“Vihdoinkin, vihdoinkin!”

Caryl Churchillin Sanantuojan Suomen kantaesitys nähtiin huhtikuussa 2022 Suurella näyttämöllä, millaisissa tunnelmissa olette siirtyneet harjoitteluvaiheesta esityksiin?

Terhi: No helvetin jännäähän se on ollut. Tämmöisen esityksen jälkeen on kuin olisi kulkenut liukkaalla jäällä, mutta ainahan tätä on kiva esittää.

Marja: Tämä oli kyllä jännittävä esitys. Ensi-illan jälkeen ehti olla yksi näytös, sitten oli pääsiäisloma ja tiistain esitys peruttiin sairastumisen takia, joten on ollut harvinaisen pitkä tauko kahden ensimmäisen esityksen jälkeen.

Leena: Sehän on se juttu, että esitetään yleisölle ja odotetaan, miten yleisö reagoi. Sitä ei voi koskaan tietää.

Karin: Mun mielestä meillä on ollut tosi ihana, tai nyt hei, sanokaa, jos olette eri mieltä, koska mä tiedän, että te olette samaa mieltä, (hyväksyvää naurua) mutta mun mielestä meillä on ollut tosi ihana harjoitusaika ja meistä on tuntunut, että tämä on ollut ihan hirveän tärkeä työ meille ja kyllähän me ollaan ylpeinä tätä yleisölle viety. Eikös ollakin?

Marja: Kyllä. Sitä just ajattelee, että ai kuin kiva, ensi viikolla päästään taas jatkamaan, että nyt tämä alkaa elää sitä elämäänsä yleisön kanssa!

Leena: Tätä on ollut tosi kiva tulla esittämään, kun tästä tekstistä saa itse niin paljon

Terhi: ja kun tätä taukoakin on ollut, niin ajatusmaailma jotenkin syvenee samalla kun elää elämäänsä, katsoo ympärilleen ja palaa tähän näytelmään.

Näytelmäkirjailija Caryl Churchill (s. 3.9.1938) on kansainvälisesti arvostetuimpia nykynäytelmäkirjailijoita, ja muun muassa The Guardian listasi Sanantuojan (Escaped alone, 2016) tämän vuosituhannen 8. merkittävämmäksi näytelmäksi vuonna 2019. Mitä mieltä te olette tekstistä osana aikaisempaa uraanne? Millä tavoin se erottuu?

Karin: Tämä on musta ihana teksti, kun tämä on samanaikaisesti keveä ja syvä, ja omalla tavallaan ihan absurdi… Hullu ja hauska! Paljon aineksia, joista näyttelijänä voi sanoa nauttivansa.

Terhi: Kyllä, ja musta tuntuu, kun olen tehnyt Minna Leinon kanssa töitä ennen, esimerkiksi Martin Crimpin Onnellisuuden tasavallassa (2015), niin tuntee Minnan työtavan ja kielen, sen mitä hän haluaa. Siinä mielessä tämä ei ehkä älyttömästi eroa siitä, mitä on saanut tehdä, kun on saanut tehdä älykkäitä, monitasoisia juttuja, eikä tämä sillä tavalla ole ensimmäinen vallankumouksellinen työ vaan tätä on nautinnollista tällä hetkellä tehdä.

Marja: Mä olen ollut koko urani, yli kolmekymmentä vuotta, tuolla maakunnassa, niin musta on niin ihanaa päästä vanhoilla päivillä tekemään tämänkaltaista tekstiä, jota en voisi kuvitellakaan minkään muun maakuntateatterin, en edes pienelle näyttämölle! Sitten nämä kollegat väittivät, että ei muuten Helsinkiinkään, että aika harvassa on ne tekijät, kuten Minna. Tämä on siis ihan superia, että saa tehdä jotakin tämänkaltaista. Jee! ‒ se on mun fiilis.

Karin: Ja täytyy tunnustaa oma tietämättömyytensä. Mä en tiennyt kuka tämä Caryl Churchill on, en tiennyt ennestään miten merkittävä

Marja: huippu

Terhi: näytelmäkirjailija maailmalla

Karin: hän on ja sitten on näitä, jotka tuntevat ja ovat odottaneet, että koska tätä näkisi Suomessa! Siinäkin mielessä on kauhean etuoikeutettu olo, että on saanut olla mukana tässä. Tuntee olevansa tosi onnellisessa asemassa.

Leena: Kyllä, mä oon ihan samaa mieltä.

Marja: Ja nää kommentit on ollut ihania, mitä Hesarissakin oli, että vihdoinkin, vihdoinkin joku tekee Churchillia! Eihän sitä ole Suomessa juuri näyteltykään, en mäkään tunnistanut edes nimeä, sitten joku sanoi, että muistatteko silloin kahdeksankymmentä luvulla tai jossakin kaukaisuudessa on tehty tämä

Terhi: Vaasassa oli tämä

Karin: eikö Helsingissäkin?

Leena: Kaupunginteatterissa?

Marja: Top girls.

Todella, Caryl Churchillin näytelmiä on esitetty Suomessa aiemmin vain kahdesti: Top girls – huippumimmit (Top Girls, 1982) Vaasan Kaupunginteatterissa 1985 ja Kloonit (A Number, 2002) Helsingin Kaupunginteatterissa 2004. Lisäksi lontoolainen Out of Joint -teatteri vieraili Kansallisteatterissa vuonna 1998 esityksellä Blue Heart (1997).

Terhi: Eurooppaa myöten on onniteltu, että saatte tehdä tämän.

Karin: Ihan mahtavaa, että on saatu tehdä tämä!

Marja: Huomaa, että me ollaan aika onnellisia?

Esityksessä kuullaan yksi laulu, millainen harjoitteluprosessi siihen kätkeytyy?

Terhi: Ai jumalaut’ kun on tehty töitä tuon Tipi-tiin kanssa.

Marja: Töitä on tehty.

Terhi: Mistä se ääni saadaan, miten se on sinne rakennettu ja miten vaikeaa on pysyä tossa välimaastossa

Marja: stemmoissa ilman säestystä liikkuen

Leena: ja alussa mäkin lauloin!

Kaikki: JOO!

Marja: Se oli pitkä numero, ja meillähän oli koreografiakin siinä.

Terhi: Meillä oli ihania juttuja! Haluutsä nähdä? (Terhi tanssii)

Marja: Joo, niin oli!

Karin: Kyllä kyllä, joo, kyllä!

Marja: Sitten vähän kirkastettiin ja karsittiin ja tämä jäi jäljelle.

Leena: Ja se tapa, jolla Minna rakensi tätä esityskokonaisuutta

Marja: miten hän lukee tekstit, miten hän toimii ohjaustilanteissa

Terhi: ja miten tarkkaan hän on etukäteen ajatellut ja saanut meidät tekemään sen näkemänsä tai haluamansa.

Karin: Hän on niin täsmällinen, selkeä, lämmin, keskusteleva.

Terhi: Siis mä ajattelin aluksi, että mitähän tästä nyt tulee, että kylläpä on vaikeaa näytellä näyttämöllä masentunutta ihmistä olemalla kevyt, mutta sitten puvustaja keksi ne kultaiset tossut, josta mä sain tosi paljon irti! Minna painottaa sitä, että kun painavat asiat tehdään kevyesti niin silloin ne löytävät oman paikkansa

Marja: ja kaikki mikä semmoisessa tilanteessa tai ihmisessä tapahtuu, kun alkaa nousta jotain mielentiloja, niin sitä ei kannata purkaa. Sisällä voi olla mitä tahansa tunteita, mutta pintaan päästetään tosi vähän mitään.

Entä millaista on ollut harjoitella polveilevaa puhetta? Miten sen saa osumaan kohdilleen?

Terhi: Harjoitusta. Se on harjoitusta harjoituksen perään.

Karin: Mä tykkään.

Marja: Mä tykkään kans! Sekin just miten tämmöistä rupatusta, jossa naiset rupattavat niin kevyesti

Terhi: pudotellen

Karin: ihan herkkua!

Marja: Se on ihan herkkua! Mutta vaatii tietysti paljon toistoa, toistoa, toistoa ennen kuin päästään siihen.

Leena: Joo

Terhi: ja aluksi nimet menivät sekaisin, kuka puhuu ja mitä. Teksti oli semmoinen möykky, josta rupesi piirtymään erillisiä ihmisiä

Marja: selkeästi eri henkilöitä.

Karin: Siellä ei ole montaa pistettä. Ne aina jatkavat, mihin toinen lopettaa ja sitten keskeyttää ja

Marja: puhutaan päälle tai jätetään kesken

Terhi: niin kuin lintuparvi pyrähtää.

Marja: Niin! Sitä Minna on käyttänyt paljon, että tähän tulee pyrähdys ja sitten voi tulla joku toisenlainen

Terhi: tauko.

Marja: Sitten on pitkät tauot.

Leena: Niin kuin ihmiset toimii.

Terhi: Niin just niin! Yks mun kaveri kysyi, että ollaanko me noin pinnallisia? Mutta kuuntele noita ihmisten puheita, miten ne puhuvat päällekkäin jossain missä tahansa rullaportaissa, miten katkonaista ja jokapäiväistä puhetta

Marja: ja mistä ihmiset puhuvat kaikkien näiden ilmastokatastrofien tai sotien keskellä? Ne puhuu telkkarisarjoista ja lapsista ja

Terhi: koirista ja lapsenlapsista.

Marja: Näinhän minäkin teen.

Terhi: Ja tämä on ihana just sen takia, että tässä on tämä meidän koko maapallo, tämä meidän iso m a a i l m a ja tämä tämänhetkinen tilanne ja sitten nämä pienet ihmiset, ne ovat semmoisia pisaroita. Kaikki nämä näytelmän henkilöt ovat semmoisia purskahduksia, josta jokaisesta voisi kirjoittaa oman näytelmän.

Karin: Lyhyt näytelmä, mutta täynnä timantteja!

Leena: Joo, niin on! Ja tuo meidän maapallomme, semmoinen pieni puutarha, joka on myös turvapaikka, jollainen jokaisella jossain on.

Terhi: Siellä on linnut ja kaikki vihreä

Marja: ja naisten välinen ystävyys, niiden turvapaikka on myös niissä läheisissä.

Terhi: Ne kannattelevat toisiaan,

Leena: ja Naskali saa ne avautumaan.

Tosiaan esityksessä neljä yli 70-vuotiasta naista keskustelevat, tai pikemmin vaikuttavat keskustelevan auringon syleilemässä puutarhassa. Näennäisen rauhallista tunnelmaa järkyttävät rouva Naskalin (Leena Uotila) apokalyptiset monologit, joiden aiheiden ajankohtaisuus hirvittää. Millaista on ollut rakentaa tätä esitystä juuri nyt?

Marja: Sanantuoja on kirjoitettu vuonna 2016, ja se on ollut silloin ajankohtainen ja sitä se on tänä päivänä, vaikka maailman tilanne on tuonut mukanaan kaikennäköistä lisää, miten tätä tekstiä voi ajatella. Hän on näkijä.

Karin: Luulen, että tämä olisi tuntunut ajankohtaiselta 20 vuotta sitten, ja luulen, että tämä on ajankohtainen vielä 50 vuoden päästä.

Terhi: Ikävä kyllä.

Marja: Tietysti meidän oli pakko käsitellä sitä, kun Ukrainan sota syttyi. Kokoonnuttiin, purettiin tätä tilannetta eikä harjoituksissa menty suoraan tekstiin.

Leena: Tässä on myös paljon ilmastoasiaa, ja aikaisempia katastrofeja, joita Churchill on kirjoittaessaan mahdollisesti ajatellut.

Terhi: Siksi tähän on haluttu esiintymään yli seitsemänkymppisiä naisia. He ovat kokeneet tai heidän vanhempansa ovat kokeneet sodan, joten jokaisella on sitä ikäkerrostumaa maailman tapahtumista.

Miten näytelmän aiheet siis resonoivat elettyyn elämäänne?

Haastattelun tunnelma vakavoituu. Näyttelijöiden vanhemmat ovat eläneet talvi- ja jatkosodan, jonka tapahtumat ovat jatkuneet lapsissa. Puhutaan jälleenrakennuksen ajasta ja niukkuudesta.

Leena: Kyllähän kaikki meidän ikäiset ovat puolirampautuneet siitä sodasta.
Harjoitteluvaiheessa vierailleet asiantuntijat nousevat myös esiin.

Marja: Meillä oli muun muassa ilmastotutkija, Janina Taurinen, jonka kanssa puhuttiin ilmastokatastrofeista. Toinen asiantuntija oli psykoterapeutti Kirsti Palonen, joka on auttanut ihmisiä, jotka ovat kokeneet tällaisia katastrofeja, kuten tsunamin ja Balkanin sodan

Leena: ja sitten oli Petri Korhonen, joka on pappi

Terhi: ortodoksipappi

Karin: joka kertoi Sanantuojaan liittyvästä Jobin kirjasta
Leena: “Minä yksin jäin jäljelle kertomaan tästä sinulle” (Job 1:16)

Marja: joka on se motto, jonka Churchill on kirjoittanut sinne.

Haluaisitteko lähettää vielä saatesanoja esitykseen liput ostaneille tai lippua harkitsevalle yleisölle?

Terhi: No toivon, että yleisö ottaa ennakkoluulottomasti vastaan sen, mitä tulee ja käsittelee sitä vaikka myöhemmin, ettei tarvitse heti ruveta analysoimaan. Ihminen voisi olla vapaa vastaanottamaan tarjotun

Leena: jotenkin avoimesti katsomaan näkemänsä.

Marja: Ei oikeastaan muuta toivokaan kuin että ihmiset, jotka eivät ole paljon tämän kaltaista nähnyt tulisivat ilman hirveitä ennakko-odotuksia, että mennäänpä nyt katsomaan ja antaa vaan tulla!

Karin: Mä sanoisin vaan, että tulkaa katsomaan tosi hyvä esitys!