Mielikuvittelun, kauhun ja sovinnon kirjolla – Jäniksellä on asiaa

Mihin Jäniksen vuosi resonoi? Tätä tutkailen. Tarkoitus oli haastatella teoksen sovittajaa ja ohjaajaa Kristian Smedsiä. Löysinkin itseni kutsuttuna leikkiin harjoitusprosessin äärelle. Katsoin toukokuussa pienet maistiaiset. Syyskauden käynnistyttyä seurasin Jäniksen vuoden harjoituksia melkoisen tiiviisti, silloin kun oltiin näyttämöllä.  Nyt kuukausi ennen ensi iltaa teos on vielä tulemisen tilassa.  Hahmo on ja sykähtelee, mutta rönsyjen puhdistuksessa ja hienosäädössä voi vielä tapahtua kaikenlaista.  Se, mitä näin, voi olla sellaista, mitä ei enää olekaan. 

Mitä Jäniksen vuoden näyttämöllä kehkeytyy?  Katsojaa ovat vastassa kierrätyslaudoista tehdyt seinät  kuormalavarakennelmia ja vanha sohva. Prosessin edetessä seiniin on ilmestynyt  hirviemo vasoineen ja pöllö poikasineen ja lavojen syrjiin hentoa kukkaornamentiikkaa kuin meksikolaista kansantaidetta suomalaisten autiotalojen ja murrettujen värien twistillä. 

Mitä? Kesäteatteria Kansallisessa?  

Kahlitsemattomasti tursuvaa ite-taidetta ja ite-esiintyjyyttä ? Sitä juuri ja vielä jotain ihan muuta radikaalilla tajunnantilan muutoksella. Jäniksen vuosi on Arto Paasilinnan pikareskiromaanin  vapaa päällekirjoitus, teoksen hahmojen ja teemojen päälle kirjoitettu leikki tai surrealistinen uni. Vatanen ja Jänis elävät tätä aikaa ja tulevaisuutta.

Paasilinnan romaanien näyttämötulkinnat ovat visusti yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kiertäneet kaukaa pääkaupungin ammattinäyttämöt. Maakuntien ammattiteattereissa ja harrastajanäyttämöillä suosikkiromaanien sankarit ovat voimallisesti eläneet pitkin 2000-lukua. Jäniksen vuottakin on  esittänyt liki 40 teatteria runsaan 20 vuoden kuluessa. Populaarin voimaa!

Leikki on näyttämöltä katsomoon kohdistuva ele ja teko

Maailma ja myös teatteri instituutiona on täynnä pelkoa, surua ja kaikenlaista kielteistä energiaa. Miten voi olla vaipumatta epätoivon lokaan?

Teatteriesitys sijaitsee kohtaamisessa, sen auvoisessa leikissä ja karussa todessa. Jäniksen vuosi synnyttää nyt  yhteisöllistä meitä lempeästi ravistellen. 

Jäniksen vuosi on sitoutunut vahvemmin kuin koskaan synnyttämään yhteisyyttä. Sen se tekee kansanteatterin pitelemättömien komeljanttareiden keinoin. 

Yksin ei kenenkään ole hauskaa leikkiä. 

Jäniksen vuoden yhteisöllinen leikki aukenee näyttämön sisäisestä todellisuudesta kohti yleisöä. Rampin raja on tarkoitettu ylitettäväksi. Kohtaamisia ei pääse karkuun. Näyttelijät leikkivät keskenään ja meidän kanssamme. Näytetään pöhköyden kierrettä, surrealistisia unenomaisia tapahtumia, hämmennyksen, ihmeen ja kauhun hetkiä.

Katson naurun ja ilon kevyttä leikkiä,  jotain sellaista mistä kulttuurihistorioitsija Johan Huizinga  kirjoittaa. Oleskellaan yhtä aikaa tässä maailmassa ja samalla toden toisella puolella, ehkä alkuperäisemmässä  ”unen, ihmetyksen, hurmion ja naurun maailmassa”,  siellä minne Huizingan mukaan ”eläin, villi ja näkijä kuuluvat”.  

Jäniksen vuodessa on dionyysistä hurmiota, siellä juovutaan, siellä tanssitaan, siellä vietellään, siellä itketään, siellä oksennetaan.  Siellä  minän rajat ja kaikenlaiset hierarkiat murtuvat,  eikä olla turhan tarkkoja korrektiudesta.  Siellä eläimet puhuvat ja Vatanen ja Jänis pitävät huolta toisistaan. Jäniksen vuoden ihmiset uskaltavat kysyä oman totuutensa perään.

Jäniksen vuodessa leikitään ihmisen sisäisellä näyttämöllä panttivankeuden tiloista vapautuen, niin ajattelen. 

Näyttelijä on energian liikuttelija 

Harjoituksissa toistuvat sanat ”ilon kautta”. Näyttämöllä ja vain työryhmän täyttämässä katsomossa on hauskaa. Nauru raikaa. Näyttämöllä ilotellaan, himoitaan ja halutaan, siellä nujutaan, vihataan, hävetään, itketään, ollaan kauhuissaan ja tehdään sovintoa. Eikä raikaa vain nauru. Haen aika ajoin nenäliinaa, kun silmistä ja nenästä valuu jotain. Minua tämä maailma ja näyttelijöiden työ koskettaa niin leikissä kuin mielen pohjakosketuksissa.

Näyttelijät keinuttavat minua,  olen liikkeessä, uppoudun maailmaan ja samaan aikaan näyttelijät puhkovat reikiä uppoutumiseeni, leikkivät kanssani, iskevät silmää näytellyn hahmon takaa: me tätä työtä teemme, leikimme kanssanne tämän ainutkertaisen hetken ajan.

Nautin esiintyvien ruumiiden kyltymättömästä ilosta kaiken hauraan etsinnän äärellä.

Tässä leikissä katsomon kanssa on keveyttä mutta myös paljasta intiimiyttä, joka yltää näyttelijän katseesta rampin ylitse. Näyttelijä puhuu kuin minulle, puhuu minusta. Jäniksen vuoden harjoituksia katsoessani eksyn aika ajoin omiin tuntoihini. Mikä saa aikaan tällaisen eksymisen? Sidonko katsojana Jäniksen vuoden Vatasen, Jäniksen ja muiden olentojen kohtalot, heidän leikkinsä ja surunsa ”omaan kohtalooni”. Näen hetkittäin surun ja epätoivon niin Vatasen kuin Jäniksen silmissä ja helpottunut olen, kun Vatasen harteilta taakka putoaa ja silmät saavat ilon.

Jäniksen vuoden näyttämötodellisuudessa olennot ovat sitä, mitä ne ovat ja pystyvät aistimaan ja kuvittelemaan. Näyttelijällä on sitten vapaus ja oikeus ruumiillistaa kaikkea. Jäniksen vuosi on dramaturgiaa, sanoja paperilla mutta sen maailma muotoutuu vapaassa tilassa, yhteisessä näyttämöleikissä, improvisaatiossa. On vuorosanat, on kokonainen tekstuaalinen maailma, ja sitten näyttämön todellisuudessa affektoituvat näyttelijät  synnyttävät ne energeettiset tilat, jotka katsojaa liikuttavat.  

Suomi on täynnä ite-taiteilijoita ja mitä omalaatuisimpia ihmisiä. Nyt näyttämöllä elää niin oman elämänsä sankareita  kuin henkisesti turpiinsa saaneita, pettyneitä itsetuntonsa rippeissä roikkuvia ihmisiä. Ihmisten rinnalla siellä kukoistaa paratiisillinen luomakunta: on tikkoja, metsämansikoita, pääskysiä ja Paasilinnalta tuttu korppikin toki. 

Marja Salon Jänis ja Tommi Korpelan Vatanen sekä Sari Puumalaisen, Heikki Pitkäsen ja Juha Variksen moninaiset näyttämöhahmot ovat vapaassa päällekirjoituksessa Paasilinnan romaanista transponoituja ja improvisaation kautta näyttämölle syntyneitä olentoja. 

Ne ovat tietoisen ronskilla otteella hahmotettuja. Niitä voisi joku erehtyä pitämään karikatyyreinä tai stereotypioina. Minusta ne ovat arkkityyppejä. Ne välittävät jotain syvempää tunnistettavuutta samalla tavoin kuin sarjakuvat tai animaatiot onnistuvat tekemään. Ollaan länkkäreiden maailmassa, leikitään kotia, tullaan bossladyn viettelemäksi, nauretaan  Suomi-filmin seksikohtauksille tai mummoihmisen pitelemättömille tutkimuksille.  Siellä velmuillaan ja  fabuloidaan sydämen kyllyydestä kuin rohkaisevana silmäniskuna yleisölle.

Jäniksen vuoden ihmisiin pätee jokin sellainen, mistä Mirkka Rekola kiteyttää: ”Kaikissa ihmisissä on avaraa, takertumatonta ja irrallista potentiaalia, joka ei voi ilmetä vastakohdilla kuormitetun tungoksen vuoksi.”  Ei ole tarvis kauheasti pohtia sellaisia kahtiajakoja kuin nainen ja mies tai ihminen ja eläin. 

Katson näyttämöltä ihmisten ruumiintuntojen kirjoa: äänekästä toimintaraivoa yhtä hyvin kuin iloisen energistä toimintatarmoa, erotiikkaa, alistumista, ihmetystä, iloa, surua, ylpeyttä ja tyytyväisyyttä, hiljaista epätoivoa, äänetöntä vihaa, mielen rikkinäisyyttä, tyytymistä… Tässä on kauneuden ja kipeyden komiikkaa sekä groteskia traagisuutta.

Millaista on kansanteatterin energia? 

Viileän modernista etäisyydestä ei ole tietokaan. Jäniksen vuodessa liikutaan häpeilemättömässä kansanteatterissa, jossa komeljanttarit tulevat liki, ihan iholle. Tällaiseen näyttämön taikalaatikosta ulos tuloon ja yleisön kohtaamiseen tarvitaan näyttelijältä pelotonta vilpittömyyttä. Vailla näyttämön turvaa on kohdattava katsojat, joiden kanssa on uskallettava leikkiä. 

Näyttelijät ovat energian liikuttelijoita. Voisin kuvata energiavirtoja loppumattomiin. 

”Nyt soundaa hyvältä”

Energia liikkuu ihmisten välissä, se liikkuu näyttämöltä katsomoon ja takaisin. Jos energia olisi materiaa, voisin nähdä sen välillä pullistelevan,  se kohkaa ja miltei halkeaa liitoksissaan, välillä  se vuottaa vihantäyteisenä, imee energiaa pimeän aineen tavoin, tai kevenee pienenpieneksi tyynnyttäväksi energiaksi. Ja sitten se pysähtyy, tiivistyy  hetkeksi, jossa maailma hetkiseksi aukeaa ihmeenkaltaisena ja  täytenä, eikä minulta mitään puutu. Olen kanssaliikuttaja ja -liikuttuja. Ja hienovaraisesti minua vetävät kuin pässiä naurussa eivät vain näyttelijät vaan teoksen musiikki ja äänimaailma. 

Katsojakin on energian liikuttaja tieteen tahtoen tai tahtomattaan.

Ihmisen arvosta ja huolenpidosta on the road

Jäniksen vuodessa kohdataan ihmiset kiehumispisteessä, itsen ja parisuhteen tai leikkausten kurittamilla hyvinvointiyhteiskunnan raunioilla. Ollaan tien päällä, on the road, matkataan ja koetaan, nyky-Suomen todellisuutta, ihmiskohtaloita, unelmia, epäoikeudenmukaisuutta, katkeraa sukupuolten sotaa, humalan huumaa, köyhtyvän maaseudun ihmisten kunniantuntoa, kekseliäisyyttä ja oveluutta yhtä hyvin kuin kauhua ja pelkoa naurunalaiseksi joutumisessa. Nämä ihmiset tietävät, missä mennään, mutta minkäs teet. 

Jäniksen vuosi päästää irralleen nämä ihmiset ja puolustaa samalla ihmisen ja kaikenlaisten luontokappaleiden arvoa. Jäniksen vuosi  puolustaa fabuloinnin ja esittämisen iloa. Se puolustaa ja varjelee yhteistä kohtaamista. 

Kun katson kehkeytymisen prosessia, tee se itse ite-taiteilija -meininkiä, mielessä kummittelevat Aleksis Kivet, Maiju Lassilat, Pentti Haanpäät ja työväen- ja seurojentalojen esityskulttuuri. Siellä korkea ja matala yhtyvät, siellä kuuluu bahtinilainen nauru.

Jäniksen vuosi on toki veijaritarina, outojen sattumusten ja kohtaamisen matka. Se on pakotarina, se on muutoksen toivon tarina.  Mutta se on myös kuin surrealistinen uni. Tällä esityksellä on kiehtovan outo tyylilaji. 

Kaarlo Antero Vatanen  ja Jänis ovat erottamaton parivaljakko, jonka keskinäissuhteista voisin kirjoittaa vaikka kuinka. Voisin kirjoittaa Jäniksestä leikkisänä jallittajana, yhtä hyvin kuin pikkuperkeleenä. Voisin kirjoittaa hellästä huolenpidosta… en voi paljastaa kaikkea. Minulle Jänis on monena: Jänis on yhtä aikaa tämän yhteisen teatterileikin ohjaaja ja henkinen opas. 

Matkalla on Smeds ollut ennenkin Vaeltajan kertomuksissa, jossa Houkka Brothersien (Juha Valkeapää, Tero Nauha ja Smeds) kanssa vaelsimme pitkin Kruununhaan katuja ja kokoonnuimme pöytäteatteriesityksen äärelle. Veistäjät Kansallisen Omapohjassa yhdessä kuvanveistäjien Juha Mennan ja Tapani Kokon kanssa vei meidät  taiteellisten prosessien äärelle. Leikin ohella Mennan ja Kokon taiteilijapuhe tuli kertoneeksi siitä, mistä kaikessa aiheiden ja ideoiden työstämisen sitkeyttä vaativassa prosessissa on kyse. Teatterikorkeakoululaisten kanssa tehdyssä Karpolla on asiaa -esityksen ohjelmanumerot veivät matkalle Suomeen, ihmisiin ja elämän epäoikeudenmukaisuuksiin ja kummallisuuksiin. 

Jäniksen vuodessa raahaudutaan yhdeltä osin syyttelyn päättymättömissä kehissä ja tunnelukoissa. Miten tällaisesta puhdistuu? Minkälaista katharsista tässä tarvitaan?  En voi kertoa. Sen voin sanoa, ettei Vatanen ole työstämässä itsestään parempaa versiota suoritusyhteiskunnan koneiston rattaaksi vaan kelvatakseen itselleen. 

Yhteyksistä ja katveista 

Pitkin matkaa Jäniksen vuodessa liikutaan katvealueilla, ollaan epätoivon vimmalla ottamassa yhteyttä, siirtämässä tietoa. Vatasen Samsung kaikilla mausteilla saa huutia. Mies katoaa vaimoltaan.  Tässä yhteyksiä otetaan myös toisin tavoin. Vatanen ja jänis virittäytyvät yhteiselle värähtelytaajuudelle toistensa kanssa. Jäniksen ja Vatasen kohtaavat toisensa leikkisän ystävällismielisesti, tekisi mieli sanoa omat egot ja egon pelko saavat jäädä syrjään. Katson, miten Marja Salo ja Tommi Korpela rakentavat Jäniksen ja Vatasen yhteenkuuluvuuden ja keskinäisen ymmärryksen tunnetta, hiljaista huolenpitoa ja huomaamista. Millaisia ovat mielen katvealueet?  Mietin alitajunnasta nousevaa viisautta tai alitajunnan valjastamista sisäisen autenttisen minän äärelle.  

Ihminen on hetkisen vapaa itsensä kuonasta.

Jäniksen vuodessa on kuin päällekkäisiä tai sisäkkäisiä maailmoja, jotka pitävät peiliä toisilleen. Jäniksen vuodessa on kohtauksia, joista avautuu jokin ihmeellinen maailma. Kaikki vain tapahtuu. Ehkä me elämme rinnakkaistodellisuuksissa. Meillä on mielikuvitus ja oma mieli ja mahdollisuus oman itsen kohtaamiseen. 

Kutsu rinnakkaistodellisuuksiin 

Jäniksen vuoden kehkeytymisen äärellä mieleen nousevat Aleksandr Puškinin sanat: "Nauru, sääli ja kauhu ovat mielikuvituksemme kolme sointua, joissa värähtelee draamallinen lumo".  Jäniksen vuodessa katsojaa liikutellaan tunnehuipuissa ja nopeatempoisissa pöhköyden hetkissä niin kuin kesäteatterissa konsanaan ja sitten liikahdetaan sääliin ja kauhuun.  Puškinille  ne olivat karkeampia tunteita, joita mikä tahansa draama ja teatteri tarvitsevat. Kansanteatterissa ei olla poliittisesti korrekteja, ei kohteliaita. Puškin mukaan draama heikentyi kun se muuttui kohteliaisuudeksi, alkoi puhua mahtipontisesti ja vapista valtaapitävien edessä. 

Jospa tämä onkin Jänis-TV:tä, jonkin toisen asteen todellisuudessa. Jäniksellä on asiaa.  Jäniksestä aukeaa armollinen keskeneräisyyden horisontti:  Erämaa on sisälläsi. Et sinä itseäsi pakoon pääse, vaikka minne vaeltaisit. Matkalla me olemme, joskus kuolemantanssissa vihaan ja itseinhoon sortuen ja omalta itseltä kateissa.  Vapaudu sinä ihminen, vapahda itsesi, päästä irti tunnekuonasta, pidä huolta itsestäsi ja toisista. 

Hyvää uudestisyntymisen päivää Jäniksen vuosi toivottaa! Voi  yhtä aikaa olla todessa, leikkiä ja nähdä unia. Jäniksen vuosi kutsuu katsojaa matkatoveriksi ihmeellisiin rinnakkaistodellisuuksiin. Jäniksellä oli asiaa ja myös tehtävä. Mikä se onkaan?  Sen päättäköön jokainen itse.

Mirkka Rekola kirjoitti runossaan kodittomasta kysymyksessä. Koditon kysymys, johon ei saa vastausta, voi viedä uudelle seudulle eikä se olekaan enää vain minun kysymykseni: ”se saa suuremmat silmät”, ”sillä on vikkelämmät jalat ja suuremmat korvat”

Hanna Helavuori 

Kirjoittaja on vapaa kirjoittaja ja opettaja.

Esityskuvat Stefan Bremer

Otsikkokuva Sanna Breilin