Stadin tyttö pitää jalat kuumana ja pään kylmänä

Haastattelussa Sari Puumalainen

Näyttelijä Sari Puumalainen on nainen lukuisten ja monipuolisten roolitöiden takana niin kotinäyttämöllään Kansallisteatterissa kuin televisiossa, elokuvissa ja kesäteattereissa. Vuonna 2022 Puumalaisen oli määrä viettää 25-vuotistaiteilijajuhlaansa, mutta koronaperuutusten myötä hän päätti siirtää juhlat viiden vuoden päähän, 30-vuotistaiteilijajuhlaksi.

Olet syntyjäsi helsinkiläinen, mitä se merkitsee sinulle?

”Stadin tyttöjä olen. Helsinkiläisyys merkitsee minulle paljon. Olen syntynyt Kalliossa, ja asunut lapsuuteni Käpylässä ja Kumpulassa. Jo nuorena suuri toiveeni oli myös päästä töihin Kansallisteatteriin, yhteen kotikaupunkini suurimmista teattereista.”

Toive toteutui vuonna 1993, kun teatterikoulussa opiskellut Puumalainen debytoi Kansallisteatterissa Edmond Rostandin Cyrano de Bergeracissa – näytelmässä, josta muodostui Laura Jäntin Willensaunaan tekemän ohjauksen ja Esko Salmisen nimiroolin myötä juhlittu kulttiesitys. Seuraavana vuonna Puumalainen teki taiteellisen opinnäytetyönsä Thomasina Coverlyn roolissa Tom Stoppardin Arkadiassa, jota esitettiin Suurella näyttämöllä.

Arkadiaan liittyy erittäin lämmin muisto vaaristani, joka tuli katsomaan esitystä”, Puumalainen kertoo. ”Vaarille oli tosi iso juttu, kun hän näki lapsenlapsensa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Se hetki merkitsi hänelle paljon.”

Myös Kansallisteatterin johto oli vaikuttunut. Vuonna 1995 Puumalainen kiinnitettiin Kansallisteatterin vakituiseen näyttelijäkuntaan. Sittemmin roolitöitä on kertynyt kunnioitettava määrä: yli 50 pelkästään kotiteatterissa.

Mutta mennäänpä vielä hieman taaksepäin ajassa. Mistä innostuksesi teatteria kohtaan sai alkunsa?

”Olen aina ollut hyvin liikunnallinen, urheillut paljon. Harrastin kuusivuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi rytmistä kilpavoimistelua. Se oli vaativa harrastus, treenejä oli monta kertaa viikossa. 16-vuotiaana täytyi sitten tehdä päätös, jatkanko harrastusta, joka olisi muuttunut vieläkin vaativammaksi. Koin  siinä vaiheessa, että annetut lajiominaisuudet olivat tulleet kohdallani niin sanotusti mittaansa.”

”Harrastus oli ollut niin iso osa elämääni kymmenen vuoden ajan, että sen tilalle täytyi saada jotain. Lukion ensimmäisellä luokalla Helsingin Uudessa yhteiskoulussa sitten mietin, mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa, ja päädyin kahteen vaihtoehtoon: tanssija tai näyttelijä. Tanssijan ura tuntui kaikkine laihdutuksineen fyysisesti liian raskaalta polulta. Näyttelijänä sai olla omanlaisensa ihminen.”

Valinta oli tehty, ja määrätietoinen nuori nainen lähti pyrkimään kohti unelmaansa. Puumalainen pänttäsi ylioppilaskirjoituksiin aamusta iltaan ystävänsä Taru Tujusen kanssa kirjastossa. Uurastus palkittiin hyvillä arvosanoilla. Teatterikorkeakouluun Puumalainen haki lukion toisella luokalla.

”Luojan kiitos, etten päässyt läpi ensimmäisellä kerralla”, Puumalainen nauraa. ”En olisi ollut vielä valmis 18-vuotiaana siihen kouluun. Pääsin melkein läpi, viimeiseen vaiheeseen. Silloin pääsykokeet olivat vielä kolmevaiheiset.”

Puumalainen haki uudestaan, mutta ovi ei avautunut tälläkään kertaa. Palautteen mukaan hän oli liian tietoinen esiintymisestään. Pääsykoeraadissa istunut näyttelijäntyön professori Kari Heiskanen kehotti Puumalaista muuttamaan omilleen, hakeutumaan Ylioppilasteatteriin tai Kellariteatteriin – ja elämään omaa elämäänsä.

”Ja niin minä tein”, Puumalainen hymyilee. ”Asuin tuolloin vielä vanhempieni luona, mutta sitten muutin omaan asuntoon ja pääsin Ylioppilasteatteriin. Ajattelin hakea vielä kerran, mutta jos en pääsisi, pyrkisin Jyväskylän liikuntatieteelliseen.” Kolmas kerta sanoi toden, ja unelma alkoi toteutua.

”Kurssivastaavanani toimi Pertti Sveholm. Hän oli oikein hyvä, ja hän ymmärsi minua. Professori Kari Heiskasen lisäksi opettajina toimi muun muassa Vesa Vierikko. Siellä oli silloin paljon Ryhmäteatterin väkeä.”

Sitten alkoi aikasi Kansallisteatterissa. Millainen suhde sinulla on kotiteatteriisi?

”Koen Kansiksen todella turvalliseksi ja lämpimäksi paikaksi, jossa kaikki tervehtivät toisiaan käytävillä. Henki on ollut hyvä. Näyttelijänä olen saanut mielekkäitä roolitöitä, sekä suuria että pieniä. Ja vaihtuvat elämäntilanteet, suurimpana niistä äidiksi tulo, on otettu huomioon hienolla tavalla.”

Mitkä esitykset ovat erityisesti jääneet sinulle mieleen?

”Näyttelijäntyössä pitää paikkansa klisee, että kaikki roolityöt ovat yhtä tärkeitä. Simon Stephensin Avara on tämä ranta (2009) on jäänyt mieleen, koska ohjaaja Joakim Grothin hahmoterapiasta ammentanut työskentelytapa opetti minulle paljon. Mikko Rimmisen romaaniin perustuva Nenäpäivä (2012) oli hieno kokemus, koska pääsin työskentelemään ensimmäistä kertaa Affen (Arto af Hällström) kanssa. Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittamassa Neljäs tie -esityksessä (2013) oli huikeaa nähdä, kuinka poliittisten kabinettien tekstit muovautuivat teatteriksi näyttämölle. Neljäs tie on muuten juuri sentyyppistä teatteria, jota itse rakastan. Ja Kirsi Porkan ja Marina Meinanderin kanssa on ollut yhtä juhlaa tehdä töitä yhdessä!” Puumalainen hehkuttaa.

Porkan ja Meinanderin viimeisimpään Kansallisteatterin teokseen, Vallilan Kansallisteatterissa syksyllä 2020 kantaesitettyyn Tuohtumukseen piti sisältyä myös ihan konkreettisesti juhla ‒ nimittäin Puumalaisen 25-vuotistaiteilijajuhla. Positiivisia arvioita kirvoittanut esitys ja Puumalaisen kehuttu päärooli saivat kuitenkin väistyä koronapandemian aiheuttamien rajoitusten tieltä.

Tällä hetkellä Puumalaista työllistää yksi pääosista Mika Myllyahon kirjoittamassa ja ohjaamassa esityksessä Kampaamo, joka sai ensi-iltansa Vallilan Kansallisteatterissa joulukuussa 2021. Koska koronaperuutukset koskivat Kampaamoakin alkuvuonna 2022, Puumalainen päätti siirtää taiteilijajuhlansa kertaheitolla viiden vuoden päähän. ”Juhlitaan sitten kerralla kolmekymppisiä”, Puumalainen toteaa hymyillen.

Kampaamo saa Puumalaiselta vuolaasti kiitosta. ”En ollut aiemmin tehnyt töitä Mikan kanssa, ja hauskaa oli! Paitsi lahjakas teatterinjohtaja, Mika on hieno kirjoittaja ja ohjaaja. Hän on hyvin rehellinen ja suora, mutta ystävällinen. Prosessi tarjosi hienoja haasteita, teksti muuttui paljon matkan varrella, vielä kymmenen minuuttia ennen ensi-iltaa tuli viimeisiä ohjeita. Se kertoo luottamuksesta näyttelijöitä kohtaan. Tässä hommassa täytyy pitää jalat kuumana ja pää kylmänä”, Puumalainen nauraa.

Miten teatteri on muuttunut sinä aikana, kun olet toiminut alalla?

”Paljon on muuttunut, mutta näyttelijäntyön ja teatterin ydin on pysynyt samana: näyttelijä kertoo tarinaa, yleisö kuuntelee, ja tämä yhteinen sopimus pitää. Nuorena tiesin kaiken teatterista! Nuorempana kaikki näyttäytyi mustavalkoisempana, vanhemmiten on tullut paljon värejä. Jokainen roolityö lähtee edelleen nollasta. Nykyisin nuorten ääni kuuluu ehkä paremmin kuin ennen ja naisetkin ovat enemmän äänessä, mikä on tietenkin hienoa. On ihanaa, että jokaisen ääni on nykyisin eri tavalla arvokas kuin aiemmin ja että olemme tietoisia siitä.”

Puumalainen kohtasi miehensä Risto Kaskilahden aikoinaan Suomenlinnan kesäteatterissa. Näyttelijäpariskunta on tuttu näky kesäteattereista vielä nykyisinkin. Kuinka teillä riittää virtaa tehdä kaiken lisäksi kesäteatteria? ”Meillä toimii hyvin yhteen paitsi siviilissä, myös näyttämöllä. Ja tämä ammatti tuottaa edelleen iloa. Ja rahaakin on hyvä saada”, Puumalainen virnistää.