:

”Tuntui kuin keskellä Eurooppaa olisi ruvennut riehumaan kesytön luonnonvoima, joka tuntemattomaan päämäärään pyrkiessään raivasi kaikki esteet tieltään. Mielipiteet lensivät huolettomasti ja kevyesti kuin tennispallot; mutta aina tuli keskustelussa kohta, jolloin yhtäkkiä vakavoiduttiin, lakattiin puhumasta pilkallisesti pyhistä asioista ja joku seurasta totesi, että Saksa pelasti sentään Euroopan bolshevismilta. Ja kaikki panivat kätensä ristiin ja vastahakoisimmatkin nyökäyttivät hartaasti päätään. Ja siihen keskustelu päättyi. Laskemattomat olivat ne voitot, joita Hitler näin niitti suomalaisten kahvipöytien ympärillä.”

Suomessa oli jo 1930-luvun alkuvuosina koettu ennen näkemättömän voimakas kansallismielisen radikalisoitumisen aalto. Sen käyttövoimana oli kommunismia kohtaan tunnettu pelko ja viha, joka sai suuren joukon ei-sosialistisia suomalaisia antamaan tukensa Lapuan liikkeelle. Lapualaiset olivat omien sanojensa mukaan ”kristillis-siveellinen” liike, joka oli tähdätty kommunistien vaikutusvallan kukistamiseen Suomessa. Se oli hyvä teema maassa, jossa poliittinen kenttä kokoomuksesta sosiaalidemokraattien pääjoukkoon oli jo valmiiksi asennoitunut kommunismia vastaan.

Kävi pian ilmi, että lapualaisten tavoitteet olivat pitemmällä kuin pelkässä kommunismin vastustamisessa. Liikkeen älyllinen ydin koostui suomalaisista fasisteista, jotka tähtäsivät vallankumoukseen ja yhteiskunnan järjestämiseen kokonaan uudelle pohjalle. Se tuli selväksi sitä mukaa, kun Lapuan liike syyllistyi yhä karkeampaan poliittiseen väkivaltaan. Maltillisemmat kannattajat alkoivat harkita tilannetta uudelleen, ja joukkokannatus suli pois. Lapualaisten tueksi liittyneet suomalaiset kommunisminvastustajat olivat olleet vähällä tehdä saman virheen kuin Saksan konservatiivit Hitlerin kanssa. Fasistien kanssa liittoutuminen oli vaarallista peliä, sillä fasistinen vallankumous ei lopulta säästäisi liittolaisiaankaan. Joka ei alistuisi, se murskattaisiin ennemmin tai myöhemmin.

Suomalaisiltakin antikommunisteilta jäi ymmärtämättä, että heidän fasistiset liittolaisensa eivät jakaneet kommunismin pelkoa konservatiiviselta pohjalta. Konservatiiviset kommunismin vastustajat halusivat torjua vallankumouksen ja sen yhteiskunnallisen järjestyksen ja arvomaailman nurinkääntymisen, jota katsoivat kommunismin edustavan. Fasistien näkökulma oli toinen. He olivat vallankumouksellisia, jotka oikeastaan ihailivat Stalinia tämän häikäilemättömyyden tähden. Kuten filosofian ylioppilas Matti Kuusi vuonna 1936 kirjoitti Akateemisen Karjala-Seuran Suomen Heimo-aikakauslehdessä:

”Neuvosto-Venäjän määrätietoinen irroittautuminen Länsi-Euroopan ylikulttuurista on ollut mittasuhteiltaan maailmanhistoriallinen teko. Miljoonain ihmishenkien menetys ei vähennä sen kammottavuudessaankin nerollista suuruutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Moskovassa on ”huomispäivää” enemmän kuin kenties yhdessäkään Euroopan nykyisessä keskuksessa.”

Ja sitten aika loppui. Aatteelliset rintamalinjat olivat valmiina, tarvittiin enää kipinöitä. Vuosikymmenen loppupuoliskolla maailmansota alkoi vähitellen käynnistyä uudelleen. Ensin se leimahti Afrikassa. Vapaita kohteita imperiumien perustajille ei löytynyt muualta kuin Etiopiasta, jonka Mussolini halusi liittää merentakaiseen valtakuntaansa. Italian edellinen valloitusyritys oli päättynyt nöyryyttävään tappioon, ja nyt oli aika kostaa. Fasistihallinto kävi lokakuussa 1935 tykistön, ilmavoimien ja sinappikaasun avulla kuningasten kuningas Haile Selassien armeijoita vastaan.

Sitten leimahti Euroopassa. Vuonna 1936 alkaneesta Espanjan sisällissodasta tuli sotienvälisen aikakauden polarisoitumisen eurooppalainen näyttämö. Vastakkain näyttivät olevan demokraattinen tasavaltalaisuus yhtäällä, ja fasistiset, militaristiset diktatuurit toisaalla. Espanjan konflikti kuvattiin kummallakin puolella kamppailuksi sivilisaation ja länsimaiden tulevaisuudesta; musta ja punainen peittivät alleen konfliktin kirjavan asialistan. Molemmin puolin taistelu miellettiin kaiken hyvän puolustamiseksi.

Kuten sisällissodissa yleensä, todellisuus maanpinnan tasolla oli huomattavasti monimutkaisempi. Espanjassa taisteltiin periaatteiden lisäksi paikallisista identiteeteistä, kirkon asemasta, alueellisesta itsemääräämisoikeudesta. Tasavallan lipun alle ryhmittyi niin anarkisteja, kommunisteja, liberaaleja kuin alueellisia itsehallintoja ajavia baskeja ja katalaaneja. Kapinallisten keihäänkärkenä taisteli Francon pohjoisafrikkalaisia ammattisotilaita, tukevoitettuna fasistisilla falangisteilla, katolisilla rojalisteilla, konservatiiveilla ja porvareilla. Eurooppalainen konflikti innoitti vapaaehtoisia matkaan myös Suomesta.

Sota alkoi myös Kaukoidässä. Heinäkuussa 1937 Japanin keisarillinen armeija ryhtyi järjestelmällisesti valloittamaan Kiinan ydinalueita. Hivuttava valloitusretki oli jatkoa 1900-luvun alussa käydylle Venäjän-Japanin sodalle. Kysymys oli raaka-aineiden ja markkinoiden varmistamisesta Japanin nousevalle teolliselle mahdille, lyhyesti sanottuna imperiumin luomisesta. Voitettuaan Venäjän Japani oli jo ulottanut ylivaltansa Korean niemimaalle. Nyt oli vuorossa Kiina.

Vilpillinen ja hämmentävä aikakausi oli huipentumassa väistämättömän loppukatastrofiinsa. Jouduttuaan pakenemaan Addis Abebasta Haile Selassie saapui maanpakolaisena Kansainliiton eteen Geneveen. Puheessaan hän varoitti Euroopan valtioita seurauksista, joita koituisi alistumisesta voiman ja häikäilemättömyyden edessä:

”Kysyn niiltä 52 kansakunnalta, jotka ovat luvanneet Etiopian kansalle apua sen tehdessä vastarintaa hyökkääjän edessä, mitä ne ovat halukkaita tekemään Etiopian hyväksi? Ja suurvalloilta, jotka ovat luvanneet yhdessä taata kaikkien niiden pienten valtojen turvallisuuden, jotka jonain päivänä voivat joutua saman kohtalon alle kuin Etiopia, minä kysyn, mihin toimiin aiotte ryhtyä?”

Kansainliiton jäsenmaiden toimet jäivät alimitoitettuihin pakotteisiin Italiaa vastaan, mutta Haile Selassien sanat tulivat kaikumaan vielä moneen kertaan. Ei kestänyt kauan, ennen kuin Suomi joutui kysymään samaa asiaa.

Neuvostoliiton kasvava voima oli alkanut käydä selväksi 1930-luvun puolivälin jälkeen. Kirjallisuus ja runous heijastivat muuttuvia mielialoja; Neuvostoliitto alettiin kuvata uhkaavana ja barbaarisena jättiläisenä, ja korostaa Suomea tulevan puolustustaistelun etulinjana, lännen ja sivistyksen etuvartiona. Se kuulosti hienolta, mutta oli ilmaus Suomen epäonnistuneesta turvallisuuspolitiikasta. Itsenäistynyt Suomi ei maailmansotien välisen ajanjakson etsikkoaikanaan kyennyt ratkaisemaan Neuvostoliiton muodostamaa turvallisuusongelmaansa. Kansainliitosta ei tullut siihen kiinnitettyjen toiveiden veroista kansainvälistä välitystuomioistuinta, reunavaltiopolitiikka epäonnistui.

Syksyllä 1939 aika loppui Suomeltakin. Vuosikymmenen päätössanat Suomen osalta lausui kirjailija Eino Hosia, joka kuvasi myöhäissyksyn ahdistunutta tunnelmaa Helsingissä:

”Suurtorilla aaltoilee ihmismeri. Laulua, soittoa. Pohjoismaiden liput saloissa. Suurkirkon tornin varjo taivaalla. Vuosisataiset hetket hukkuvat äänten sorinaan ja soiton pauhuun. On pohjoismaisen yhteiskohtalon juhla vietettynä uhkaavan kumeana syysiltana aavistelevan, kostean pimeyden levittäytyessä Helsingin päälle. Sota ei vielä ole alkanut. Idän suuri, punainen tulivuori kuitenkin jo savuaa taivaanrannalla, valmistautuen purkamaan laavaansa tämän kansan ja maan ylitse.

Kaivopuiston kallioilla iltapäivän hetkinä. Jostakin kantautuu kirkonkellojen soittoa, ehkä Johanneksen kirkosta. Meri on harmaa, etäinen. Sitten Hietalahdessa auringon laskiessa. Nostoranojen tummat varjot taivaalla, jossa viipyy kylmä, syksyinen hehku. Pimeässä asemalla, verhottujen lamppujen alla. Maaseudulle lähteviä ihmisiä nyytteineen, reserviupseereita toisen luokan vaunun portailla ja sillalla. Veturien savua…Kuljen pitkin Etelärantaa…Kolera-altaassa on kiiltäviä, öljyisiä läiskiä. Alkaa sataa. Vettä valuu hatunlieriäni pitkin, kohotan päällystakin kauluksen ylös…Kappeli on aivan kuin uponnut keltaisten mätänevien lehtien alle. Syksy on, musta, rauhaton, uhkaava syksy.”

Kuten niin moni, myös Hosia joutui viimein maksamaan vuosikymmenen valheet hengellään. Hän kaatui heinäkuussa 1941, jatkosodan alkupäivinä.

 

Dosentti Oula Silvennoinen on historiantutkija. Hänen viimeisin julkaisunsa on Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kanssa kirjoitettu teos Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet (WSOY 2016).