Siirry pääsisältöön
""

On kevät 2021. Tiede ja taide ovat tiiviisti haudattuna turpeen alle. Taiteen arvostus tai pikemminkin sen puute on omiaan kasvattamaan järkytystä ja hämmennystä taiteilijoiden parissa. Kävelen pitkin Kalliota kuten niin monesti kuluneen vuoden aikana on tullut tehtyä, joko yksin tai soveliaan etäällä toisesta. Lähikontaktit pelottavat edellen, mutta samaan aikaan kaipuu toista ihmistä kohti on polttava. Korona-aika väsyttää ja surettaa. Esityksien ensi-illoista haaveileminen ahdistaa, emotionaalinen panostus mahdollisesti peruuntuvan tai siirtyvän tuotannon edessä tuntuu jo valmiiksi uuvuttavalta. Freelancerinä toimivien ystävien jaksaminen huolettaa sekä epäilys poliitikkojen ja virkamiesten kyvystä ja ennen kaikkea tahtotilasta ymmärtää alan ahdinkoa syvenee päivä päivältä.

”Lähikontaktit pelottavat edellen, mutta samaan aikaan kaipuu toista ihmistä kohti on polttava.”

Keväällä 2021 huomaan eristäytyneeni paitsi yhteiskunnasta, mutta myös osin työni ”vaarallisen” luonteen takia työyhteisöstä. Nekin harvat kerrat, jolloin työpaikalle on ollut mahdollista päästä, ovat olleet ymmärrettävästi täynnä muistutuksia varoa kosketusta, välttää lähietäisyyttä ja yhteen kokoontumista. Toisen ihmisen kohtaaminen on edelleen epätoivottua ja steriiliä, käsidesin ja huolen kyllästämää. Ymmärrän vastuun varoitusten takana ja teen totta kai kaikkeni estääkseni omalta osaltani pandemiaa leviämästä. Etäyhteyksien päässä ruudulla hymyilevät naamat eivät kuitenkaan korvaa kasvotusten tapahtuvaa kommunikointia. Työni näyttelijänä on luonteeltaan sellaista, että se tapahtuu vuorovaikutuksessa suhteessa ympäröivään tilaan ja siellä hengittäviin ihmisiin. Se kukoistaa lähikontaktissa tapahtuvassa ajatusten ja impulssien vaihdossa.

Kiinnitettynä näyttelijänä ymmärrän olevani kaikin puolin etuoikeutettu. Allani on vahva institutionaalinen kivijalka, jonka luomat rakenteet muodostavat ympärilleni turvaverkon lisäksi tilan, jonka alle kokoontua oman työyhteisön pariin. Hyvänä päivänä saan nauttia lounaani pöydässä, jonka ympärillä haarukoitaan kalisuttelevat työtoverit yli osasto- ja produktiorajojen. Tästä huolimatta keväällä 2021 työpaikalle on harvoin asiaa, jos ollenkaan. Rokotusta odotellessa yleisöön ja työtovereihin on pidettävä huolellisesti etäisyyttä.

”Pelko positiivisen testituloksen kerrannaisvaikutuksista on jatkuvasti läsnä.”

Jokaista hetkeä lavalla ja sen takana värittää jonkinmoinen suoriutumisen ja viruksen levittämän epäluulon verho. Pelko positiivisen testituloksen kerrannaisvaikutuksista on jatkuvasti läsnä. Kosketuksen minimoimisen ja samassa tilassa hengailevien ihmisten määrän rajoittamisen myötä spontaaneihin keskusteluihin heittäytyminen tai uusiin ihmisiin tutustuminen on harvinaista. Teatterit, black boxit, konserttisalit, esitystilat, kellarit – ylipäätään kaikki sellaiset tilat, joissa esiintyvä taiteilija harjoittaa maksua vastaan ammattiaan ovat kiinni.

Näyttelijän ammattiin minua on ohjannut nimenomaan vahva kaipuu yhteyden luomiseen paitsi työtovereiden mutta myös yleisön välille. Rakastan teatteria sen tekijänä ja suurkuluttajana.

Lähtiessäni katsomaan esitystä, odotan malttamattomana kuhinaa esitystilan ovien ulkopuolella, mahdollisuutta törmätä tuttuihin ja sitä hätäistä ajatuksenvaihtoa vessajonossa ennen ja jälkeen esityksen. Jakaa yhdessä näkemäämme ja kokemaamme. Keskustelun ei tietenkään aina tarvitse liittyä pelkästään taiteeseen, mutta huomionarvoista on, miten juuri kaipuu taidekokemuksen äärelle vetää ihmisiä yhteen ja saa heidät jakamaan pienen hetken toisen ihmisen seurassa.

”Minä kaipaan taideyhteisön tekijöiden pariin, jaettujen kokemusten ja keskustelujen äärelle.”

Keväällä, keskellä taidekentän piinallista moukarointia ymmärsin, miten valtavasti ikävöin pöydän jakamista tuttujen ja tuntemattomien taiteenrakastajien kanssa. Haluan ängetä sohvannurkkaan tai vetää tuolin viereiseltä seinustalta alleni ja liittyä keskusteluun. Haluan jakaa suolapähkinä kulhon ja maistaa viiniä ystävän lasista vain päätyäkseni loppuillasta tilaamaan pullon ”jotain halpaa ja kuivaa” puolituttujen kollegoiden kanssa, koska olemme ajautuneet väkevään kiistaan näkemämme esityksen sisällöstä, kiihkeään ja jaettuun paasaukseen kulttuurijournalismista tai yhteiseen unelmointiin tulevaisuuden taidekentästä. Minä kaipaan taideyhteisön tekijöiden pariin, jaettujen kokemusten ja keskustelujen äärelle. Tilaan, jossa meidän työmme arvostus tai merkitys ei hautaudu turverekan tööttäysten alle. Tilaan, jossa on mahdollista olla eri mieltä, länkyttää ja läyhätä, nauraa, itkeä, kuunnella, inspiroitua ja oppia uutta.

Talsiessani keväällä kohti Hakaniemen toria kuuntelin korviani kehystävistä luureista UrbanApa Talks -podcastiä, joka keskittyy ajankohtaisiin aiheisiin taide – ja kulttuurikentällä. Se syntyi alun perin freelancerien yhteisöllisyyden tarpeesta, vapaalta kentältä kumpuavasta kurotuksesta kohti yhteistä kohtaamisen ja keskustelun mahdollistavaa tilaa. Kyseisessä jaksossa käsiteltiin mm. esittävän taiteen vapaan kentän tulevaisuutta, rakenteiden haasteita ja unelmia. Äänessä olivat he, joilla ei välttämättä ole vakituista kivijalkaa missä kokoontua, edes koronan niin suodessa. Yksi haastateltavista ja Teakin silloinen opiskelija Sofia Charifi sai minut pysähtymään keskelle toria mainitessaan haaveensa taiteilijakahvilasta. Paikasta, missä euron tonkkaviinit kutsuisivat ympärilleen taidekentän toimijoita.

”Ylipäätään kannatan vahvasti instituutioiden ja vapaan kentän dialogia ja yhteistyötä yhteisen taidekenttämme moniäänisyyden eteen.”

Näpyttelin nopeasti someen Podia hehkuttavan postauksen, johon liitin yhtäläisen toiveeni Charifin mainitseman taiteilijakahvilan olemassaolon puolesta. Miten ihanaa olisikaan voimaantua yhteisen pöydän ympärillä keskustellen! Kyseisen keskustelun vetäjä, Olga Palo tarttui julkaisuuni ja aloimme fiilistellä taiteilijoiden yhteisöllistä kokoontumista tässä koronan traumatisoimassa ajassa. Olga heitti ilmoille ajatuksen tapahtuman järjestämisestä Kansallisteatterin tiloissa. Olin aloittanut harjoitukset uudella Vallilan näyttämöllä, jonka yleisölämpiön ymmärsin jo ensinäkemältä sisältävän mahdollisuuksia juuri tämän kaltaiselle toiminnalle. Ylipäätään kannatan vahvasti instituutioiden ja vapaan kentän dialogia ja yhteistyötä yhteisen taidekenttämme moniäänisyyden eteen. Olga mainitsi hänen ja UrbanApan taiteellisen johtajan Sonya Lindforsin suunnitelleen alun perinkin kyseisen podcastin olevan lähinnä askel kohti UA Talks Liveä – fyysisesti jaettua kohtaamispaikkaa. Voisiko tämän tyyppinen keskustelusarjan ja kahvilatoiminnan hybridi toteutua instituution tiloissa? Koputin kysyvästi pääjohtajan oveen ja Myllyaho näytti yhdeltä istumalta hankkeelle vihreää valoa.

On syksy 2021 ja ensimmäinen taiteilijakahvila on nurkan takana. Sen teemana on osuvasti ”näyttämön tulevaisuuksia – haavekuvia ja kipupisteitä”. Uskon vahvasti, että yhdessä unelmointi ja haaveiden sanoittaminen ääneen luovat edellytyksiä niiden toteutumiselle. Kiitos siis Sofia Charifille ääneen haaveilusta ja UrbanApalle sen mahdollistamisesta. Olen todella iloinen, että Kansallisteatteri lähti tarjoamaan tilojaan keskustelun jatkamiseksi LIVENÄ!!!!!

Euron tonkkaviiniä en uskalla Vallilan tiloihin luvata, mutta baari on auki ja tilaisuuteen vapaa pääsy. Keskustelusarjan ensimmäisinä vieraina Olga Palon haastateltaviksi saapuvat Aune Kallinen, Laura Eklund Nhaga sekä Niko Hallikainen. Dj:nä puolestaan huikea Renaz Ebrahimi.

Nähdään sunnuntaina!
Aksa

UA Talks x Kansis

Su 26.9.2021 Näyttämön tulevaisuuksia – haavekuvia ja kipupisteitä.
Vieraina: Laura Eklund Nhaga, Niko Hallikainen & Aune Kallinen. DJ Renaz Ebrahimi

Su 31.10.2021 Kollektiivisuus – uudet työskentelytavat ja muuttuvat metodit.
Vieraina: Noora Dadu, Even Minn & Heidi Soidinsalo

Su 28.11.2021 Valta ja vastuu – huomio rakenteisiin.
Tapahtuman vieraat varmistuvat syksyn aikana

Tutustu taiteilijakahvilaan tarkemmin UA Talks x Kansiksen omalla sivulla.

Seuraa Facebook-tapahtumaa.