Pääohjaajan blogi: Totuuden jälkeisestä ajasta
”Maapallo on litteä, ja joka muuta väittää, on pedofiili.”
Tämän tässä yhteydessä nimettömäksi jäävän amerikkalaisen perheenäidin ja Donald Trumpin kannattajan täysin vakavalla mielellä lausuma haastattelukommentti tavoittaa osuvasti ajan hengen ja tunnelman. Qanon, maailmaa hallitsevat satanistipedofiilit, mikrosirut rokotteissa, George Soros ja kommunistien salajuonet, väärennetyt vaalitulokset, tappavat 5G-verkot, Capitol-kukkulan valtaus ja niin edelleen – mistä tässä kaikessa on oikein kyse? Tuntuu, kuin maailma olisi hajonnut kahtia niihin, jotka elävät omassa, täysin irrationaalisessa todellisuudessaan, ja niihin, jotka ihmettelevät, kuinka puoli maailmaa on voinut yhtäkkiä tulla hulluksi.
Mitään uutta tässä kaikessa ei kuitenkaan ole. Nämä ”modernit” salaliittoteoriat ovat tosiasiassa huomattavan vanhoja. Qanon on käytännössä pelkkä uusintaversio Siionin viisaiden pöytäkirjasta, 1900-luvun alusta lähtien laajalle levinneestä salaliittoteoriasta, jonka mukaan juutalaiset suunnittelivat maailmanvalloitusta ja länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen tuhoamista ottamalla haltuun media ja poliittiset instituutiot sekä romahduttamalla maailmantalous ja korvaamalla se kommunismilla. Vaikka teos todettiin jo varhaisessa vaiheessa väärennökseksi, se saavutti suurta suosioita ja levisi erittäin tehokkaasti ympäri maailmaa ilman internettiäkin.
”Miksi pidäkkeetön irrationaalisuus on taas muotia?”
Entäpä ne saatanaa palvovat pedofiilit sitten, ne, jotka Qanon-uskovaisten mukaan hallitsevat maailmaa? Nekin ovat pelkkä toisinto veriherjaus-myytistä, joka juontaa juurensa jo varhaiselle keskiajalle ja jonka mukaan juutalaiset murhaavat kristittyjen lapsia ja käyttävät heidän vertaan osana paholaismaisia rituaaleja. Natsi-Saksa hyödynsi molempia myyttejä erittäin tehokkaasti ja ne vaikuttivat oleellisesti siihen ilmapiiriin, joka sittemmin johti holokaustiin ja ”lopulliseen ratkaisuun”. Tämä antisemitististen myyttien uusi tuotantokausi eroaa edellisestä oikeastaan vain siten, että ”juutalaisten” tilalla on yleisemmin ”eliitti” ja ”liberaalit”, Rothschildin pankkiirisuvun tilalla George Soros ja Bill Gates.
Mutta miksi tämä synkkä historia palaa juuri nyt? Miksi pidäkkeetön irrationaalisuus on taas muotia? Yllä siteerattu perheenäidin argumentti on siinä mielessä voimallinen, että keskustelua on sen jälkeen mahdotonta jatkaa. Ilman yhteistä, jaettua käsitystä todellisuudesta kaikki dialogi käy mahdottomaksi, ja ilman dialogia ei voi olla olemassa demokratiaa – ainoastaan maailma, jossa oikeassa on se, joka huutaa kovempaa tai kykenee pakottamaan muut tahtonsa alle.
Irrationalismin nousu ajassamme ei ole sattumaa. Historia on selvästi osoittanut, että objektiivisen todellisuuden hävittäminen on autoritääristen yhteiskuntajärjestelmien nousun ensimmäinen merkki ja ratkaiseva edellytys. Päästäkseen valtaan totalitarismi ei vain tarvitse, vaan edellyttää paranoiaa ja systemaattista todellisuuden vääristelyä. Hannah Arendt, kenties arvostetuin totalitarismin tutkija kautta aikojen, kirjoitti autoritääristen järjestelmien harjoittamasta ”valehtelusta elämäntapana”, tai ”valehtelusta periaatteen vuoksi”. Tämän valehtelun tarkoituksena ei ole vain propaganda tai oletetun vastustajan mustamaalaaminen, vaan se on projekti, joka tietoisesti tähtää yhteisesti hyväksyttyihin faktoihin ja historiantajuun perustuvan todellisuuden hävittämiseen. Totaalinen valta voi toteutua vasta sitten, kun objektiivinen ja historiallinen todellisuus voidaan kokonaan häivyttää ja korvata se subjektiivisella, yhä uudelleen muovattavissa olevalla totuudella. Tämä tekee ymmärrettäväksi totalitarismin viehtymyksen myytteihin ja henkilökultteihin: jos halutaan hävittää demokratia, on ensin päästävä eroon yhteisestä, rationaalisuuteen nojaavasta todellisuudesta.
”… Einsteinin suhteellisuusteoria oli juutalaista propagandaa ja näin ollen fake news.”
George Orwell havainnoi, että kaikki totalitarismit ovat pohjimmiltaan teokratioita, epärationaaliseen uskonnolliseen hurmokseen perustuvia valtajärjestelmiä. Tämä voi tuntua yllättävältä, jos ajattelee vaikkapa 1900-luvun diktatuureja, mutta ei välttämättä ole sitä: Hitlerin Saksassa isä meidän-rukouksen sana ”isä” vaihdettiin aivan virallisesti sanaksi ”fuhrer”, Neuvostoliitossa jumalanäidin ikonit korvattiin Stalinin muotokuvilla, Mussolinin kannattajat näkivät hänen persoonassaan jumalaisen tahdon ilmentymän. ”Tieteellistä” maailmankuvaa natsien virallisessa puolueohjelmassa edusti kosminen jääteoria, 1800-luvulta peräisin oleva ja jo tuolloin täysin perättömäksi osoitettu ajatus siitä, että kaikki taivaankappaleet maata ja aurinkoa lukuun ottamatta ovat jäätä, ja sen vuoksi heijastelevat kirkasta valoa. Ajatus oli älyttömyydessään litteän maan teorian tasoa, mutta siihen vakaumuksellisen kansallissosialistisen puolueen jäsenen kuului uskoa, sillä Einsteinin suhteellisuusteoria oli juutalaista propagandaa ja näin ollen fake news.
Ajatus objektiivisesta, järjellä ymmärrettävästä todellisuudesta on historiallisesti varsin tuore. Enimmän aikaa ihmiskuntaa on hallittu autoritääristien periaatteiden mukaan – jumalakuninkaat, keisarit ja faaraot, oman heimon tai kansan myyttinen alkuperä ja jumalaiseen ilmoitukseen perustuva vahvimman oikeus ovat olleet sääntö, ei poikkeus. Menneisyyttä hallitsee objektiivisen todellisuuden poissaolo. Valistus ja sen lapsi, moderni demokratia, syntyi rationaalisuuden hengestä tehdäkseen lopun tästä historian pyörteestä, ja oli siinä yllättävän menestyksekäs. Mutta menneisyys ei ole kadonnut minnekään – aina vaikeuksien kasautuessa, kun epäilys demokratian toimivuutta kohtaan nousee, vanhat irrationaalisuuden haamut nostavat päätään.
Tämän vuoksi kysymys tulonjaosta ja taloudellisesta tasa-arvosta on ratkaisevan tärkeä. Jos merkittävä osa ihmisistä kokee jäävänsä osattomaksi ja näkee tulevaisuutensa yhä synkempänä samaan aikaan kuin pieni vähemmistö korjaa itselleen kaiken hyödyn, seurauksena on väistämättä autoritäärisyyden nousu ja demokratian väheneminen. Ja ensimmäinen askel tässä prosessissa on objektiivisen todellisuuden ja yhteisesti tunnustettujen tosiasioiden hylkääminen. Tällä tiellä me olemme nyt.
Elävänä esimerkkinä tästä tilanteesta ovat Yhdysvallat. 35 miljoonaa amerikkalaista näki nälkää jo ennen pandemiaa, nyttemmin luku on kasvanut 50 miljoonaan. Tämä tarkoittaa, että joka kuudes aikuinen ja joka neljäs lapsi Yhdysvalloissa ei voi olla varma, onko pöydässä seuraavana päivänä ruokaa vai ei. Terveydenhuolto ei toimi, kunnolliseen koulutukseen on varaa vain harvoilla. Verotus suosii hyvätuloisia raskaalla kädellä. Samaan aikaan – pandemian alettua – Yhdysvaltain 659 miljardööriä ovat kartuttaneet omaisuuttaan tuhannella miljardilla dollarilla – luku, joka asettuu mittasuhteisiinsa kun muistaa, että Suomen valtion vuosibudjetti pyörii 50 miljardin hujakoilla.
”On tietenkin selvää, että tarvitsisimme tulonjakoon, kuluttamiseen ja ympäristösuhteeseen liittyvän vallankumouksen.”
Ei siis liene ihme, että vaikeuksia ilmenee. Uusliberalismin ideologiset valheet ovat viimeisimmät neljä vuosikymmentä aktiivisesti pohjustaneet tietä todellisuuden katoamiselle ja irrationalismin nousulle. Kaikkialla toistellut väitteet siitä, että markkinoiden vapauttaminen sääntelystä väistämättä lisää yhteiskunnallista vapautta ja hyvinvointia, tai että rikkaiden rikastuminen hyödyttää lopulta kaikkia yhteiskunnan jäseniä ovat epätotuuksia, jotka on todistettu vääriksi moneen kertaan ja jotka jokainen silmät auki elävä kansalainen voi havaita paikkansapitämättömiksi. Silti me, myös täällä Euroopassa, elämme niiden mukaan ja käytännössä pidämme niitä ohjenuoranamme. Tämä siitä huolimatta, että samaan aikaan aivan hyvin näemme yhteiskunnan rakenteiden ja biosfäärin rakoilevan ympärillämme. Todellisuus, jossa elämme, on jo pitkään ollut valmiiksi irrationaalista – mikseivätpä sitten saatanaa palvovat pedofiilit tai ulkoavaruuden liskoihmiset voisi olla kaiken takana?
On tietenkin selvää, että tarvitsisimme tulonjakoon, kuluttamiseen ja ympäristösuhteeseen liittyvän vallankumouksen. Vahinko vain, että todellisen tahdon puuttuessa turvaudumme nousevaan irrationalismiin ja käytämme sitä pakopaikkana. Länsimaissa on itse asiassa parhaillaan käynnissä kaksi vaihtoehtoista ”vallankumousta”, molemmat peräisin Amerikasta: Qanon ja identiteettipolitiikka. Näennäisesti vastakohtaisista pyrkimyksistään huolimatta molempia liikkeitä yhdistää se, mistä ne eivät puhu: Qanonin kannattajaa eivät lainkaan kiinnosta ne todelliset talouspoliittiset valinnat, jotka vaikuttavat hänen omaan toimeentuloonsa – kaikki on varmasti hyvin, kunhan satanistipedofiilit vain saadaan pois päiviltä. Aivan samoin yksikään identiteettipoliitikko ei koskaan vahingossakaan nosta esiin tulonjakoon tai taloudelliseen tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä, sillä hänelle kaikki ongelmat sijaitsevat vain ja ainoastaan identiteetin alueella. Näin molemmat liikkeet tulevat todellisuudessa pönkittäneeksi hallitsevaa hegemoniaa.
”Nähdäkseni on vain yksi tie, se sama joka ennenkin: valistuksen ja humanismin perinne.”
Mikä siis neuvoksi? Miten demokratia voisi säilyttää itsensä ja samalla korjata menneisyyden virheet? Lohdullista on tietenkin se, että koska samat asiat ovat olleet edessämme ennenkin, niistä on myös selvitty ennenkin. Nähdäkseni on vain yksi tie, se sama joka ennenkin: valistuksen ja humanismin perinne. Se merkitsee sivistyksen, oppimisen, ajattelun ja dialogin painottamista – fanaattisuuden, poissulkemisen ja heimoajattelun sijaan se tarkoittaa ymmärrystä siitä, että maailma on yhteinen.
Totuuden jälkeinen aika ei merkitse kriisiä ainoastaan politiikassa tai autoritäärisyyden nousua demokratian kustannuksella. Se on syvällinen tiedon ja ymmärtämisen kriisi, joka ulottuu yhteiskunnan kaikille alueille ja ilmenee hengen ja sivistyksen alueen kapenemisena ja perinteisten humanististen pyrkimysten katoamisena. Ei ole sattuma, että juuri ne järjestelmät, jotka perinteisesti ovat omistautuneet inhimillisen maailman hahmottamiselle – kirjallisuus, taide, filosofia, historia – ovat joutuneet sivuraiteelle koulutuspolitiikassa, arvostuksessa ja ylipäänsä yhteiskunnallisessa keskustelussa.
”Demokratian todellinen voima on siinä, että kun se kerran on keksitty ja sitä on menestyksekkäästi sovellettu, sen olemassaoloa ja toimivuutta on vaikea kiistää.”
Teknokraatit ja uusliberalistit ovat kuvitelleet, että maailmamme pysyy koossa voittojen tavoittelun, tuotekehittelyn ja kaupallisen innovaation avulla. He erehtyivät. Taide ja humanistiset aineet eivät ”rikastuta maailmaamme” tai ”tuota hyvää mieltä”, kuten poliitikot usein toistelevat, vaan ne OVAT meidän maailmamme. Ne ovat sivilisaatio, ja ilman niitä mitään ei ole. Maailmassa, jossa ei ole varaa taiteeseen ja humanistiseen sivistykseen, ei ole varaa mihinkään muuhunkaan. Kun ymmärrys jaetusta ihmisyydestä vähenee, paranoia saa tilaa ja viha kasvaa. Viime aikojen koulutusuudistukset, jossa humanistisia aineita työnnetään yhä enenevässä määrin syrjään hyötyajattelun ja matematiikan tieltä, ovat olleet kohtalokas virhearvio. Tämän politiikan hedelmiä korjataan tulevaisuudessa myös meillä.
Demokratian ei toimiakseen tarvitse olla täydellistä. Demokratian todellinen voima on siinä, että kun se kerran on keksitty ja sitä on menestyksekkäästi sovellettu, sen olemassaoloa ja toimivuutta on vaikea kiistää – sitä, että on mahdollista hallita maailmaa niin, että jokaisella on ainakin periaatteessa yksi, tasavertainen ääni. Tämä totuus on piikkinä jokaisen tyrannin lihassa niin kauan kuin omaehtoinen, rationaalinen ajattelu ja ymmärrys kirjoitetusta historiasta säilyy. Vaalikaamme siis tuota ymmärrystä. Ilman sitä olemme hukassa.
