Syanidia eli he eivät huuda kivusta; se on vain hieman kitkerää

Prologi

Berliini 1. toukokuuta 1945, maan alla. Ministeri Joseph Goebbelsin vaimo Magda murhaa kuusi lastaan murskaamalla syanidiampullin heidän suussaan. Tohtori Ludwig Stumpfegger on paria tuntia aiemmin huumannut heidät ja oletetaan, että lasten kuolema on ollut tuskaton. Nuorimmat lapsista eivät ilmeisesti ole aavistaneet tulevaa siinä vaiheessa, kun Stumpfegger on huumeen heille lääkkeenä tarjonnut, mutta vanhimmalla lapsista, 12-vuotias Helgalla, on käsissään ja poskissaan mustelmia, jotka viittaavat hänen tehneen vastarintaa Hippokrateen valaansa suurpiirteisesti suhtautuneen lääkärin ja oman äitinsä kynsissä. Lastenmurhan jälkeen Goebbelsit nauttivat syanidia itse ja SS-vartija antaa heille armonlaukauksen.

”Jos joku haluaa lähteä yhdessä lapsensa kanssa, hän voi nauttia juoman jo nyt. Se on humaania.”

Jonestown, Guyana 18. marraskuuta 1978, keskellä viidakkoa. Pastori Jim Jonesille uskolliset Kansan temppeli -kultin jäsenet murhaavat yli 300 lasta, sylivauvoista varhaisteineihin, ruiskuttamalla heidän suuhunsa syanidilla ja rauhoittavilla terästettyä rypälemehutiivistettä. Jones on päättänyt aloittaa kulttinsa ”Vallankumouksellisen itsemurhan” lapsista ja olettaa, aivan oikein, että lasten omaiset saadaan näin helpommin alistumaan omaan kuolemaansa. Vanhemmat ovat kauhuissaan nähdessään kuolevien lastensa haukkovan epätoivoisesti itkien henkeä. Kultin johtohahmoihin kuuluva Maria Katsaris tarttuu Jonestownin keskuspaviljongissa olevaan mikrofoniin ja sanoo: ”He eivät itke kivusta, juoma on vain hieman kitkerän makuista.” Tämän jälkeen Jones ottaa mikrofonin itse ja sössöttää: ”Jos joku haluaa lähteä yhdessä lapsensa kanssa, hän voi nauttia juoman jo nyt. Se on humaania.”

Syanidimyrkytykseen kuolemisessa ei ole mitään humaania; se on yksi kammottavimmista tavoista kuolla. Syanidi estää verenkiertoa ja kehoa saamasta happea, mikä johtaa siihen, että sitä nauttinut tukehtuu. Hitaasti. Syanidin ainoa etu, kuolemaa hamuavan näkökulmasta, on että se, riittävällä annostuksella, tappaa satavarmasti. Itse kuolema on hidas ja tuskallinen; uhri yrittää epätoivoisesti saada henkeä samalla, kun myrkky polttaa sisuskaluja. Kuolema kestää minuuttikaupalla, toisin kuin viihde-elokuvissa ja jännityskirjallisuudessa annetaan ymmärtää. Niissä tuoni vie sekunneissa.

Emme tiedä joutuivatko Goebbelsien lapset kärsimään; on mahdollista, että syanidin aiheuttama kipu välittyy sikeän unenkin läpi. Sen sijaan on varmaa, että Jonestownin lapset kärsivät kovat tuskat ennen kuolemaansa; Jonestownissa oli nauhoituslaitteet ja ne olivat toiminnassa vielä siinä vaiheessa, kun lapset murhattiin. Mikrofonit oli suunnattu lavalla paasaavaan Jim Jonesiin, mutta lasten itku kuuluu tämän ns. Kuoleman nauhan (Death Tape) taustalta. Yhdessä kohtaa kuulee myös pikkulapsen sanat, joissa hän ilmoittaa äidilleen, että ”En voi hyvin.” (Mother, I don´t feel well).

Berliini 2. toukokuuta 1945, kaupungin rauniot. Diplomaatti Walther Hewel heittää lusikan nurkkaan ampumalla itseään päähän ja puraisemalla syanidiampullia. Natsien ”vanhoihin taistelijoihin” kuuluvana hän on niitä harvoja, jotka lukeutuvat Adolf Hitlerin ystäviin. Ystävyytensä sinetiksi Hitler on antanut Hewelille syanidiampullin ja neuvon käyttää pistoolia samanaikaisesti. Saksan antauduttua johtajalleen kuuliainen Hewel toimii juuri näin.

”Valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti.”

Modesto, Kalifornia 13. maalikuuta 1979, motelli. Kansan temppelin jäsen ja Jonestownista hengissä selvinnyt (heitäkin oli kourallinen) Michael Prokes on kutsunut toimittajat motelliin lehdistötilaisuuteen luvaten heille elämänsä skuupin, jos vain paikalle viitsivät. Tämän lupauksen hän totta vieköön lunastaa, sillä annettuaan huoneessaan sekavan lausunnon, jossa hän puolustaa Jim Jonesia ja Kansan temppeliä, hän sulkeutuu vessaan ja ampuu itsensä.

Valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti. Klassinen lause ei näemmä päde pelkästään despootteihin, vaan myös heidän seuraajiinsa. Suuren Johtajan kuoltua seuraajat eivät kyenneet jatkamaan elämäänsä johtajastaan vapaina ihmisinä (joskin Hewelillä oli todennäköinen pyttytuomio edessään), vaan käskyjä noudattamaan tottuneina heidän oli helpompi luopua omasta elämästään. Saman kohtalon Magda Goebbels tahtoi lapsilleen. Hänen mukaansa ”he olivat liian kauniita elääkseen kansallissosialismin jälkeisessä maailmassa.” Lause tuo mieleen absurdin komedian keskellä totaalista tuhoa.

”Ja molemmat jättivät jälkeensä kasan ihmisruumiita ja kysymyksen: Mitä helvettiä täällä on tapahtunut?”

Olivatko Adolf Hitler ja Jim Jones samankaltaisia johtajia? Kyllä. Ja ei. Molemmat olivat karismaattisia demagogeja, jotka pystyivät villitsemään kuulijansa ekstaasiin. Molemmilla oli kyky saada kannattajansa tottelemaan sokeasti järjettömiäkin määräyksiä ja uskomaan itseensä silloinkin, kun suusta tuli ulos järjetöntä paskapuhetta. Molemmat olivat ehdottomia yksinvaltiaita, mutta heidän lähipiiriinsä kuului ihmisiä, jotka pystyivät johtajan nimissä tämän tietämättä käyttämään valtaa. Molemmat olivat lääkkeiden orjia narkomaniaan saakka. Molempien itsetuho ulottui myös heidän lähipiiriinsä. Ja molemmat jättivät jälkeensä kasan ihmisruumiita ja kysymyksen: Mitä helvettiä täällä on tapahtunut?

Erojakin löytyy ja suurin ero on lähtökohdassa. Natsismi vetosi ihmisen huonoimpiin vaistoihin; vihaan, kateuteen, kaunaan, katkeruuteen ja vaarallisimpana rodulliseen ylemmyyteen. Natsismiin liittyvä väkivalta ei ollut keino päästä kohti jotakin parempaa yhteiskuntaa, vaan natsismin tavoitteenakin oli väkivaltakoneiston avulla toimiva yhteiskunta. Jokainen toisinajattelija tiesi, että suun aukaiseminen saattoi johtaa poliisikuulusteluihin ja näitä kuulusteluja ryydittivät pahoinpitely, kidutus ja pahimmassa tapauksessa suu suljettiin lopullisesti (kommunismin puolustajat puolestaan ovat joskus maininneet ”tarkoitus pyhittää keinot”-ajattelutavan olleen välttämätöntä maanpäälliseen paratiisiin pyrittäessä, mutta lopputulos oli paratiisin irvikuva. ”Tarkoitus pyhittää keinot”-metodilla on aiheutettu laskematon määrä ihmiskalmoja).

Jonesin kirkon eli Kansan temppelin jäsenet vaikuttavat oikeasti hyviltä ihmisiltä. Raamatussahan kehotettaan antamaan ruokaa tarvitseville ja vaatettamaan alastomat; tätä he tekivät pyyteettömästi. Temppelillä oli sosiaalinen ohjelma köyhien auttamiseksi, se järjesti asuntoja köyhille vanhuksille ja auttoi alkoholismiin tai narkomaniaan sortuneita tervehtymään sekä tuki stipendein lahjakkaimpien koulutusta. Temppelin jäsenet pyrkivät hyvään yhteiskuntaan rauhanomaisin keinoin, mikä tekee heidän kohtalostaan kahta vertaa säälittävämmän. Tätä samaa ei todellakaan voi sanoa natsinroikaleista.

”Jonesin kirkon eli Kansan temppelin jäsenet vaikuttavat oikeasti hyviltä ihmisiltä.”

***

Pastori James Warren Jones perusti kirkon nimeltä Kansan temppeli (Peoples Temple) Indianapolisiin Indianan osavaltioon vuonna 1955. Elettiin vielä rotuerottelun aikaa. Temppeli oli kuitenkin avoin kaiken värisille, mikä teki Jonesista edelläkävijän Indianassa. Jones adoptoi perheeseensä mustan orpopojan; pojasta tuli Jim Jones jr. Roturajan rikkova adoptio oli myös ensimmäinen laatuaan Indianassa. Myöhemmin Jones adoptoi myös kaksi aasialaista alkuperää olevaa lasta ja hänen perheestään käytettiin nimitystä Sateenkaariperhe (Rainbow Family). On sanottu, että jos hän olisi kuollut jo 1960-luvulla, hänet muistettaisiin yhtenä kansalaisoikeusliikkeen sankareista. Hitleristä puolestaan on sanottu, että jos hän olisi kuollut 1930-luvulla, hänet muistettaisiin suurena valtiomiehenä (epäilen; Hitlerin verenhimoinen retoriikka ja hysteerinen esiintyminen ei ollut valtiomiestasoa edes pimeällä 30-luvulla).

”Oliko Jones alun perinkin huijari vai turmeliko valta hänet?”

Jones saarnasi rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Kirkon jumalanpalvelukset muistuttivat Yhdysvaltain mustien kirkkokuntien seremonioita eli olivat hyvin vauhdikkaita ja musiikkipitoisia tilaisuuksia. Jo tässä vaiheessa Jonesista nousi kuitenkin esille epämiellyttäviä piirteitä. Hän lavasti ihmeparantamisia ja suhtautui seurakuntalaisiinsa jyrkän omistushaluisesti. Hänen poliittiset näkemyksensä jyrkkenivät.  Hän alkoi saarnata kommunismia, ymmärtämättä aatesuunnasta paljoakaan ja Kansan temppeliä hän alkoi kutsua kommunistiseksi kirkoksi.

1960-luvulla Kansan temppeli siirsi päämajansa San Franciscoon Kaliforniaan ja Jones laajensi toimintasädettään. Työ oli kuluttavaa ja vauhdissa pysyäkseen Jones aloitti amfetamiinin käytön, mikä aiheutti unettomuutta. Tätä lääkitäkseen Jones ryhtyi käyttämään vahvoja rauhoittavia lääkkeitä. Mömmökombinaatio täräytti pastorin.

Oliko Jones alun perinkin huijari vai turmeliko valta hänet? Sekä että. Jonesin taistelu rodullisen tasa-arvon puolesta oli selvästi aitoa, mutta kääntöpuoleksi muodostui manipuloiva omistushalu. Huumeista alkoi Jonesin alamäki; aluksi loivana, mutta jyrkentyen ajan saatossa ja viimein Jones oli vapaassa pudotuksessa ja pudotuksen ilmavirrassa hänen seuraajansa suistuivat samaan kuiluun. Aivan samoin kävi Hitlerinkin seuraajille; olosuhteet toki poikkesivat.

”Lopulta Jones alkoi vihjailla olevansa itse asiassa Jumala ja sanoi ymmärtävänsä, jos ihmiset palvovat häntä sellaisena.”

1970-luvulle tultaessa piripääpastori muuttui vähitellen sekopääpastoriksi. Huumeiden käyttö muutti hänen silmänsä valkuaiset punaisiksi ja hän joutui käyttämään tavaramerkikseen muodostuneita aurinkolaseja. Seuraajilleen hän sanoi Jumalan valon loistavan silmistään niin kirkkaana, että tavallinen kuolevainen ei pysty niihin katsomaan. Hän ilmoitti myös olleensa paikan päällä, kun Jeesus ristiinnaulittiin, mutta väitti Jessen karanneen ristiltä ja touhunneen myöhempinä vuosinaan Tiibetissä. Kyseenalaistajille hän julisti (saarnamiehen nuotilla): ”En välitä paskaakaan siitä uskotko vai et, minä olin paikalla.” Lopulta Jones alkoi vihjailla olevansa itse asiassa Jumala ja sanoi ymmärtävänsä, jos ihmiset palvovat häntä sellaisena. Välillä hän väitti saapuneensa toiselta planeetalta.

Miten on siis mahdollista, että tällaisessa kunnossa oleva ihminen saa hyvään pyrkivät ihmiset seuraamaan itseään ja vielä tottelemaankin? Ensinnäkin hänen kummallisimmat pakkomielteensä eivät tulleet julki jumalanpalveluksissa, vaan ainoastaan luotettujen seuraajien parissa; ihmisten, jotka olivat valmiita tekemään mitä tahansa hänen puolestaan. Toiseksi: Temppelin uskolliset jäsenet suhtautuivat sosiaaliseen työhönsä vakavasti ja näkivät johtajansa eksentrisyyden asiana, jota tuli sietää kaiken sen hyvän vastapainona, mitä temppeli sai aikaan. He eivät huomanneet Jonesin mielipuolisuuden tuhoavan sen, minkä eteen he työskentelivät. Voikin sanoa, että temppelin jäsenet tekivät arvokasta työtä taustalla hoopoilevasta pirinististä huolimatta. Ja kolmanneksi: Eivät kaikki seuranneetkaan, vaan erosivat temppelistä. Tämä sai Jonesin kaltaisen paranoidisen kontrollifriikin pakan sekaisin.

Kansan temppeli oli tavoittanut myös idealistisia nuoria opiskelijoita, jotka eivät olleet ulkoistaneet ajatteluaan Jonesille tai tämän suunnittelukomiteaksi kutsutuille läheisille avustajille. Kun komitea perusti vartioston ja Jonesin määräämiä sääntöjä rikkoneita ryhdyttiin rankaisemaan väkivalloin, syntyi temppelin sisällä vastarintaa. Myös Jonesin alati paheneva molempiin sukupuoliin kohdistuva seksihulluus, joka johti ahdisteluun ja suoranaisiin raiskauksiin (uskollisimmat kannattajat pitivät pastorin lääppimistä kunnianosoituksena) inhotti. Lopulta kahdeksan Berkeleyn yliopistossa opiskellutta nuorta erosi temppelistä kirjoittaen syytöksiä Jim Jonesin kasvavasta vallan väärinkäytöstä. Tämä aukaisi tulpan, ja loikkareita tuli lisää. Ei montaa, mutta yksikin oli liikaa Jonesille. Lisäprobleemaksi muodostui yksi lapsi.

John Victor Stoen syntyi 1972. Hänen isänsä Tim Stoen allekirjoitti ennen pojan syntymää valaehtoisen lausunnon, jossa myönsi Jim Jonesin pojan isäksi. Pojan äiti Grace oli ollut yksi Kansan temppelin kuninkaallisista ja Jim Jonesin rakastajatar (Jonesilla oli muuten vaimokin, Marceline). Vuonna 1976 Grace Stoen tavoitti kuitenkin aivonsa ja erosi temppelistä. Oikea ilmaisu olisi kai pakeni. Tässä vaiheessa paska lensi tuulettimeen, sillä poika jäi Jonesin haltuun ja alkoi repivä huoltajuustaistelu, jota monessakin mielessä voi pitää Kansan temppelin lopun alkuna. Grace Stoenin tuli useiden muiden loikkareiden kanssa julkisuuteen.

Tutkiva journalisti Marshall Kilduff julkaisi kesällä 1977 New West-aikakauslehdessä jutun, jossa ruodittiin temppelin raha-asioita, Jonesin harjoittamaa seksuaalista ahdistelua, vartijoiden suorittamia fyysisiä rangaistuksia ja temppelistä lähteneiden uhkailua ja pahoinpitelyjä. Jones oli kerännyt huomattavan omaisuuden, sillä temppelin jäsenistä valtaosa luovutti palkkansa, eläketulonsa tai sosiaaliturvamaksunsa temppelille (he saivat sitä vastaan asunnon ja ylläpidon temppelin kiinteistöistä). Jonesin tärähtänyt seksielämä tuli nyt julkiseksi. Hän oli jäänyt Los Angelesissa saarnamatkallaan siveyspoliisin satimeen masturboituaan elokuvateatterin parvella (elokuva oli Dirty Harry, enkä jumalauta tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella). Tiedettiin että omien lastensa lisäksi hänellä oli kaksi äpärää, John Victor ja Kimo, joka hänellä oli Carolyn Laytonin kanssa. Lisäksi temppelin vartijat olivat Jonesin käskystä lähestyneet loikkareita uhkaavasti kadulla ja soitelleet heidän ovikellojaan. Nämä Jonesin käskyjä kyseenalaistamatta tottelevat vartijat tapaamme vielä Guyanan viidakossa.

”Jones tiesi menettävänsä poliittisen selkänojan ja nosti kytkintä samana yönä, kun New Westin ediittori luki hänelle artikkelin puhelimessa ennen sen julkaisua.”

Jonesilla oli hyvät suhteet Kalifornian demokraattisiin poliitikkoihin. Heidän ja lakimiesten avulla omakourainen leffateatteriromanssikin oli painettu piiloon. Jones kuului myös San Franciscon kaupunginvaltuuston asutuslautakuntaan. Hänelle oli kehittynyt poliittista hauista; jopa sen verran, että hänet kutsuttiin presidentti Jimmy Carterin virkaanastujaisiin Washingtoniin. Kilduffin kirjoittama artikkeli oli kuitenkin liikaa poliitikoille. Jones tiesi, Kilduffin kirjoittavan hänestä ja temppelistä. Hän vältteli haastattelua. Jones odotti Grace Stoenin puhuvan lähinnä John Victorista ja huoltajuuskiistasta, mutta yllättyi, sillä suunnittelukomiteaankin kuulunut Stoen kertoi nimenomaan Jonesin johtamistavasta peittelemättä seksiä ja väkivaltaa; artikkeli oli huomattavasti pelättyä pahempi ja nyt kaikki mediat alkoivat kiinnostua. Huoltajuuskiistan Stoen aikoi jättää tuomioistuimen päätettäväksi ja sai temppelistä myös loikanneen ex-miehensä nyt kyseenalaistamaan Jonesin isyyden.

”Tässä vaiheessa viimeistään temppeli muuttui kultiksi.”

Jones tiesi menettävänsä poliittisen selkänojan ja nosti kytkintä samana yönä, kun New Westin ediittori luki hänelle artikkelin puhelimessa ennen sen julkaisua. Jones pakeni Guyanaan, josta temppeli oli ostanut maata maatalouskollektiivin perustamista varten. Mukaansa Jones otti huomattavan määrän käteistä rahaa, kultaharkkoja sekä John Victor Stoenin. Jones määräsi valtaosan temppelin jäsenistä seuraamaan Guyanaan; Kaliforniaan jäivät vain talouden ja omaisuudenhallinnan kannalta välttämättömät jäsenet. Tässä vaiheessa viimeistään temppeli muuttui kultiksi.

Maatalouskollektiivilla oli nimikin: Jonestown. Se oli suunniteltu 300 hengelle ja sen kokoiseksi jääneenä se olisi hyvinkin voinut olla omavarainen; sen asukkaat olivat ahkeria ja valmiit elämään kovaa elämää vailla erityisiä mukavuuksia. Se oli keskellä Etelä-Amerikan tiheintä viidakkoa. Jonesin vanhin poika Stephan, joka oli Jonestownissa jo sen rakennusvaiheessa, on kertonut myöhemmin Jonestownin perustamisen olleen fyysisesti raskasta, mutta hänen elämänsä onnellisinta aikaa. Toinen eloonjäänyt Laura Johnston Kohl, myös Jonestownin rakentajia, on määritellyt paikan paratiisiksi aina vuoteen 1977 saakka. Tuona vuonna saapui Jim Jones, joka oli pakokauhun vallassa ja hullu kuin paskahuussin hiiri. Paratiisi muuttui helvetiksi.

Kukin voi miettiä mitä tapahtuu kun 300 hengen kollektiiviin tungetaan lähes 1000 ihmistä? Jonestownin rakentajat olivat olleet taitavia ja maatila oli kunnossa. Terveydenhuolto oli olosuhteisiin nähden erinomainen ja ammattitaitoinen, koulu toimi ja opettajat olivat päteviä. Omalla tavallaan pätevöityneitä olivat myös temppelin vartijat, jotka olivat aseistettuina ryhmittyneet leirin ympärille. Ensi töikseen he ottivat saapuvilta seurakuntalaisilta passit pois. Tämän jälkeen heidät majoitettiin täysin ylibuukattuihin parakkitaloihin, joiden ympärillä oli silmänkantamattomiin tiheää viidakkoa. Jim Jones oli saanut seuraajansa ansaan ja ryhtyi pesemään heidän aivojaan (osalle kevyt huuhtelu riitti). On vaikea sanoa, mikä Jonesin tavoite oli, mutta hänen varasuunnitelmansa oli alusta asti selvä: kultin joukkoitsemurha.

”Samalla Jones sai tilaisuuden joukkomanipulaatioon. Hän ryhtyi totuttamaan kulttilaisia joukkoitsemurhan ajatukseen. Kultti ryhtyi viettämään ”Valkoisia öitä” (White Nights).”

Moni näki nyt Jonesin läpi. Kaliforniassa hän oli pysynyt etäällä seuraajistaan, mutta Jonestownissa hän ei päässyt kauaksi kenestäkään ja pastori näytti nyt huumeiden pöhöttämältä rivosuiselta keski-ikäiseltä ukolta. Valtaosa ihmisistä kieltäytyi uskomasta silmiään ja halusi mieluummin edelleen uskoa sokeasti. Jonesin lähipiiriin (he käyttivät raakaa valtaa) kuuluivat hänen sairaanhoitajansa Annie Moore (joka pumppasi pastorin täyteen dullaa), hänen sihteerinsä ja entinen jalkavaimonsa Carolyn Layton sekä hänen käskyjensä toimeenpanija Maria Katsaris (joka myös tyhjensi pastorin pussit; tosin Jones mieltyi myös erääseen teini-ikäiseen tyttöön, jonka hän huumasi ja jota hän raiskasi omassa ”työhuoneessaan”, kunnes kyllästyi).

Jonesista annettiin huoltajuuskiistan vuoksi pidätysmääräys, sillä hän ei ollut ilmestynyt kalifornialaiseen oikeuteen. Määräys ulotettiin myös Guyanaan ja tässä vaiheessa pastori komensi koko kultin aseisiin (maataloustyökaluihin, vain vartijoilla oli tuliaseet) Guyanan armeijaa vastaan. Jones uskotteli, että heidän kimppuunsa hyökättäisiin heidän vakaumuksensa vuoksi, vaikka kyseessä oli huoltajuuskiista, eikä Guyanan armeija ollut todellakaan aloittamassa sotilaallista operaatiota sen vuoksi. Samalla Jones sai tilaisuuden joukkomanipulaatioon. Hän ryhtyi totuttamaan kulttilaisia joukkoitsemurhan ajatukseen. Kultti ryhtyi viettämään ”Valkoisia öitä” (White Nights). Ihmiset herätettiin keskellä yötä ja Jones tarjosi heille juotavaa ja sanoi heidän juoneen myrkkyä. Sitten hän seurasi kiinnostuneena kulttilaisten reaktioita. Hetken päästä hän sanoi juoman olleen vaaratonta; kyseessä oli uskollisuustesti. Testit toistuivat näännyttävinä, mutta niiden lopputulos oli Jonesin sekavan päänupin kannalta positiivinen. Hän alkoi uskoa pystyvänsä taivuttamaan seuraajansa tekoon, jota hän kutsui ”Vallankumoukselliseksi itsemurhaksi”. Kyseessä ei olisi pelkkä itsemurha, vaan kannanotto suvaitsematonta maailmaa vastaan. Jones halusi näyttää, että maailma oli liian paha paikka hänen kaltaiselleen marttyyrille.

Pidätysmääräys peruttiin ja näennäinen rauha palasi Jonestowniin, mutta huhut aseistautuneista vartijoista ja itsemurhaharjoituksista olivat kiirineet Kaliforniaan, missä Jonestownin asukkaiden omaiset aloittivat kampanjan ja sanoivat heidän omaistensa olevan Jonestownissa vankeina. Syksyllä 1978 omaiset saivat kongressin edustajainhuoneen kalifornialaisen jäsenen Leo Ryanin kiinnostumaan ja hän ryhtyi toimimaan omaisten puolesta. Ryan otti yhteyttä Jonesiin ja vaati päästä tutustumaan Jonestownin olosuhteisiin (muut poliitikot olivat sitä mieltä, että uskovat voivat vapaasti mennä pähkähullun papin kanssa keskelle viidakkoa).

”Traktori tavoitti Ryanin seurueen Port Kaitumassa. Vartijat ja Layton avasivat tulen.”

Ryan lähti Guyanaan lehdistön ja omaisten kera marraskuun puolivälissä 1978 ja matkan järkevyys on kyseenalaistettu. Kukaan ei kuitenkaan todennäköisesti voinut kuvitellakaan Jonesin olevan niin vaarallinen kuin osoittautui. Marraskuun 17. päivänä Ryan lopultakin pääsi Jonestowniin mukanaan omaisia ja lehtimiehiä. Hän vietti siellä painostavan yön, sillä illalla oli selvinnyt, että Jonestownissa asui ihmisiä käytännössä vankeina ja 14 heistä halusi lähteä Ryanin kanssa Yhdysvaltoihin.

Jonesin mopo karkasi. Marraskuun 18. päivänä Ryan järjesti loikkareille kuljetusta radioitse, minkä jälkeen Don Sly yritti Jonesin käskystä viiltää Ryanin kurkun auki onnistuen haavoittamaan vain itseään. Tämän jälkeen Ryan ja hänen seurueensa loikkareineen poistuivat Jonestownista mahdollisimman nopeasti kohti Port Kaituman lentoasemaa. Vartti Ryanin seurueen lähdöstä heidän peräänsä lähti traktori kyydissä kuusi aseistettua vartijaa ja lisäksi loikkareiden joukkoon oli soluttautunut Jonesille lojaali Larry Layton. Traktori tavoitti Ryanin seurueen Port Kaitumassa. Vartijat ja Layton avasivat tulen. Ryan ja neljä muuta kuolivat, usea haavoittui; osa lievästi ja osa vakavammin. Layton jäi loikkari Don Parksin nujertamana vangiksi (mikä pelasti hänen henkensä), vartijat palasivat Jonestowniin.

***

”Hitler oli koko elämänsä ajan sairaalloisen viehättynyt itsetuhon ajatuksesta. Tähän liittyi pseudodarwinistinen näkemys vain vahvemman oikeudesta jäädä eloon.”

Sivilisaatio on olemassaolonsa aikana nähnyt suuren määrän omasta vallastaan juopuneita johtajia, jotka kaatumisensa hetkellä haluavat viedä johtamansa ihmiset mukanaan itsetuhoon haluten varmistaa sen, että heidät taatusti muistetaan.

Hitler oli koko elämänsä ajan sairaalloisen viehättynyt itsetuhon ajatuksesta. Tähän liittyi pseudodarwinistinen näkemys vain vahvemman oikeudesta jäädä eloon. Häviämällä sodan saksalaiset muka menettivät elämisen oikeutensa, minkä Hitler päätti varmistaa. Epäonnistunut kansakunta joutaisi seurata häntä kuolemaan. Hitler antoi perääntyville sotajoukoille käskyn kaiken infrastruktuurin tuhoamisesta; Saksasta ei jäisi kiveä kiven päälle. Onneksi hänen kylmäjärkisimmät sotilaansa rikkoivat käskyä. Hitler katsoi saksalaisten pettäneen hänet. Totuus oli tietenkin päinvastainen. Hitler oli pettänyt saksalaiset, jotka häneen uskoessaan olivat pettäneet itseänsä.

Hitler ei aikonut jäädä elävänä vihollistensa käsiin ja itsemurha tuli ajankohtaiseksi, kun venäläisjoukot saapuivat Berliinin esikaupunkeihin.

”Eva Braun otti pelkästään syanidia, sillä hän halusi olla kaunis ruumis (ja sitten ne kehtaavat väittää blondeja tyhmiksi).”

Führerdämmerungin Hitler aloitti myrkyttämällä itselleen rakkaimman olennon, schäfernarttu Blondin. Tämän jälkeen hän melodramatisoi viimeiset tuntinsa naimalla rakastajattarensa Eva Braunin, joka oli luvannut seurata elämänsä miestä kuolemaan saakka. Hitlerit siirtyivät yksityisbunkkeriin, jossa Hitler puraisi syanidikapselin rikki ja ampui itseään päähän. Eva Braun otti pelkästään syanidia, sillä hän halusi olla kaunis ruumis (ja sitten ne kehtaavat väittää blondeja tyhmiksi). Olisipa hän tiennyt miten pahasti myrkky vetää suun ruvelle. Mutta kalmo tuoksui somasti mantelilta.

Myös Jim Jones aloitti rakkaimmistaan. Lähetettyään tappajat Ryanin seurueen perään hän otti radiolla yhteyden Guyanan pääkaupungissa Georgetownissa koripalloturnaukseen osallistuville pojilleen, jotka asuivat temppelin toimipisteessä. Jim Jones jr. vastasi (muut pojat olivat leffassa). Isäpappa sanoi, että pojilla on tapaaminen herra Frazierin kanssa, mikä oli koodikieltä ja tarkoitti: ”Menkää kadulle, tappakaa kaikki ja sitten itsenne”. Jr. luopui koodikielestä ja vastasi: ”Isä, me emme tapa ketään, eikä kukaan kuole myöskään Jonestownissa.” Pastori mopo keulahti ja hän huusi: ”Leo Ryan on kohdannut koston enkelin ja meidän kaikkien tulee nyt kuolla.” Jr. katkaisi yhteyden ja ryntäsi elokuvateatteriin hakemaan veljensä ja he juoksivat Yhdysvaltain suurlähetystöön ja kertoivat Jonestownissa tapahtuvan kohta hirveitä ja että he tarvitsisivat käyttöönsä lähetystön helikopterin ehtiäkseen Jonestowniin ajoissa. Suurlähetystö käski heidän palata asiaan virka-aikana. Oli lauantai-ilta, sauna lämpeni ja oluttakin oli…

”Isä, me emme tapa ketään, eikä kukaan kuole myöskään Jonestownissa.”

Samaan aikaan Jim Jones myi seuraajilleen ajatusta Vallankumouksellisen itsemurhan ihanuudesta. Hän kertoi, että loikkareiden valheiden vuoksi Guyanan armeija ja CIA saapuisivat Jonestowniin kiduttamaan ja surmaamaan heidät säästämättä lapsia ja vanhuksia eikä heillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha. Osa seuraajista mölähteli ihastuneena, mutta vastarintaakin syntyi. Christine Miller kyseenalaisti Jonesin logiikan. Hän kysyi, miksi tuhannen ihmisen tulisi kuolla neljäntoista ihmisen loikkauksen vuoksi ja väitti, että ainakin lapsilla on oikeus elää. Jones myönteli, mutta sanoi että lapsilla on oikeus myös rauhaan ja nyt hän kertoi myös tietävänsä, että Leo Ryan murhataan ja sen jälkeen heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia selvitä elävänä viidakosta. Osa seuraajista mölisi suorastaan hekumoiden. Jim McElvane vaahtosi kuoleman olevan jättiläismäinen orgasmi.

Se ei ollut. Valtaosa kulttilaisista oli uskonut kyseessä olevan taas uuden joukkoitsemurhaleikin ja he kauhistuivat, kun sairaanhoitajat ryhtyivät ruiskuttamaan mehuun sekoitettua syanidia sylilasten suuhun. Tässä vaiheessa aseistetut vartijat muodostivat ketjun kulttilaisten ympärille. Maria Katsaris yritti uskotella kuoleman olevan nopea ja tuskaton, mutta vanhemmat näkivät, miten heidän lapsensa haukkovat kirkuen henkeä samalla, kun syanidi sai heidän suunsa vaahtoamaan. Iso osa Jonesille uskollisimmista meni kuolemaansa rinta rottingilla johtajaansa ylistäen, mutta valtaosa ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kuolla joko vartijan luotiin tai syanidiin. He joivat myrkyn lähimmäisiinsä pettyneinä, haluamatta tuhlata viimeisiä hetkiään tappeluun heitä kiväärinperillä tyrkkivien kiilusilmäisten fanaatikkojen kanssa. Osa kuitenkin taisteli hengestään loppuun saakka. Useilta kymmeniltä ruumiilta löytyi myrkyn aiheuttama paise siltä kohtaa, mihin neula oli voimalla saatu ihoon kiinni. Vartijat joutuivat myös pidättelemään Jonesin vaimoa Marcelinea, kun tämä yritti estää lasten murhaamisen. Murhattujen lasten joukossa oli myös John Victor Stoen.

”Hänellä ei ollut munaa kokea mokomaa itse.”

Lasten ja aikuisten kuoltua sairaanhoitajat menivät vanhusten parakkeihin ja myrkyttivät heidät vuoteisiinsa. Tämän jälkeen sairaanhoitajat ja vartijat joivat myrkyn itse. Jäljellä oli vain kaksi ihmistä; Jones ja hänen apurinsa Annie Moore.

James Warren Jones oli katsellut 907 häneen luottaneen ihmisen tuskallista kuolemaa ja samalla pitänyt sekavaa yllytyspuhetta heille imelän musiikin soidessa taustalla. Hänellä ei ollut munaa kokea mokomaa itse. Niinpä hän ampui itseään päähän. Vaihtoehtoisesti Jonesin oma Eva Braun eli Annie Moore antoi armonlaukauksen Jonesille ja ampui sitten itsensä. Emme tiedä. Ase löytyi Annie Mooren viereltä.

Jim Jonesilla oli myös oma lemmikkinsä, kesy simpanssi nimeltä Mr. Muggs. Simpanssi sai armeliaamman lähdön kuin Hitlerin Blondi. Se löytyi parakista ammuttuna.

Georgetownin puolella Sharon Amos surmasi kolme lastaan ja itsensä Jonesin poikien estely-yrityksistä huolimatta (Amos lukittautui lastensa kanssa vessaan ja viilsi heidän kurkkunsa poikki). Kun lisänä tulee Port Kaituman lentoasemalle ammutut viisi, tulee Jim Jonesin kontolle yhteensä ällistyttävät 918 kuollutta. Kuolemat tapahtuivat noin kuuden tunnin sisällä. Kyseessä on kautta aikojen toiseksi suurin rauhanajan Yhdysvaltain kansalaisia koskeva joukkokuolema; vasta syyskuun 2001 terrori-iskut ylittivät hullun saarnamiehen lukemat.

Tarinasta on vaikea löytää sankareita, mutta kaksi ihmistä nousee näkyville. Christine Miller yritti nousta Jim Jonesin hulluutta vastaan ja pelastaa lähimmäisensä. Hänen äänensä hukkui kollektiivisen hulluuden aiheuttaman metelin sekaan. Stephan Jones, Jim Jonesin poika, soitti puolen tunnin välein Kansan temppelin kirkkoon San Franciscoon vedoten seurakuntalaisiin ja hänen ansiostaan yksikään Kaliforniaan jäänyt kulttilainen ei noudattanut johtajansa itsemurhamääräystä. Ilman Stephan Jonesia uhriluku olisi voinut nousta yli tuhanteen ja viestin koodiin liittyi ilmeisesti myös käsky surmata ulkopuolisia.

Jonestownin tragedia määritellään joukkoitsemurhaksi. Kyseenalaistan tämän, sillä valtaosa joi syanidimehunsa painostettuna ja vapaaehtoisetkin kuolivat johtajansa manipuloinnin uhreina. Jonestownin tragedia oli joukkomurha.

Nykypäivän populisteja kannattavien olisi hyvä muistaa, mihin demagogiset suunpieksäjät saattavat seuraajansa johtaa.

Epilogi

Buchenwald, huhtikuussa 1945. Liittoutuneiden ylipäällikkö kenraali Dwight D. Eisenhower astuu seurueineen keskitysleirin portista sisään. Hän katsoo silmiään uskomatta edessään olevia ruumiskasoja, vilkaisee vieressään yrjöävään kenraali George Pattoniin ja kysyy: ”Mitä helvettiä täällä on tapahtunut?”

Jonestown, marraskuun 19. päivä 1978. Ysikymppinen Hyazinth Trash on mennyt edellisenä päivänä aikaisin nukkumaan ja vanhuksia murhaamaan saapuneet luulivat hänen jo juoneen syanidimehunsa. Rouva Trash ontuu parakkinsa ovesta ulos. Hän katsoo silmiään uskomatta edessään olevia ruumiskasoja, vilkaisee ruumiita laskevia Guyanan armeijan sotilaita ja kysyy: ”Mitä helvettiä täällä on tapahtunut?”

Tämä totuuden vääntely on velkaa tietokirjailija Jeff Guinnin kirjalle The Road To Jonestown, Jim Jones And Peoples Temple. Hitleriä koskevat tiedot perustuvat muun muassa sotahistorioitsija Antony Beevorin kirjoihin sekä Hitlerin sihteerin Traudl Jungen muistelmiin. Olen myös kuunnellut Kuoleman nauhan editoidun version ja yritän toipua siitä. Virheitä, joista vastaan, olen laittanut sinne tänne. Piruuttani.