Siirry pääsisältöön
""

Hiljattain opin, että Shakespearen Hamlet-näytelmän viimeinen repliikki ei olekaan “the rest is silence”, vaan hieman salaperäisempi o o o o. Repliikin alkuperästä on kiistelty: olisiko kyseessä näyttelijöiden lisäys, tunteikasta huokausta mallintava merkkijono? Päädyn kirjainten kautta pohtimaan niin kutsuttua aporian käsitettä. Se on filosofiassa ja retoriikassa käytetty käsite, joka kuvaa ratkaisematonta pulmaa tai umpikujaa. Aporia ei kuitenkaan ole hedelmätön tilanne, vaan se paljastaa keskustelijalle, ettei hän ehkä tiedäkään mitä luuli tietävänsä.

”Ajattelen o-jonon vastaavana, katarttisena ulospuhalluksena. Tuntuu kuin huokaisimme edelleen pitkään.”

Silloin tällöin tapanani on huoata äänekkäästi: tämä tapa rentouttaa, päästää pakkautunutta energiaa ulos. Ajattelen o-jonon vastaavana, katarttisena ulospuhalluksena. Tuntuu kuin huokaisimme edelleen pitkään.

Olisin voinut aloittaa tämän tekstin aivan muustakin, kuin Hamletista saati kreikkalaisista. Joskus horjuttaminen on kutenkin aloitettava juuri keskikohdasta, tai väitetystä keskustasta, huomatakseen, että napoja on koko ajan ollut monia.

Urbanapa järjesti sunnuntaisena iltapäivänä Kansallisteatterin Konepajan näyttämön lämpiötilassa UA Talks x Kansis -keskustelutilaisuuden, jonka otsikkona oli Näyttämön tulevaisuuksia. Tilaisuuden keskustelijoina olivat Aune Kallinen, Laura Eklund-Nhaga ja Niko Hallikainen, ja keskustelua moderoi Olga Palo. Keskustelun aiheet liikkuivat näyttämötaiteen viime aikojen isoissa poliittisissa kysymyksissä: moninaisuudessa, vallan horjuttamisessa, taidekoulutuksen rakenteissa.

Ajatukseni kiinnittyvät ensin tietenkin haamuihin. Teatterin perinteessä klassikkojen ja kaanonin kummittelu on keskeistä, toisin sanoen ne muodostavat niin kutsutun arkiston. Hallikaisen mukaan arkisto voi olla esiintyjän keho, ja myös näytelmäteksti sekä teatterirakennus ovat arkistoja, jotka vaikuttavat koko ajan siihen, mitä ja miten esitetään. Esitys ei ole siis pelkästään nykyhetkessä tapahtuvaa toimintaa läsnäolevalle yleisölle: se kaiuttaa myös menneisyyksiään. Erityisesti teatterissa historia kummittelee, koska näyttämön perusväite on, että sillä esitetyt ihmiset ovat yleisiä ja universaaleja. Katsoja tunnistaa itsensä, omia arvojaan ja tarpeitaan näyttämöllä – näyttämö kertoo paljolti siitä, mikä ihmisessä perimmiltään muuttuu tai pysyy samana. Teatterin juuret ovat rituaalisissa kokoontumisissa ja rituaalit pyrkivät sosiaaliseen koheesioon. Samalla on todellinen uhka, että normatiiviset rakenteet ja voimasuhteet tulevat toisinnetuiksi ja vahvistetuksi: jopa juhlituiksi.

”Näkyvän vähemmistön nouseminen näkyväksi näyttämölle on ehdottomasti tapa, jolla voimasuhteita voidaan horjuttaa.”

Kuitenkin se, että teatteri ja esitys tapahtuvat nykyhetkessä, on niiden potentiaali. Sillä nykyhetki ja maailma muuttuvat sen näköiseksi, kuin ihmiset sitä tekevät.

Laura Eklund-Nhaga nostaa esille ajatuksen, että esitystilanne on hänelle käytännössä mahdollisuus puhua ja olla keskiössä siten, että muiden pitää silloin kerrankin olla hiljaa. Näkyvän vähemmistön nouseminen näkyväksi näyttämölle on ehdottomasti tapa, jolla voimasuhteita voidaan horjuttaa. Kuitenkin hän jatkaa, ettei näyttämön ja esitystilanteen jatkuva takaisin ottaminen ole kestävää: olisi pikemminkin päästävä tilanteeseen, jossa tasa-arvo olisi alkujaan lähtökohta.

Instituutioiden toimintatavat eivät kuitenkaan vielä ole erityisen inklusiivisia, paneelin keskustelijat muistuttavat. Teatterikorkeakoulun pääsykokeet kutsuvat toki vuosittain yli tuhat ihmistä koettamaan onneaan ja Helsingin Kaupunginteatteri saattaa mainostaa avoimen haun kautta castingiaan, ja kuka tahansa instituutio voi julistautua turvallisemmaksi tilaksi. Tämä ei tarkoita, että kaikkia tavoitettaisiin ja että kaikki tulisivat. Aune Kallinen korostaa sitä, että hakukäytännöissä on mahdollista suosia myös kutsumenettelyjä ja muidenkin verkostojen hyödyntämistä.

”–mitä sana taide varsinaisesti tarkoittaa? Voisiko sitä nyrjäyttää?”

Samoin Eklund-Nhaga kyseenalaistaa monen käyttämän taidekäsityksen ulossulkevuutta: mitä sana taide varsinaisesti tarkoittaa? Voisiko sitä nyrjäyttää?

Pohdin saamelaistaiteilija Jenni Laitin tekstiä, jossa hän puhuu saamelaisten taidekäsityksestä: taiteen tekeminen on kietoutunut erottamattomaksi osaksi elämää ja kaikki ovat taiteilijoita. Taiteen koulutuksen eriytymisellä on varmasti juurensa juuri länsimaisen modernismin historiassa, luokkayhteiskunnan ja porvariston muotoutumisessa ja toiseuksien synnyttämisessä: toisin sanoen taideinstituutiot ovat aktiivisesti kehittäneet ulossulkevia käytäntöjä. Kysymykseen, miksi meillä ei ole enemmän POC-taiteilijoita, tai vaikkapa queer-vähemmistöjen tekemää taidetta, voi olla vastaus myös feministi ja taiteentutkija Linda Nochlinin analogiassa, vuoden 1971 ironisesti otsikoidussa klassikkotekstissään “Why have there been no great women artists.” Nochlinin väite on, että koulutus ja taidemaailman rakenteet ovat sulkeneet ulos naisia – suuria naistaiteilijoita on kautta historian koko ajan ollut ja olisi voinut olla.

Nochlin kirjoittaa vapaasti suomennettuna näin: “Jopa yksinkertainen kysymys kuten ‘miksi meillä ei ole suuria naistaiteilijoita’ voi, mikäli siihen vastataan kunnollisesti, tuottaa ketjureaktion, joka laajenee käsittämään yksittäistä (taiteen)alaa suurempiakin kokonaisuuksia: se laajenee ulospäin koskemaan historiaa ja yhteiskuntatieteitä, jopa psykologiaa ja kirjallisuutta. Siten voisi ajatella, että se haastaa älyllisen ajattelun perinteisiä jakolinjoja, ja sitä ovatko ne edelleen käyttökelpoisia suhteessa aikamme merkittäviin kysymyksiin.”

”Ketjureaktiot ovatkin polveilleet mediakeskustelussa viimeisimpien vuosien aikana, ja se osoittaa että taidemaailman kysymykset koskevat myös kollektiivista itseymmärrystä: esitykset muovautuvat sosiaalisen todellisuuden suhteista käsin.”

“Miksi meillä ei ole muita taiteentekijöitä kuin näitä valkoisia / miehiä / vammattomia / cis-sukupuolisia…” on muunnos Nochlinin kysymyksestä. Ketjureaktiot ovatkin polveilleet mediakeskustelussa viimeisimpien vuosien aikana, ja se osoittaa että taidemaailman kysymykset koskevat myös kollektiivista itseymmärrystä: esitykset muovautuvat sosiaalisen todellisuuden suhteista käsin. Väite esimerkiksi siitä, että Suomi olisi enimmäkseen valkoinen ja siksi taidemaailman valkoisuus on perusteltua, on helppo kumota huomaamalla Helsinginkin monikulttuurisuus. Helsingissä on voittopuolisesti eniten taidetapahtumia ja taiteen toimijoita Suomen mittakaavassa, ja siten myös taidemaailman valkoisuus ja normatiivisuus ei ole erityisen perusteltua.

Myös suuremmat instituutiot ovat heränneet siihen, että diversiteettikysymykset koskevat jokaista taiteen sektoria: eikä tämä vain siksi, että kutsumalla kaikki osaksi näyttämöä, he välttäisivät seuraavan kohun ja mainekolhun, vaan etupäässä siksi, että vähemmistöjen tekemä taide on usein todella hienoa ja tärkeää.

Aune Kallinen puhuu kosolti rihmastollisuudesta ja huokoisuudesta, jopa reikäisyydestä, tapana työskennellä normatiivisia rakenteita purkavalla tavalla. Hallikainen puhuu DIY-estetiikasta ja siitä, kuinka hän tekee esityksiä pääosin offsite-näyttämöille ja esitystiloihin. Hallikainen sivuaa myös sitä, kuinka eräänä kirjoittamisen strategianaan hän on pyrkinyt väsyttämään ja kuluttamaan troopin niin loppuun, että lukija huomaa, ettei tarkastele enää stereotypiaa. Taiteentekijöiden mahdollisuus saattaa juuri olla siinä, että lukijan tunnistamisreaktiota viivästytetään tai rikotaan: troopit eivät toimikaan ja juurikin näyttämön, kirjan tai ties vaikka galleriatilan rikkominen näyttää, mitä normatiivisissa rakenteissa on rikki.

Keskustelussa nousee myös esille kapitalismin ja instituutioiden yhteenkietoutuneisuus, ja kuinka instituutio keskiöi itse itsensä. Hallikainen mainitsee, että on olennaista synnyttää myös ulkopuolen diskurssi, joka ei vain opponoi keskustaa tai tarvitse sen toimintalogiikkaa. Tämä väite kaiuttaa myös Eklund-Nhagan ajatusta, että vähemmistöpositiossa olevan taiteilijan ainut tehtävä ei saisi olla vain jatkuva takaisin ottaminen. Osin tasa-arvoisuus toteutuu jo kansainvälisillä näyttämöillä ja nimenomaan niiden keskiössä (tai sitä kohti ponnistellaan melko uskottavasti): tulen muistaneeksi, että National Theatre Lontoossa on julkistanut diversiteettiohjelman. Pandemia-aikana katsomani teatteristriimin perusteella he olivat roolittaneet 1900-luvun alun klassikkonäytelmän siten, että näyttelijöinä oli yhtä paljon etnisiin vähemmistöihin kuuluvia kuin valkoisia. Vaikka Britannian väestörakenne on vuosikymmeniä käsittänyt useita etnisiä taustoja, en näe tätä yhtään mahdottomana Suomessakaan, pian. Mutta ei tämä itsestään tapahdu. Olga Palo kirjoittaa toisaalla suomalaisten näyttämöiden valkoisuudesta.

”Taiteentekijät tekevät jo inklusiivista ja feminististä toimintaa, ja se on täysin arkipäiväistä. Tämä ei tarkoita sitä, että maailma olisi jo valmis: vaan sitä, että toimintaa ei tarvitse aloittaa tyhjästä, ja rihmaston osat levittäytyvät koko ajan laajemmalle kuin uskoisi.”

Toisinaan tällaisissa tilaisuuksissa tulee taas selväksi (eikä tämä ole ikinä kadonnutkaan), että moninapaisuus on jo todellisuutta. Taiteentekijät tekevät jo inklusiivista ja feminististä toimintaa, ja se on täysin arkipäiväistä. Tämä ei tarkoita sitä, että maailma olisi jo valmis: vaan sitä, että toimintaa ei tarvitse aloittaa tyhjästä, ja rihmaston osat levittäytyvät koko ajan laajemmalle kuin uskoisi. Huomaan taiteen omimpien työvälineiden, eli aktiivisen muiden maailmojen luomisen, uusien suhteiden synnyttämisen ja spekulatiivisten kehysten toimivan myös yhteiskunnan rakenteiden toisin ajattelussa. Mitä jos erilainen tulevaisuus on jo täällä? Ainut tehtävä taiteentekijälle, tai edes huojuvaa satulaa instituutiossa istuvalle henkilölle, on seurata aikaansa.

”Näyttämöä, myös keskinäyttämöä, suurta näyttämöä ja plyysiverhoissaan huokailevia mammuttimaisia teatteritaloja tarvitaan myös tulevaisuudessa.”

Tätä lausahdusta muistan kuulleeni paljon Teatterikorkeakoulussa: että taiteentekijän on pysyttävä ajassaan kiinni ja sovitettava sen konteksteja taiteentekemiseensä. Ei pelkästään siksi, että paljastuminen ja idiootiksi (tai etuoikeutetuksi saati elitistiksi) osoittautuminen on noloa, mutta siksi että sitä kautta syntyy kiinnostavaa ja inklusiivisempaa ajattelua. Näyttämöä, myös keskinäyttämöä, suurta näyttämöä ja plyysiverhoissaan huokailevia mammuttimaisia teatteritaloja tarvitaan myös tulevaisuudessa.

Jos aloitin tämän tekstin epäilystä ja epävarmuutta kuvaavasta o o o o:sta, lopetan sen siihen, että nyt tiedän vähän enemmän. Normatiivisten rakenteiden horjuttaminen, edes keskustelutilaisuuden sisällä, tarkoittaa useimmiten sitä, että tilaa aukeaa taas vähän lisää.

Milka Luhtaniemi on runoilija, dramaturgi ja esitystaiteilija, joka työskentelee Helsingissä.

Lue lisää UrbanApa x Kansis -keskusteluista keskustelusarjan omalla sivulla.