Dostojevski-essee

Millainen kirjailija Fjodor Dostojevski olisi ollut ilman vuosiaan Siperian vankileirillä tai ilman kokemustaan kuolemantuomiosta ja valeteloituksesta? Mistä hän olisi kirjoittanut? Millaisia ihmiskuvia ja kohtaloita hän olisi luonut?

Ne lähes kymmenen vuotta, jotka Dostojevski vietti poissa kotikaupungistaan Pietarista, muokkasivat hänestä sen kirjailijan, jonka tunnemme. Hänen käsityksensä ihmisluonnosta, hyvän ja pahan dialektiikasta, kärsimyksen olemuksesta ja inhimillisten olomuotojen loputtomista muunnelmista kiteytyivät noiden raskaiden vuosien aikana. Siperiassa syntyi se moniäänisyys, joka Dostojevskin romaaneita hallitsee. Ihmisluonteiden ja äänten kirjo, etiikan ja moraalin kysymykset, väitteet ja vastaväitteet. Vankileirin kakofonia muuntuu polyfoniaksi.

Dostojevskin pyrkimys ymmärtää hyvyyden ja pahuuden maksiimeja on kärsimyksen tuotetta. Ja ehkä siksi koko hänen tuotantoaan läpäisee juuri tuo pyrkimys ymmärtää kärsivää ihmistä. Jos ajattelemme Rikoksen ja rangaistuksen päähenkilöä Raskolnikovia ja hänen tekoaan, kahden ihmisen murhaa, niin luonnollisesti kauhistumme. Mutta Dostojevski kuljettaa lukijaansa niin, että tämä huomaa tuntevansa sympatiaa ja ehkä sääliäkin rikollista kohtaan. Raskolnikov ei ole ensisijaisesti murhaaja vaan kohti katumusta kamppaileva ihminen. Raskolnikovin matka pimeydestä valoon kulkee hirvittävän rikoksen kautta. Dostojevski ei kuitenkaan vie lukijaansa tuomion ja kostonhimon tunteita kohti, vaan kohti ajatusta, joka perustuu hänen omiin kokemuksiinsa Siperian vankileiriltä.

”Ainoa laki, joka täällä elämän asuntolassa pätee, on myötäkärsimisen laki.”

RIKOS

Rikos, jonka vuoksi Dostojevski tuomittiin karkotettavaksi ja pakkotyöhön tuntuu ajastamme katsoen lähes olemattomalta. Rangaistus tuntuu suhteettoman ankaralta. Kaikki alkoi keväällä 1847. Tuolloin Dostojevski ryhtyi vierailemaan Mikhail Butaševitš-Petraševskin luona. Petraševski oli suorittanut opintonsa Tsarkoje Selossa, jossa sijaitsi Venäjän aatelistolle tarkoitettu Aleksanterin lyseo. Uhmakkaan oppilaan maineessa ollut Petraševski valmistui sieltä rimaa hipoen. Hän jatkoi opintojaan Pietarin yliopistossa, jossa opiskeli lakia ja talouspolitiikkaa. Talouspolitiikan luennoilla hän vihkiytyi sosialismin uusimpiin virtauksiin. Erityisesti hän kiinnostui ranskalaisen Charles Fourierin utooppisen sosialismin teoriasta.

Kun Dostojevski ja Petraševski tapasivat, kumpikin oli kaksikymmentäkuusivuotias, Dostojevski jo nimeä saanut kirjailija ja Petraševski epämääräisessä maineessa oleva ulkoministeriön kielenkääntäjä. Hänet tunnettiin jatkuvasta rettelöinnistään virkamiesten kanssa ja erikoisista tempauksistaan, jotka suuntautuivat lähinnä virallisia säädöksiä ja vallitsevaa tapakulttuuria vastaan. Jälkimmäistä hän oli rikkonut muun muassa esiintymällä kirkossa naiseksi pukeutuneena. Kerrottiin myös, että kerran hän oli ajellut päänsä kaljuksi ja ilmestynyt ministeriöön näyttävässä peruukissa.

Petraševskiä pidettiin pikemminkin eräänlaisena narrina kuin vakavasti otettavana ajattelijana ja hän synnytti levottomuutta ja rintamalinjoja myös tovereidensa keskuudessa. Niin sanottuun Petraševskin piiriin hakeuduttiin monista syistä, joista yksi oli hänen valtava kirjastonsa, joka sisälsi mittavan määrän kiellettyä kirjallisuutta. Monien keräilijöiden tapaan Petraševski oli kylläkin valitettavan nuuka aarteistaan. Melko varmaa kuitenkin on, että myös Dostojevskia houkutti Petraševskin seuraan tuo maineikas kirjakokoelma. Toisen houkuttimen muodostivat perjantaisin pidetyt salonki-illat, joissa keskusteltiin etupäässä kirjallisuudesta ja yhteiskunnallisista asioista, usein aamuyöhön saakka.

Petraševskin piiri kokoontui myös pitkäperjantaisin, jolloin tarjottiin keskustelun lomassa kananmunia ja lihaa. Ortodoksisella Venäjällä se oli vakava pyhäinhäväistys, sillä pitkäperjantai oli vuoden ankarin paastopäivä. Ikoninurkassa paloi tuohus salongin isännän idolin Charles Fourierin kuvan edessä. Omalle maatilalleen Petraševski jopa perusti vuoden 1847 keväällä Fourierin oppien mukaisen falansterin, eräänlaisen kolhoosin. Yhteisesti sovittuna päivänä nelisenkymmentä perhettä muutti sosialistiselle koetilalle, joka seuraavaan aamuun mennessä oli tuntemattomasta syystä palanut maan tasalle.

Petraševski oli lannistumaton idealisti ja vakaumuksellinen ateisti. Ateismi olikin nähtävästi se seikka, joka esti Dostojevskin ja Petraševskin henkilökohtaisen lähentymisen. Kristinuskoon kasvatettuna Dostojevski ei voinut hyväksyä jumalanpilkkaa, jota Petraševski harjoitti. Aikalaiskertomusten mukaan heidän välinsä olivat etäisen viileät. Myöhemmin kuulusteluissa Dostojevski kuitenkin kertoi aina arvostaneensa Petraševskiä ja pitäneensä tätä kunnioitettavana ja nöyränä ihmisolentona.

Dostojevski itse totesi myöhemmin:

”Me leikimme liberalismilla, sillä kukapa kuolevainen ei nauttisi siitä leikistä?”

Venäjällä vapauden vaakakupin vastapainona oli maaorjuus. Se oli epäkohta, joka kuohutti myös Dostojevskin mieltä. Toukokuussa 1847 Nikolai I vetosi aatelistoon, pyytäen heidän tukeaan maaorjakysymyksessä. Tsaarin tähtäimessä oli maaorjien muuttaminen torppareiksi. Uutinen Nikolain vetoomuksesta levisi kulovalkean tavoin läpi pääkaupungin. Älymystön keskuudessa heräsi toivo oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta. Euroopasta kantautuvat uutiset kansannousuista ja uusien liberaalis-sosialististen aatteiden vyörystä, jotka ravistelivat vanhaa valtaa, herättivät lisää kiihkoa. Venäjä sen sijaan eli pysähtyneisyyden tilassa ja levottomuuksien pelossa Nikolai I kiristi entisestään sensuuria. Petraševskin piiri alkoi politisoitua. Syksyllä 1847 Dostojevski ryhtyi käymään säännöllisesti perjantai-iltojen kokoontumisissa.

Vuoden 1848 alussa piiriin ilmestyi Nikolai Spešnev, aristokraattinen seikkailija, jonka ympärillä leijui naistenmiehen ja vallankumouksellisen maine. Mainetta lisäsivät huhut hänen osallistumisestaan Sveitsin sisällissotaan, niin kutsuttuun sonderbundskriegiin. Spešnev oli myös tutkinut intohimoisesti kaikenkarvaisten salaseurojen ja maanalaisten liikkeiden toimintaa. Myöhemmin Dostojevski käytti Spešneviä esikuvanaan muotoillessaan Riivaajat -romaaninsa kiihkeää Stavroginia. Spešnev oli toiminnan mies, toisin kuin Petraševski. Edellinen oli valmis tarttumaan aseisiin ja ryhtymään äärimmäisiin toimiin tavoitteiden saavuttamiseksi, jälkimmäinen rauhoitteli ja teoretisoi. Välirikko oli väistämätön. Eräänä iltana tammikuussa 1849 Dostojevski ilmestyi ystävänsä Apollon Maikovin asunnolle ja kertoi, että Spešnev oli pyytänyt häntä liittymään uuteen salaiseen järjestöön, jonka päämääränä oli vallankumous. Dostojevski vannotti Maikovia pysymään vaiti asiasta ja tämä pitikin salaisuuden aina kuolemaansa asti. Asia tuli julki vasta vuonna 1922 Maikovin kirjoittamasta, lähettämättä jääneestä kirjeestä.

Lisäksi Dostojevski oli lainannut Spešneviltä viisisataa ruplaa. Tuo laina painoi Dostojevskiä kuin synti ja sai hänen mielessään tarunomaiset mittasuhteet. Hän kertoi ystävälleen Janovskille:

”Olen lainannut rahaa Spešneviltä ja nyt olen hänen kanssaan ja kuulun hänelle. En koskaan pysty maksamaan lainaa takaisin…..Ymmärrätkö, nyt minulla on oma Mefistoteleeni.”

Viimeistä lausetta Dostojevski toisteli kuin kuumeessa. Hän oli alkanut ymmärtää vaarat, jotka liittyivät Petraševskin piiriin ja pelko kiinni jäämisestä kasvoi. Perjantai-iltojen kokouksissa kävi yhä enemmän tuntematonta väkeä ja huoli mahdollisista ilmiantajista leijui raskaana ilmassa.

Uusia ryhmiä syntyi ja kokoontui. Spešneviläiset perustivat niin sanotun Palm-Durovin ryhmän, jonka tarkoituksena oli painaa ja levittää propagandaa. Toinen sen perustajista, Sergei Durov, toimittaja ja kääntäjä päätyi myöhemmin samalle pakkotyöleirille kuin Dostojevski. Joitakin kirjoituksia ryhmän keskuudessa luonnosteltiin, mutta alkuinnostuksen jälkeen mielet alkoivat muuttua. Kirjailijan veli Mihail Dostojevski kuului niihin jotka kiivaimmin vastustivat vallankumouksellisen materiaalin levittämistä. Myöhemmin kuulusteluissa Mihail kertoi myös veljensä vastustaneen sitä. Erimielisyyksien tähden Spešnev päätti toimia ryhmänsä kanssa omin päin. Käsipainokoneen osia alettiin hankkia eri puolilta Pietaria, mutta kaikki ehti raueta ennen kuin mitään saatiin aikaiseksi. Spešnevin salainen ryhmä ja sitä koskevat seikat eivät koskaan tulleet edes viranomaisten tietoon. Petraševskin piirissä asiat sen sijaan luisuivat kohti vääjäämätöntä tragediaa ja iltaa jolloin Dostojevski sinetöi kohtalonsa lukemalla Belinskin kirjeen Gogolille.

Petraševskin perjantai-illoissa keskustelut olivat käyneet kiihkeinä jo pitkään. Sana kokoontumisista oli kiirinyt myös salaisen poliisin korviin, joka solutti Petraševskin tuntumaan urkkijan, ensin hänen työpaikalleen ulkoministeriöön ja sieltä hänen tuttavuutensa kautta perjantai-iltojen istuntoihin. Miehen nimi oli Antonelli. Hänen tiedetään osallistuneen Petraševskin piirin seitsemään viimeiseen kokoontumiseen ja olleen siis paikalla myös sinä onnettomana iltana jolloin Dostojevski piti kohtalokkaan puheenvuoronsa. Aiheena oli maaorjuus ja keskusteli kävi jälleen kiivaana. Jotkut olivat sitä mieltä, että maaorjat voisi vapauttaa vain heidän oma tahtonsa nousta ikeen alta. Toiset pelkäsivät luokkasotaa ja mahdollisia väkivaltaisuuksia ja kannattivat maltillista poliittista ratkaisua.

Dostojevski katsoi hetkensä tulleen. Maaorjuus oli hänelle punainen vaate ja hänen käsissään oli paperi, jossa oli muotoiltu väkeväsanainen maaorjuutta vastustava kirjoitus. Dostojevski oli lukenut sen jo kaksi kertaa Palm-Durovin piirissä, mutta nyt paikalla oli uusia kuulijoita. Ensin Dostojevski luki kaksi Gogolin kirjettä ja lopuksi Belinskin kuuluisan vastauksen. Vaikutus oli sähköistävä, ihmiset kiihtyivät ja välihuutoja ja kommentteja esitettiin. Myös Antonelli kertoi myöhemmin, että vastaanotto oli sensaatiomainen. Paperit kiersivät kädestä käteen ja jäljennöksiä päätettiin tehdä, vaikka Dostojevski pyysi, että asia pidettäisiin salassa. Ja juuri sitä, että Dostojevskin katsottiin levittäneen kirjoitusta ja käyttäneen sitä propagandatarkoituksiin, pidettiin myöhemmin erityisen raskauttavana.

Rikos oli tapahtunut, rangaistus teki tuloaan. Vähän yli kaksi viikkoa myöhemmin, kahdeskymmeneskolmas huhtikuuta, Dostojevski heräsi aamuyöllä kotonaan metalliseen kalahdukseen. Hänen vuoteensa vieressä seisoi kaksi poliisia, jotka kehottivat häntä pukeutumaan. Hänet saatettiin ulos asunnosta ja istutettiin ulkona odottaviin vaunuihin. Tuona hetkenä Dostojevski astui ulos entisestä elämänpiiristään uuteen tuntemattomaan maailmaan.

RANGAISTUS

Saman päivän iltana Dostojevski vietiin Pietari-Paavalin linnoituksessa sijaitsevaan Aleksanterin raveliiniin, jossa sijaitsi poliittisille vangeille tarkoitettu erikoisosasto. Noin kuusikymmentä Petraševskin piiriin liitettyä ihmistä oli pidätetty. Heihin kuuluivat myös kirjailijan veljet Mihail ja Andrei, jotka kuitenkin pian vapautettiin.

Dostojevski ei jättänyt mitään kirjallista dokumenttia niistä kahdeksasta kuukaudesta, jotka hän vietti tutkintavankeudessa. Yksinäisyyden ja eristyksen katkaisivat ainoastaan kuulustelut. Selli oli yhdelle hengelle tarkoitettu holvikattoinen ja kiviseinäinen huone. Hajanaista valoa selliin tihkui katonrajassa olevasta, lähes umpeen maalatusta ikkunasta. Yöllä selli valaistiin öljylampulla, joka savutti enemmän kuin valaisi. Sellin ovessa oli Juudas, kurkistusaukko, josta äänettömästi käytävillä liikkuvat vartijat tarkkailivat vankeja. Hiljaisuus, totaalinen eristys ja jatkuva tarkkailu raastoivat hermoja, kuten aikalaisraportit kertovat. Öisin kuului huokauksia, koputuksia ja ääniä jotka komensivat vankeja heti lopettamaan, jos he tekivät jotain tarkkailijoiden mielestä arveluttavaa.

Dostojevski kertoi myöhemmin eräälle ystävälleen:

”Kun ymmärsin mihin olin joutunut, ajattelin että loppuni oli tullut, että en kestäisi edes kolmea päivää, mutta äkkiä rauhoituin…”

Dostojevski ryhtyi kirjoittamaan novellia Pieni sankari. Kirjoittaminen rauhoitti häntä ja vei huomiota muualle, pois itsestä, pois olosuhteista. Heinäkuussa Dostojevski kirjoitti veljelleen Mihailille, että hänen ruokahalunsa oli huono ja että hän nukkui ainoastaan viisi tuntia vuorokaudessa. Lisäksi häntä vaivasivat tulehtuneet peräpukamat, jatkuvat hermokouristukset, rintakivut ja sellainen tunne, että selli oli alati keinuva laiva. Myöhemmin syyskuussa Dostojevski kirjoitti, että ei suostu antamaan periksi, että, hän tietää ihmisessä piilevän äärettömiä sisun ja elämänvoiman varastoja.

Toukokuussa, heti esikuulustelujen jälkeen, Dostojevskia pyydettiin kirjoittamaan ”selonteko” tapahtumista, joihin hän oli ollut osallisena. Asiakirjasta käy ilmi, että kirjailija ei katsonut Petraševskin olleen koskaan minkäänlainen uhka valtiolle, vaan lähinnä turhamainen eikä lainkaan vakavasti otettava eksentrikko. Utopistiseen sosialismiin Dostojevski suhtautui satiirisesti ja korosti, että fourierismi ei koskaan tulisi menestymään Venäjällä. Omasta puolestaan hän totesi tehneensä virheen, kun oli lukenut Belinskin kirjeen ääneen. Tutkintakomission jäsen kernraali Rostovtsev kertoi sittemmin, että Dostojevski oli kuulusteluissa ollut älykäs, ovela ja itsepäinen.

Lokakuun puolivälissä kaikki syytetyt marssitettiin tuomioistuimen eteen ja heille kerrottiin, että heidät tuomittaisiin sotilaslain mukaan. Alkoi piinallinen odotus. Totaalista hiljaisuutta kesti aina joulukuun kahdenteenkymmenenteen toiseen päivään saakka. Sinä aamuna vangit heräsivät käytävältä kuuluvaan meteliin. Vangeille annettiin siviilivaatteet joissa heidät oli pidätetty ja paksut lämpimät sukat. Sitten heidät vietiin ulkona odottaviin umpivaunuihin, joissa kussakin oli kaksi istumapaikkaa, yksi vangille, toinen saattovartijalle. Saattue nytkähti liikkeelle halki aamuisen kaupungin. Vaunujen jäätyneistä ikkunoista oli mahdoton nähdä ulos. Spešnev kertoi myöhemmin, ettei hänellä ollut aavistustakaan mihin heitä oltiin viemässä. Noin puolen tunnin kuluttua saavuttiin määränpäähän. Kun vaunujen ovet avattiin ja vangit komennettiin ulos, he huomasivat tulleensa Semjonovin aukiolle. Oli kirkas talvinen aamu ja aukiota peitti vasta satanut lumi. Aukion jokaisella laidalla seisoi rivi sotilaita ja sen kulmiin oli kokoontunut iso joukko uteliasta väkeä.

Keskellä aukiota seisoi neliönmuotoinen lava, jonne nousivat jyrkät portaat. Oli täydellisen hiljaista. Vangit näkivät toisensa ensi kertaa pidätyksen jälkeen ja muutos tovereiden ulkomuodossa sai monet hätkähtämään. Petraševskiläiset alkoivat tervehtiä toisiaan, mutta heitä käskettiin vaikenemaan. Vangit komennettiin jonoon siinä järjestyksessä kuin heidän nimensä huudettiin. Petraševski ja Spešnev olivat kärjessä. Paikalle ilmestyi pappi ristiä kantaen ja kertoi vangeille, että heidän oli aika kuulla tuomionsa. Sitten hän lähti johdattamaan vankeja aukion keskellä sijaitsevalle korokkeelle. Vangit joutuivat kävelemään nilkkoihin asti ulottuvassa lumessa aukion ympäri, sotilasrivistöjen editse. Useat Petraševskin piirin jäsenistä olivat olleet upseereita ja manööverin tarkoituksena oli esitellä ja häpäistä petturit entisten alaistensa silmissä. Vangit kiipesivät lavalle ja heidät komennettiin kahteen riviin. Dostojevski kertoi kuin kuumeessa vierustoverilleen vankilassa kirjoittamansa novellin juonta. Kertomuksen keskeytti ääni, joka syntyi kun sotilaat ottivat asennon. Syytettyjä kehotettiin riisumaan päähineensä tuomion lukemisen ajaksi. Viranomainen ryhtyi kulkemaan vankien rivistöjä pitkin. Hän pysähtyi kunkin kohdalle lukemaan syytteet ja tuomion. Lukeminen kesti puolen tuntia ja toistuvasti kuultiin lause: ”Tuomittu kuolemaan ampumalla.” Dostojevski kääntyi takanaan seisovan Durovin puoleen ja sanoi: ”Ei kai meitä sentään teloiteta.” Durov nyökkäsi kohti lavan vieressä seisovia kärryjä, joissa luuli olevan ruumisarkkuja pinottuna olkimaton alle. Dostojevski kertoi, että tuosta hetkestä alkaen hän oli varma, että kohta hän kuolisi. Sitten vangit puettiin valkoisiin talonpoikaispaitoihin ja myssyihin. Pappi kiipesi lavalle ja kehotti vankeja katumukseen. Tuomitut suutelivat ristiä, jopa sellaiset vakaumukselliset ateistit kuin Petraševski ja Spešnev. Tämän jälkeen kolme ensimmäistä vankia talutettiin alas lavalta ja sidottiin sen vieressä seisoviin paaluihin, joiden tarkoitusta jokainen vanki oli kuumeisesti pohtinut. Vankien päähän pujotettiin huppu. Petraševski kieltäytyi ja tuijotti teloituskomppaniaa silmät palaen. Dostojevski oli seuraavien kolmen joukossa. Myöhemmin hän kertoi, että tunsi tuolla hetkellä vain mystistä pelkoa ja kykeni ainoastaan ajattelemaan, että viiden minuutin kuluttua hän olisi matkalla kohti uutta, tuntematonta elämää. Eräs tuomituista, Lvov nimeltään, kertoi Dostojevskin sanoneen vierellään seisovalle Spešneville: ”Kohta olemme Kristuksen luona”, ja Spešnevin vastanneen: ”Kohta olemme kasa pölyä.”

Dostojevskin romaanissa Idiootti ruhtinas Myškin kertoo tarinan miehestä, joka on tuomittu kuolemaan. Tuomitun viimeiset ajatukset luovat koko romaanin pohjan, ajan ulkopuolelle kurottavan tuomiopäivän aaton tunnelman. Ruhtinas Myškin on Dostojevskin oman teloituskokemuksen ruumillistuma:

”Entäpä jos voisin olla kuolematta! Jos voisin saada elämäni takaisin – mikä loputtomuus! Kaikki olisi minun! Minä muuttaisin silloin jokaisen hetken kokonaiseksi vuosisadaksi, en hukkaisi mitään, laskemalla laskisin jokaisen minuutin, en tuhlaisi mitään suotta!”

Minuutin täydellisen hiljaisuuden jälkeen, teloituskomppanian tähdätessä tuomittuja alkoivat rummut päristä. Entisenä upseerina Dostojevski, toisin kuin monet muut, ymmärsi heti, että ne soittivat perääntymiskäskyä. Teloittajat laskivat kiväärinsä. Tuomitut irrotettiin paaluista ja palautettiin lavalle. Eräs heistä, nimeltään Grigorjev, menetti mielenterveytensä loppuiäkseen. Ratsulähetti saapui paikalle. Hän luki tsaarin armahduksen ja vankien todelliset tuomiot. Teloitusvaatteet riisuttiin ja lavalle astui kaksi värikkäisiin kaftaaneihin pukeutunutta miestä. Heidän tehtävänsä oli ristiä miekat polvistuneiden vankien yläpuolella. Teräksen kilahduksilla miehet karkotettiin siviilielämästä samalla kun heille jaettiin vangin päähine, kuluneet lampaannahkatakit ja saappaat.

Lavalle tuotiin myös vankien kahleet, mutta ainoastaan Petraševski kahlittiin saman tien. Hänen oli määrä lähteä Siperiaan suoraan Semjonovin aukion irvokkaan rituaalin jälkeen. Toiset vangit palautettiin Pietari-Paavalin linnoitukseen odottamaan lähtöään. Dostojevski kertoi myöhemmin toiselle vaimolleen:

”En muista koska olisin ollut yhtä onnellinen kuin tuona päivänä. Kävelin sellissäni edestakaisin ja lauloin psalmeja täyttä kurkkua, niin iloinen olin saatuani elämäni takaisin.”

SIPERIA

”… Sinä olit vastikään lähtenyt luotani, meidät vietiin kolmestaan kahlehdittavaksi: Durov, Jastržemski ja minut. Täsmälleen kello 12, toisin sanoen täsmälleen jouluna minä kannoin kahleita ensi kertaa. Ne painoivat noin kymmenen naulaa ja käveleminen oli erittäin hankalaa. Sitten meidät istutettiin avorekiin, jokainen erikseen santarmin kanssa, ja neljällä reellä, sotakuriiri etummaisena me lähdimme Pietarista. […] Meidät kuljetettiin sinun asuntosi ohi ja Krajevskilla oli komea valaistus. Sinä olit sanonut minulle että heillä oli kuusijuhla, että lapset Emilia Fjodorovnan kanssa olivat menneet sinne, ja niinpä sen talon kohdalla tuli kamalan surullinen olo. Minä ikään kuin hyvästelin pikkuiset. Sääliksi minun kävi heitä, ja myöhemmin, vielä vuosien mentyä, niin moneen kertaan kun heitä muistelin, niin melkein vedet silmissä…”

Näin Dostojevski kirjoittaa kirjeessään veljelleen Mihailille, viikon vankileiriltä vapautumisensa jälkeen. Sitä oli edeltänyt neljä vuotta pakkotyövankina ilman minkäänlaista viestiä hänen perheeltään. On vaikea kuvitella sitä kiduttavaa epätietoisuutta, jossa Dostojevski eli nuo vuodet. Hänellä itsellään ei ollut lupaa kirjoittaa kirjeitä, mutta Mihailin täydellinen vaikeneminen oli sekä outoa että tuskallista.

” … Ennen kuin kirjoitan riviäkään, kysyn sinulta: sano sinä Herran Jumalan nimessä minkä tähden et ole tähän päivään mennessä kirjoittanut minulle yhtä ainutta riviä? [….] Useita kertoja vaivuin todelliseen epätoivoon, arvellen että et olöe enää elossakaan, ja sitten pohdin yökaudet miten on käynyt lapsillesi ja kirosin osaasi, kun en kykene olemaan heille hyödyksi…”

Helmikuulla 1854 kirjoitettu laaja kirje sisältää yksityiskohtia joita Dostojevski joutui sensuurin takia karsimaan romaanistaan Muistelmia kuolleesta talosta. Hän kertoo veljelleen kahdeksantoista päivää kestäneestä jäätävästä matkasta, jopa kymmenen tunnin yhtämittaisista ajotaipaleista.

Tammikuun kahdentenatoista päivänä 1850 vankikuljetus saapui vihdoin Tobolskiin. Tuohon kaupunkiin matkasivat kaikki Euroopan puoleisen Venäjän vankikuljetukset. Siellä vangit eroteltiin ja lähetettiin lopullisiin päämääriinsä. Dostojevski vietti Tobolskissa kuusi päivää. Saapuessaan matkalaiset olivat surkeassa kunnossa. Durovin sormet ja varpaat olivat paleltuneet ja jalat olivat pahasti kahleiden hiertämät. Dostojevskilla oli haavaumia kasvoissa ja suussa. Jastrzembski, eräs tuomituista, kertoi myöhemmin, että oli päättänyt tehdä itsemurhan ennen vankileirille saapumista, mutta Dostojevskin sympaattisuus ja hienotunteisuus lohduttivat häntä ja saivat hänet lopulta luopumaan aikeestaan.

Tobolskissa Dostojevski tapasi myös kolme dekabristivaimoa, jotka olivat vapaaehtoisesti seuranneet joulukuusssa 1825 tapahtuneen kapinan jälkiselvittelyissä tuomittuja puolisoitaan Siperiaan. Karkotuspaikoissaan nämä naiset muodostivat sivistyneen ja melko varakkaankin yhteisön. He harjoittivat hyväntekeväisyyttä ja pyrkivät auttamaan erityisesti poliittisia vankeja.
Tunnin mittaisen tapaamisen aikana dekabristivaimot lahjoittivat Dostojevskille Uuden Testamentin, ainoan kirjan, jonka hallussapito sallittiin vankileirillä. Kirjan repaleisen nahkakannen alle lahjoittajat olivat kätkeneet kymmenen ruplan setelin. Uudesta Testamentista muodostui Dostojevskille äärimmäisen tärkeä. Hän säilytti kirjaa tyynynsä alla ja luki sitä aika ajoin myös ääneen toisille vangeille.

Tapaamisen jälkeisenä aamuna Dostojevskia ja Durovia lähdettiin kuljettamaan kohti Omskia. Kaksi dekabristivaimoa odotti heitä kaupungin ulkopuolella antaakseen vankeja saattavalle santarmille kirjeen toimitettavaksi tuttavalleen everstiluutnantti Ždan-Puškinille. Kirjeessä he pyysivät tätä huolehtimaan Dostojevskista ja Durovista. Mutta santarmi kantoi mukanaan myös Omskin komendantille osoitettua kirjettä, joka sisälsi tsaarilta tulleen ohjeistuksen siitä, että näitä kahta vankia tulisi kohdella kuin keitä tahansa rikollisia. Heidän tulevaisuutensa ja kohtalonsa olisi hallitsijan armeliaisuuden varassa.

PAKKOTYÖSSÄ

Neljä vuotta kestäneen pakkotyövankeutensa aikana Dostojevski ei saanut kirjoittaa kirjeitä. Jo edellä mainitussa ensimmäisessä laajassa kirjeessä veljelleen Mihailille (30.1.–22.2.1854) hän kuvaili vankileirin oloja tiiviimmin, mutta paljolti samaan tapaan kuin sittemmin teoksessaan Muistelmia kuolleesta talosta. Vangit majoitettiin huonokuntoiseen kasarmiin, jossa oli talvella liian kylmä ja kesällä liian kuuma, pimeää, likaista, kosteaa ja ahdasta ympäri vuoden. Huono ruoka pani Dostojevskin mahan sekaisin, haju oli hirveä ja kuri kova, mutta pahinta oli sittenkin yksityisyyden puute.

”Sen lisäksi aina nenän edessä roikkuva edesvastuu, kahleet ja kaikin tavoin ahtaalle pantu sielu, ja siinäpä elonpiirini kuva.”

Kirje sisältää myös ensimmäisen maininnan epileptisestä kohtauksesta, oireen sairaudesta, josta Dostojevski kärsi koko loppuelämänsä. Kohtaukset tihenivät vankeuden aikana: vuoden 1953 sairaalaraportti mainitsee että niitä ilmeni kerran kuukaudessa. Rouva Annenkova, eräs Dostojevskin tapaamista dekabristivaimoista, oli järjestänyt suhteillaan kirjailijalle mahdollisimman kevyttä työtä, maalaamista, sorvaamista ja lumenluontia. Jo varhaisessa vaiheessa Dostojevski huomasi, että ulkotyöt olivat vankeudessa elintärkeitä terveyden kannalta. Leiriltä vapautuessaan hän olikin suhteellisen hyväkuntoinen. Sen sijaan Durov kykeni hädin tuskin kävelemään.

Leirisairaalan johtaja, tohtori Troitski pyrki auttamaan poliittisia vankeja. Hän tutustui Dostojevskiin tämän sairastuttua ja järjesti sen jälkeen kirjailijalle lepomahdollisuuksia aina kuin voi. Jos sairaalassa oli tilaa, hän toimitti sanan Dostojevskille, joka ilmaantui paikalle ja kirjattiin sisään ”toipilaana”.

Majuri Krivtsov oli tietoinen tohtorin suopeudesta poliittisia vankeja kohtaan, mutta koska sairaala kuului armeijan eikä vankilan hallintoon, hän oli voimaton ja tyytyi antamaan Troitskille varoituksia.

Yhtä ankaria kuin ulkoiset olosuhteet ja vaikutelmat olivat ne sisäiset ristiriidat, jotka koettelivat kirjailijaa hänen vankeusaikanaan. Ruumiillisen rangaistuksen pelko oli alati läsnä. Tarinoita pieksemisistä Dostojevski kertoo kuunnelleensa kirjaimellisesti sydän kurkussa. Hän kertoo janonneensa tietoa siitä, miten kovaa lyöminen sattui, voidakseen verrata sitä johonkin kipuun, jota oli itse kokenut. Piiskaaminen oli äärimmäisen pelätty rangaistus. Toimeenpanopäivän lähestyessä monet piiskattaviksi tuomitut vangit tekivät jonkin uuden rikoksen vain lykätäkseen tuota hetkeä, vaikka tiesivät rangaistuksen siitä vain kovenevan.

Myös vankien keskinäinen väkivalta oli yleistä. Esimerkiksi viinapäissään riehumaan ryhtyneet vangit taltutettiin yleensä hakkaamalla, kuten Dostojevski kertoo. Suurin osa vangeista oli talonpoikia tai maaorjia. He pitivät poliittisia vankeja herroina ja parempiosaisina ja halveksivat tai suorastaan vihasivat näitä. Työkomennuksilla myös Dostojevskia nöyryytettiin ja pilkattiin sulkemalla hänet vankien sosiaalisen piirin ulkopuolelle.

Vankeuden ja pakkotyöajan oloja tilittävässä teoksessaan Muistelmia kuolleesta talosta Dostojevski kertoo miten työväestöön kuuluva vanki hyväksyttiin muutamassa tunnissa ja hän sai samat oikeudet kuin muilla, kun taas yläluokan edustaja joutui kärsimään ikuista vihanpitoa.

Novellissa Talonpoika Marei Dostojevski tuo esille erään niistä vankileirin tapahtumista, jotka muokkasivat voimakkaasti hänen ihmiskäsitystään ja filosofiaansa. Tapaus sijoittuu toiseen pääsiäispäivään, joka oli vankileirilläkin pyhäpäivä. Vangit oli vapautettu työstä ja käynnissä oli ankara juopottelu ja rähinöinti. Laulettiin rivoja lauluja, tapeltiin ja pelattiin korttia. Päällystö antoi vankien rellestää rauhassa. Dostojevski kertoo tulleensa kaikesta näkemästään ja kuulemastaan melkein sairaaksi ja lähteneensä ulos. Kuljeksiessaan kasarmien takana hän kohtaa puolalaisen vangin, joka silmät palaen sanoo Dostojevskille: ”Je hais ces brigands – Vihaan näitä roistoja.” Jostain syystä tuo lause iskee Dostojevskiin kuin salama. Hän palaa parakkiin, raivaa tiensä omalle laverilleen ja teeskentelee nukkuvaa saadakseen olla rauhassa.

Siinä laverilla maatessa hänen mieleensä nousee äkisti väläys lapsuudesta, jonka hän oli täysin unohtanut. Muistossaan Dostojevski on yhdeksänvuotias. Hän samoilee metsikössä, kun äkkiä jostain kuuluu huuto: ”Susi tulee.” Poika lähtee kauhuissaan juoksemaan ja saapuu pellolle, jota maaorja kyntää. Kyntömies, Marei nimeltään, kuuluu hänen isälleen. Marei lohduttaa vapisevaa poikaa ja vakuuttaa ettei mitään sutta ole tulossa. Hän silittää pojan poskea ja siunaa lopuksi tämän ja itsensä ristinmerkillä. Hän lähettää pojan menemään ja lupaa katsoa koko matkan hänen peräänsä. Dostojevski muistaa yhä Marein rakastavan katseen, multaiset sormet ja äidillisen hymyn.

”Totta kai jokainen olisi lohduttanut lasta, mutta tässä yksinäisessä tapaamisessa tuntui tapahtuvan jotain aivan muuta, ja jos olisin ollut hänen oma poikansa, hänen katseensa ei olisi voinut säteillä enemmän rakkautta. Mikä sai hänet käyttäytymään niin? Hän oli meidän maaorjamme ja minä siis hänen pieni herransa, kukaan ei saisi tietää miten hän hyväili minua, eikä kukaan palkitsisi häntä siitä. […] Ja laskeuduttuani alas lavitsalta ja vilkaistuani ympärilleni tunsin yhtäkkiä, että saatoin katsoa näitä onnettomia aivan toisella silmällä kuin ennen, ja kaikki viha ja kauna kaikkosi sydämestäni kuin ihmeen kautta. Lähdin kulkemaan ja katselin vastaantulevia kasvoja. Tuo paljaaksi ajeltu ja häväisty talonpoika, jolla oli poltinmerkki kasvoillaan ja joka laulaa hoilotti humalaisena käheällä äänellä, oli toki se sama Marei, minä en vain nähnyt hänen sydämeensä.”

Muiston aiheuttama sielullinen muutos oli hyvin konkreettinen. Dostojevski palasi ortodoksisille juurilleen ja omaksui kristillisen ihmiskäsityksen koko syvyydessään. Keskiajan skolastikkojen tapaan hän tunnusti ihmisessä piilevän synteresiksen – hyvyyden kipinän, jonka voi löytää jokaisen inhimillisen olennon ytimestä ulkoisesta barbariasta huolimatta. Dostojevski kirjoitti myöhemmin:

”On hämmentävää miten Venäjän kansa, huolimatta siitä millaiseen mädännäisyyteen ja kidutukseen se on alistettu, kyennyt säilyttämään kuvansa ihmisestä. Puhumattakaan sen kauneudesta.”

Dostojevski kirjoitti veljelleen Mihailille:

”Vaan ihmiset ovat kaikkialla ihmisiä. Pakkotyössäkin rosvojen seassa minä neljän vuoden kuluessa opin vihdoin näkemään ihmisiä. Uskotko: on syviä, vahvoja, hienoja luonteita, ja millaista iloa tuotti kullan löytäminen karu kuoren alta. […] Yhdelle nuorelle tšerkessille (ryöstömurhan vuoksi karkotetulle) minä opetin venäjää ja lukemista ja kirjoittamista. Millaisella kiitollisuudella hän minut ympäröikään! Toinen pakkotyövanki purskahti itkuun, kun erosimme. Olin antanut hänelle rahaa – no mitäs tuosta. Mutta siitä hyvästä hänen kiitollisutensa oli rajatonta. Kun taas oma luonteeni oli mennyt piloille; oikuttelin ja olin heille kärsimätön. He kunnioittivat minun sieluntilaani ja sietivät kaiken napisematta. A propos. Millaisen määrän kansanomaisia tyyppejä, luonteita toin tuomisina pakkotöistä! Olen elänyt heidän parissaan ja sen tähden tunnen heidät melkoisen hyvin, luulisin. […] Yliäätään aikani ei kulunut hukkaan. Jos en oppinut tuntemaan Venäjää, niin venäläisen kansan hyvin, ja niin hyvin ettei sitä sillä tavoin ehkä tunne monikaan. Mutta tämä on minun pikkuista itserakkauttani. Toivon että anteeksiannettavaa.”

Dostojevski vapautettiin Omskin vankileiriltä helmikuun viidestoista päivä vuonna 1854.

 

PAHOLAISEN HIEKKALAATIKKO

Maaliskuun lopulla Dostojevski komennettiin Semipalatinskiin, jossa hänet kirjattiin Siperian seitsemänteen jalkaväkikomppaniaan. Semipalatinsk on pienehkö kaupunki yli neljätuhatta kilometriä pitkän Irtyš-joen varrella. Kaupungin hiekkaisia katuja pitkin vaelsivat Keski-Aasiasta saapuvat kameli- ja hevoskaravaanit, joiden määränpää oli kaupungin laidalla sijaitseva tori. Sinne matkatessaan ne ohittivat yksikerroksisia maalaamattomia taloja, lukuisia moskeijoita sekä kivestä rakennetun ortodoksikirkon, jonka kullattu risti kurotti kohti Siperian matalalla roikkuvaa taivasta. Joen toisella rannalla levittäytyivät värikkäinä täplinä kirgiisien teltat. Semipalatinskiin komennetut sotilaat kutsuivat kaupunkia paholaisen hiekkalaatikoksi.

Sotilaan univormussaankin Dostojevski koki olevansa yhä vanki. Hän janosi hengen ja älyn ruokaa ja kirjoitti veljelleen Mihailille:

”Ja nyt pyydän sinulta kirjoja. Lähetä minulle, veli. Aikakauslehtiä en tarvitse, vaan lähetä minulle eurooppalaisia historioitsijoita, taloustieteilijöitä, pyhiä isiä, mahdollisuuksien mukaan kaikkia antiikin kirjailijoita (Herodotos, Thukydides, Tacitus, Plinius, Flavius, Plutarkhos ja Diodorus jne. Heitä kaikkia on käännetty ranskaksi). Sitten vielä Koraani ja saksan sanakirja. Tietenkään ei kaikkea kerralla, vaan mitä suinkin saatat. […] Vähästäkin sinua kiitän. Ymmärrä miten tarpeellista minulle on tämä hengenravinto.” (Kirjeestä Mihail Dostojevskille 27.3.1854.)

Mihail oli perustanut pienen tupakkatehtaan Pietariin ja kirjailija oli aluksi hyvin paljolti veljensä avun varassa. Kirjojen tulo kesti yli vuoden; tarkkaan ei tiedetä mitä kaikkea Mihail onnistui lähettämään. Dostojevskille oli myönnetty erikoislupa asua yksin ja hän oli vuokrannut torakkojen valtaaman yhden huoneen mökin kasarmien läheltä. Pienessä kaupungissa levisi pian huhu kirjailijan läsnäolosta ja Dostojevskille tarjottiin useasta perheestä mahdollisuutta ryhtyä kotiopettajaksi.

Marraskuussa 1854 kaupunkiin saapui Pietarista kaksikymmentäyksivuotias paroni Aleksandr Wrangel, joka otti heti yhteyttä ihailemaansa kirjailijaan. Hänellä oli mukanaan pino Dostojevskille osoitettuja kirjeitä Pietarista. Miehet ystävystyivät nopeasti ja vuokrasivat kaupungin ulkopuolelta ”Kasakan puutarhaksi” nimetyn talon, jonne muuttivat asumaan. Isälleen kirjoittamissaan kirjeissä Wrangel kertoi ystävyydestään Dostojevskin kanssa ja koetti puhua Dostojevskin vapauttamisen puolesta. Nikolai I oli kuollut yllättäen helmikuussa ja huhuja yleisestä armahduksesta oli kantautunut myös Semipalatinskiin.

Siperian taivaan alla Dostojevski näki elämässään vain velvollisuuksia. Ei ulkoisia tapahtumia tai häiriöitä; vain odotusta. Odotuksen tuntoa ja mielen raskautta vahvisti osaltaan myös onneton rakkaus.

Komppaniansa päällikön luutnantti Belihovin luona Dostojevski oli eräänä iltana tavannut tulevan vaimonsa Maria Isajevan ja tämän juopon miehen Aleksandrin, josta sittemmin tuli Rikoksen ja rangaistuksen arkkijuoppo Marmeladov. Kädestä suuhun elävällä pariskunnalla oli seitsenvuotias poika nimeltään Paša. Dostojevski rakastui intohimoisesti sivistyneeseen ja älykkääseen Mariaan. Toteutumattoman rakkauden tuska kulminoitui, kun Isajevit kertoivat muuttavansa Kuznetskiin, josta Aleksandr oli saanut viran. Dostojevski auttoi perhettä saamaan kokoon matkarahat.

Lähtöiltana Wrangel järjesti Dostojevskille ja Marialle kahdenkeskisen hetken juottamalla Aleksandrin sammumispisteeseen. Hyvästit jätettiin maantiellä. Alkoi kiihkeä kirjeenvaihto, johon toi oman värinsä kirjailijan repivä mustasukkaisuus sen jälkeen, kun Maria oli kirjoittanut nuoresta opettajasta, johon hän kertoi kiintyneensä. Elokuussa 1855 Marian mies kuoli ja tämä jäi yksin poikansa kanssa käytännössä katsoen varattomana. Sittemmin Dostojevski sai kuulla opettajan kosineen Mariaa ja ymmärsi asemansa. Kilpakosija oli nuorempi, hyvässä virassa ja hänen tulevaisuutensa oli turvattu.

Epätoivoinen Dostojevski vetosi paroni Wrangeliin ja pyysi tätä järjestämään hänelle ylennyksen ja luvan julkaista kirjoituksiaan. Alkusyksystä vuonna 1856 Dostojevski ylennettiin upseeriksi. Se merkitsi paitsi yhteiskunnallisen aseman nousua myös säännöllisiä tuloja. Joulukuussa Maria Isajevna vastasi myöntävästi kirjailijan kosintaan ja helmikuun seitsemäntenä vuonna 1857 pidettiin häät.

Onnettomien tähtien alla solmitun avioliiton ensimmäinen koettelemus kohdattiin jo vaatimattomalla häämatkalla. Dostojevski sai epileptisen kohtauksen, joka säikäytti Marian pois tolaltaan. Tutkittuaan potilaan lääkäri totesi, että kohtaus ei ollut vain hermopaineen ja epäsuotuisisten olosuhteiden aiheuttama tilapäinen häiriö, vaan että sairaus oli todellakin epilepsiaa. Uutinen sai Dostojevskin katumaan avioitumistaan. Pariskunta asettui Semipalatinskiin, jossa he asuivat kunnes Dostojevskille myönnettiin heikentyneen terveydentilan johdosta virkaero. Paluumatkan Euroopan-puoleiselle Venäjälle he aloittivat vuoden 1859 heinäkuussa ja pysähtyivät muutamaksi kuukaudeksi Tveriin odottamaan, että karkotustuomion kärsineen kirjailijan asumislupa pääkaupungissa uudistettiin. Pietariin he saapuivat joulukuussa 1859.

Dostojevskin elämässä alkoi uusi aika, se toi mukanaan suuria menetyksiä, mutta myös kasvavan maineen kirjailijana. Kaiken keskellä hän säilytti, loppuun saakka, uteliaisuutensa ihmiseen.

”Ihminen on salaisuus. Jokainen hengenvetomme ja huokauksemme on salaisuus . Me emme saa koskaan tottua siihen että kävelemme, hengitämme, näemme ja ymmärrämme.”

 

Hannu-Pekka Björkman
Kirjoittaja on Kansallisteatterin omaan ensembleen kuuluva näyttelijä. Björkman on toiminut näyttelijäntyön professorina Teatterikorkeakoulussa ja tehnyt merkittäviä, palkittuja rooleja niin teattereissa (Kansallisteatterissa mm. Vanhat mestarit ja Onnellisuuden tasavalta) kuin elokuvissa (Jussi-palkinto miespääosasta Eläville ja kuolleille sekä parhaasta miessivuosasta Ikitie).

 

Tämä Hannu-Pekka Björkmanin kirjoittama essee Dostojevskistä on julkaistu myös Dostojevski – kiistaton ja kiistelty -esseekokoelmassa (Siltala 2017).

Dostojevski-essee