Siirry pääsisältöön
""

”Mikään ei kelpaa teille neekereille. Olemme tehneet teille kaiken.” Näin alkoi eräs saamani palaute, kun nostin esiin niin sanotun ”valkoisen pelastajan -syndrooman”. Vihainen, armoton ja uhriutuva toteamus, joka heijastelee paljolti suomalaista nyky-yhteiskuntaa.

Olin varautunut, että valkoiseen ihonväriin kajotessani puolustusreaktio tulisi olemaan voimakas, mutta hyökkäyksen laajuus osasi yllättää jopa rasismiin paatuneimmankin vastaanottajan. Seuratessani kirjoitukseeni liittyvää keskustelua mieleeni valuikin kysymys, miksi ihonväri on suomalaisille niin arka aihe? Mikä ihonväriin liittyvä haava suomalaisessa yhteiskunnassa on niin kivulias, että siihen koskeminen aiheuttaa kerta toisensa jälkeen tällaisen raivotautisen raatelun?

”Olin varautunut, että valkoiseen ihonväriin kajotessani puolustusreaktio tulisi olemaan voimakas, mutta hyökkäyksen laajuus osasi yllättää jopa rasismiin paatuneimmankin vastaanottajan.”

Tutkiskellessani suomalaisen yhteiskunnan vaiheita päädyin selailemaan suomalaista sotahistoriaa ja ylisukupolvisia sotatraumoja: Sanotaan, että ylisukupolviset sotatraumat vaikuttavat jopa neljänteen sukupolveen saakka. Tutkimusten mukaan suomalaisiin vaikuttaa edelleen sellaisia oireita, kuten puhumattomuus, vaikeneminen, kykenemättömyys käsitellä tunteita, ankaruus ja armottomuus heikompaa kohtaan. Samalla suomalaisessa arjessa huokuu edelleen vahva ja armoton etuoikeuden kokemus omaan maahan, itsenäisyyteen ja omaisuuteen, joiden eteen meitä edeltäneet sukupolvet ovat antaneet uhrauksistaan suurimman.

Näistä tutkimuksista ja kokemuksista ei siis ole vaikea päätellä, ettemme varsinaisesti ole vieläkään täysin palautuneet siitä sodan raskaasta taakasta, joka meitä edeltäneille sukupolville on langetettu. Samalla on täysin ymmärrettävää, että kaikkien niiden uhrausten jälkeen koemme täysin oikeutetusti omistavamme ainoan oikeuden tähän maahan, sen rajoihin, sen varoihin ja sen olemassaoloon. Me olemme uhranneet ja me olemme kärsineet ja siksi tämä on meidän!

Lauma puolustaa reviiriään

Saamastani armottomasta palautteesta ei jäänyt epäselväksi, että tummaihoisena minä ja valkoiset suomalaiset kuulumme selkeästi kahteen eri laumaan. Luonnollisesti laumalla on oma reviirinsä ja sitä puolustetaan — aivan kuten olemme läpi evoluution aina tehneet. Laumaan kuuluminen on taannut meille selviytymisen ja menestyksen yksilönä, ja siksi laumaa tulee myös suojella. Lauman selviytyminen taas on riippuvainen oman reviirin puolustamisesta, ja siksi myös reviiriä tulee puolustaa. Kun uhka on riittävän suuri, puolustetaan reviiriä hinnalla millä hyvänsä. Joskus sanallisesti, joskus fyysisesti, joskus diplomatialla ja joskus sodalla.

”Kun uhka on riittävän suuri, puolustetaan reviiriä hinnalla millä hyvänsä.”

Alussa mainitsemassani palautteessa huokuu hyvin vahvasti siinäkin, kuinka Suomi on meidän reviirimme ja valkoiset ovat meidän laumamme. Te eriväriset ette ulkonäkönne perusteella kuulu laumaamme, ette ole tehneet mitään laumamme eteen ettekä ole uhranneet laumamme eteen mitään. Me olemme uhranneet laumamme eteen ja meillä on siksi oikeus tähän laumaan. Olemme uhranneet ja uhrausta tehdessämme olemme haavoittuneet. Kaikesta aiemmasta verisestä taistelusta olemme edelleen haavoilla, edelleen noihin haavoihin sattuu ja edelleen meidän tulee suojella niitä haavoja uudelta vahingoittumiselta hinnalla millä hyvänsä. Te, ketkä ette kuulu laumaamme, olette tuntemattomia. Olette tuntemattomia ja vaarallisen oloisia, joten meidän pitää suojella haavojamme teiltä. Emme haavoittuneina kuitenkaan pysty liikkumaan eteenpäin, joten emme voi muuta kuin raadella armottomasti kaikki lähelle tulevat.

Onko olemassaolomme uhattuna?

Oman ihmisryhmän erottelu muista ihmisryhmistä on keskusteluilmapiirin muuttuessa alkanut normalisoitua monissa aiemmin ”hiljaiseen enemmistöönkin” kuuluvissa piireissä. Julkinen keskustelu on saanut istutettua keskivertokansaan ajatuksen ulkopuolisesta uhasta, joka uhkaa laumamme olemassaoloa. Samalla rasismista ja valkoisesta ihonväristä keskusteleminen on muuttunut entistä vaikeammaksi, sillä lähtökohtaisesti ihonvärin mainitseminen nykyisessä keskusteluilmapiirissä pakottaa jo sellaisenaan valitsemaan puolensa laumojen välillä. Jos minä tummaihoisena puhun valkoisesta ihonväristä, edustan automaattisesti uhkaavaa eriväristen laumaa eikä minulla siten ole oikeutta puuttua valkoisen lauman sisäisiin asioihin — minut hätistellään torahampaita vilauttaen kauemmaksi.

”Samalla rasismista ja valkoisesta ihonväristä keskusteleminen on muuttunut entistä vaikeammaksi, sillä lähtökohtaisesti ihonvärin mainitseminen nykyisessä keskusteluilmapiirissä pakottaa jo sellaisenaan valitsemaan puolensa laumojen välillä”

Toistaalta taas monissa piireissä, joissa ihonväristä vielä pystyy keskustelemaan, keskustelu juuttuu usein melko ohueksi: rasismista puhuminen on lähinnä vain pinnalle liimattua ”hyväksymisen pohdintaa”. Keskusteluissa pyöritellään, kuinka meidän tulisi suvaita ja sitten suvaita vielä vähän lisää. Mutta entäpä siinä tapauksessa, jos emme yksinkertaisesti vain kykene suvaitsemaan? Ehkä tiedämme, että rasismi on väärin, mutta emme vain yksinkertaisesti pysty sietämään ja suvaitsemaan? Ehkä emme vain pysty muuttamaan itseämme?

Meidän on vaikea keskustella rasismin juurisyistä, sillä samalla joutuisimme kohtaamaan itsemme ja omat haavamme. Yksilötasolla muutosta halutessamme meidän tulee tarkastella omia yksilökohtaisia taustasyitämme omaa itseämme peilistä tutkiskellen, mutta entäpä sitten kylmyys ja armottomuus koko yhteiskunnan tasolla? Ehkä sota on haavoittanut meitä niin rajusti, ettemme ole vieläkään täysin onnistuneet parantamaan sen aiheuttamia haavoja. Täysin oikeutetun ja ymmärrettävän sotatrauman johdosta olemme haavoinemme joutuneet suojautumaan ympäröivältä maailmalta ja edelleen puremme jokaista, joka lähestyy? Olemassaolomme on edelleen uhattuna, joten meidän pitää toimia?

Voimmeko luottaa sivistykseen?

Kaikesta kivustaan huolimatta suomalaiset ovat kuitenkin onnistuneet nostamaan hyvinvointiyhteiskuntansa sodan raunioista työllä ja koulutuksella. Olemme rakentaneet talot, kaupungit ja koulut. Olemme luopuneet sodan kauhuissa koetuista eläimellisistä primitiivisistä taistele-tai-pakene-toimintamalleista, koska meille on koulussa sanottu meidän olevan jotain parempaa. Meille on sanottu, että sivistys erottaa ihmisen eläimestä. Mutta ehkä haavoihimme sattuu edelleen vielä sen verran, että olemme epävarmoja voimmeko täysin sittenkään luopua primitiivisistä keinoistamme? Ehkä pelkäämme, että meihin taas sattuu. Ja koska pelkäämme, emme uskalla luottaa sivistykseen. Koska kuulemme sivukorvalla laumastamme pelonsekaisia ääniä jostain ulkopuolelta lähestyvistä uhista, palauttelemme vähitellen mieleemme niitä jo aiemmin taakse jättämiämme primitiivisiä keinoja — ihan vain varmuuden vuoksi.

”Kysymys on siitä, milloin olemme valmiita luopumaan haavoistamme ja astumaan eteenpäin?”

Meissä kaikissa on edelleen tallella se alkukantainen synkkyys, josta sivistyksen nimissä olemme joskus julistaneet luopuneemme. Se synkkyys on meissä ja se tulee aina pysymään siellä — sen olemassaololle emme juuri voi mitään. Kyse ei kuitenkaan ole sen olemassaolosta, vaan siitä miten pidämme itsemme pinnalla tuosta kyseisestä synkkyydestä, joka meidät päivä päivältä vahvemmin yrittää syvyyksinsä painaa? Kysymys on siitä, milloin olemme valmiita luopumaan haavoistamme ja astumaan eteenpäin?

Ujuni Ahmed on Kansallisteatterin uusi kotikirjailija. Lue lisää uutisestamme.