Saana Lavaste

Olen kohdannut viime viikkojen aikana Kansallisteatterin yleisö- ja markkinointitilaisuuksissa paljon teatterin suurkuluttajia. Yksi heistä nosti esiin kysymyksen: kun me – suuri, nyt vanheneva ikäluokka – emme enää käy teatterissa, miten teatterin käy? Käykö siellä enää ketään? Kuinka digitaalisissa maailmoissa elävä nuoriso voisi kiinnostua teatterista?

Kysyjän huoli oli aito. Hän kertoi pitävänsä teatteria suuressa arvossa ja olevansa huolissaan sen tulevaisuudesta. Moni varmasti tunnistaa tämän huolen. Kun koko maailma on avoinna kännykän kautta, peliteollisuus tekee kaikkien aikojen koukuttavimpia pelejä, kun tv:stä näkyy kymmeniä, ellei satoja kanavia ja suoratoistopalvelut päälle, miksi kukaan tähän todellisuuteen kasvanut enää raahaisi itseään ylös sohvalta, hankkisi liput ja menisi teatteriin?

Miksi tosiaan? Kyse on merkityksistä.

Mihin tarpeeseen eurooppalainen teatteri keksittiin muinaisessa Kreikassa? Mitä tarvetta se palvelee tänään? Ja onko tuo tarve katoamassa tulevaisuudessa?

DEMOKRATIA

Tuntumani on, että digitaalinen tulevaisuus päinvastoin tekee teatterista entistä tarpeellisempaa. Törmäsin hiljattain tietoon, että pienten lasten puheen kehityksessä on entistä enemmän viivästymiä, koska kukaan ei puhu heidän kanssaan. Ihmiset eivät enää katso toisiaan ratikassa, koska kaikki katsovat kännyköitään. Jos meno jatkuu tällaisena, me tulemme todella tarvitsemaan tulevaisuudessa paikkoja, joissa ihminen katsoo ihmistä. Teatteri on tällainen paikka. Siellä pitää laittaa kännykät kiinni – jopa usean tunnin ajaksi. (Tämäkin alkaa tuntua yhä radikaalimmalta ja tärkeämmältä asialta!) Teatterissa ollaan samassa, analogisessa todellisuudessa, katsotaan ja kuunnellaan samoja asioita. Ei mahdollisuutta kanavasurffailuun, ei pikakelausta eteen tai taakse, ei voi ruveta katsomaan eri ohjelmaa iPadilta jos muun perheen TV:stä katsoma ohjelma ei sytytä.

Jopa se, että joutuu katsomaan tylsää teatteriesitystä alkaa tätä taustaa vasten tuntua erittäin arvokkaalta ja harvinaiselta kokemukselta. Tylsyyden sietäminen on nimittäin katoava taito sekin.

Tylsyyden kokemus voi tarkoittaa, että esitys on yksinkertaisesti huono, mutta se saattaa tarkoittaa myös sitä, että ei ymmärrä esityksen tapaa kertoa tai ei tunnista sen kuvaamaa maailmaa. Tässä tapauksessa tylsyyttä sietämällä saammekin näköalan johonkin aivan uuteen, johonkin meille ennestään tuntemattomaan tapaan katsoa maailmaa ja kertoa siitä. Nämäkin mahdollisuudet ovat vähenemässä maailmassa, jossa voi aina vaihtaa kanavaa, valita saman mieliset ihmiset FB -kavereikseen ja jossa sosiaalisen median algoritmit kustomoivat näkemäsi uutiset juuri sinun maailmankuvaasi sopiviksi. David Lettermanin My next guest needs no introduction -kekusteluohjelmassa Barack Obama mainitsee edellä kuvatun ”kuplautumisen” isoimmaksi uhkaksi demokratialle.

Kuinka demokratia voi toimia, jos emme edes elä samassa todellisuudessa? Kuinka voimme keskustella aiheesta, jota koskevat tietomme ovat aivan erilaiset?

Kiinnostavasti teatteri keksittiin samassa kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa Ateenassa, jossa rakennettiin myös eurooppalainen demokratia. (Nykytiedon mukaan maailman ensimmäiset demokratiat olivat Pohjois-Intiassa ja demokraattista päätöksentekoa on kehitetty kaikilla mantereilla ihan ilman eurooppalaisten apua.) Teatteri ei ollut vapaaehtoista vaan pakollista kaikille Ateenan kansalaisille, joihin tosin laskettiin vain vapaat ateenalaiset miehet. Mutta voimme kuitenkin arvella, että teatterin tarkoituksena oli luoda yhteistä käsitystä ateenalaisten arvoista, etiikasta, menneisyydestä, tulevaisuudesta ja nykyisyydestä. Tätä yhteistä käsitystä tarvittiin, että demokraattinen päätöksenteko olisi mahdollista. Tämä teatterin demokratiaa vahvistava funktio ei ole vanhentunut lainkaan. Jos Obamaan on uskominen voi olla, että tämän funktion merkitys on vain kasvanut entisestään.

empatia

Toinen teatterin äärimmäisen tärkeä funktio on empatian taidon kasvattaminen.
Elisa Aaltola ja Sami Keto julkaisivat viime vuonna kirjan Empatia – myötäelämisen tiede. Hurjan tärkeässä ja mielenkiintoisessa kirjassa eritellään tarkasti erilaisia empatiatyyppejä, sekä pohditaan mihin empatiaa oikeastaan tarvitaan. On osoittautunut myytiksi, että ihmislajin menestystarinassa olisi jotenkin keskeisesti kysymys aggressiivisuuden ja ahneuden voittokulusta. Ilman kykyä empatiaan emme olisi koskaan selvinneet lajina näin pitkälle. Ihmisten kyky yhteistyöhön – erityisesti suurissa ryhmissä – on poikkeuksellinen. Tämä tarkoittaa myös poikkeuksellista kykyä empatiaan, joka ihmisellä voi kohdistua myös kauas oman perheen, oman kaupungin, oman kansan ja jopa oman lajin ulkopuolelle.

Nyrkkisääntönä on, että mitä vähemmän toinen muistuttaa meitä itseämme, sitä vaativampaa meidän on tuntea tuota toista kohtaan empatiaa. Kyky tuntea empatiaa vieraita ihmisiä kohtaan vaatii enemmän ”empatialihaksia” kuin kyky tuntea empatiaa omaa perhettä kohtaan. Jos pystyn tuntemaan empatiaa kaikkia ihmisiä kohtaan, entäpä muunlajisia eläimiä kohtaan? Teuraseläimiä? Kaloja? Pystyisinkö tuntemaan empatiaa puuta kohtaan?

Miksi kenenkään sitten pitäisi tuntea empatiaa puita tai kaloja kohtaan?

Siksi, että meneillään olevan ekologisen katastrofin aikana ihmislajin selviytyminen on kiinni juuri tästä kyvystä. Jos pystymme lajina kasvamaan empatiankyvyssämme tasolle, joka kattaa sisäänsä kaiken elollisen, alamme väistämättä toimia tavalla, joka mahdollistaa oman hengissä säilymisemme. Ja tietysti myös lukemattomien muiden lajien, joiden kanssa tätä maapalloa asutamme. Niin yksinkertaista se on.

Hyvä uutinen on se, että empatiaa voi harjoitella. Siinä voi kehittyä rajattomasti. Aaltolan ja Kedon mukaan nimenomaan tarinalliset ja henkilöhahmoihin perustuvat taidemuodot lisäävät tutkitusti kykyämme empatiaan. Romaanit ja näytelmät, joissa on samaistuttavia henkilöitä tarinoineen ovat lisänneet empatian kykyä esimerkiksi väkivaltarikoksista tuomituissa vangeissa.

Pelkästään tämän tieteellisen tutkimustuloksen takia romaani- ja teatteritaiteen sekä lasten taideopetuksen resurssit pitäisi saman tien vähintään viisinkertaistaa!

Mielenkiintoista edellisen valossa on, että Teatterikorkeakoulussa puhutaan juuri nyt paljon posthumanistisesta näyttämöstä. Näyttämöstä, jossa ihminen on vain laji muiden joukossa, jossa myös eläimet, kasvit ja koko elävä planeettamme voisi näyttäytyä toimijana, draaman, komedian tai tragedian osapuolena. Pipsa Longan pari viikkoa sitten Lea -palkinnolla palkittu näytelmä Andra Naturen / Toinen luonto on vaikuttava esimerkki näytelmästä, joka on kirjoitettu juuri näin. Ihminen näyttäytyy siinä lajina muiden joukossa, ei yksilöinä. Longan näytelmä kysyy millä oikeudella me syömme muita lajeja, kun meidän ei enää tarvitsisi tehdä niin elääksemme? Miksi lemmikkikissa herättää meissä empatiaa, mutta teuraaksi joutuva sika ei? Andra Naturen / Toinen luonto -näytelmän kaltaisilla taideteoksilla on voima muuttaa maailmaa, koska ne voivat saada meidät ymmärtämään oman empatiakykymme vajavaisuuden. Ja myös sen, että empatiakykymme ei ole ”oma yksityisasiamme”, vaan se on koko ihmislajimme asia, jolla on planetaarisen mittaluokan seurauksia.

Katharsis

Teatterin kolmas tärkeä tehtävä on sen eksistentiaalista hätää lievittävä ja etiikkaa vahvistava ominaisuus, katharsis, jonka Aristoteles määritteli teatterin (tragedian) tärkeimmäksi tehtäväksi.

Vaikutun erityisesti eräästä teatterin syntytarinasta. Kerrotaan, että muinaiset ateenalaiset pyrkivät kaupunkiaan kohtaavan onnettomuuden sattuessa puhdistautumaan ja pelastautumaan uhraamalla yhden joukostaan. Tämän uhrattavan tehtävä oli olla ”syntipukki”, joka sovitti kuolemallaan kaupunkilaisten jumalia kohtaan tekemät rikokset.

En ole kuullut, miten tämä uhrattava valittiin. Kenties arpomalla? Selvää on kuitenkin, että näitä uhrattavia syntipukkeja tarvittiin säännöllisesti, sillä ihmisen olosuhde tässä maailmassa on haavoittuva. Yksityiset ja kollektiiviset onnettomuudet seuraavat toisiaan. Jossain vaiheessa kaupunkilaiset alkoivatkin miettiä voisiko tämän sovituksen ja puhdistautumisen hoitaa jollain muulla tavalla. Ja joku keksi hyvän keinon: tragedia -esityksen. Siinä syntipukki – tragedian päähenkilö – tekisi rikoksia jumalia kohtaan ja kärsisi sitten teoistaan kauhean seurauksen. Uutta kuitenkin oli, että hänen ei tarvitsisi kuolla oikeasti. Kärsimyksen esittäminen riittäisi.

Samastumalla katsojana ”syntipukin” eli näyttelijän esittämiin tunteisiin ateenalaiset oppivat elämään sovussa jumalien kanssa. He käsittelivät kollektiivisesti eksistentiaalista ahdistustaan, pelkoaan ja hätäänsä, asioita, joille ihminen ei kerta kaikkiaan voi mitään. Teatterin merkitys oli puhdistautuminen ja pelastautuminen, hyvin konkreettisesti. Kenenkään ei tarvitsisi kuolla sovitukseksi pahoista teoista. Ja katsojina jaamme kollektiivisesti esityksen aiheuttaman kauhun ja säälin kokemuksen, puhdistumme suhteessa näihin tunteisiin. Kenties katharsis tarkoittaa juuri sitä, että ymmärrämme kaikkien olevan joskus kauhuissaan ihmisenä olemisesta.

Katharsiksen avulla meidän on helpompi hyväksyä osamme ihmisinä, osana tätä lajia, jonka olosuhteena on iloita ja nauttia, kärsiä ja kuolla. Juuri tämä on teatterin kaksoisnaamion syvällinen merkitys.

Onko teatterissa edelleen kyse puhdistautumisesta ja pelastautumisesta? Onko tragedia vielä voimissaan?

Puhdas tragedia ei ole ollut kovin suosittu laji viime vuosikymmeninä. Maailma on muuttunut yhä moniarvoisemmaksi, moraaliset ja eettiset säännöt rikkumattomista laeista tulkinnanvaraisiksi ehdotuksiksi. On enää kovin vähän mitään, mikä olisi kaikkien mielestä ”selkeästi väärin” tai ”selkeästi oikein”. Yksilön vapaus valita oma oikeansa ja vääränsä sekä tätä kautta määritellä oma kohtalonsa on kasvanut hämmentäviin mittasuhteisiin.

Ajatus yksilön rajattomasta vapaudesta vaikeuttaa merkittävästi tragedian kirjoittamista ja tekee sen vilpittömän vastaanottamisen lähes mahdottomaksi. Yksilön vapauden näkökulmasta tuntuu oudon synkältä, lapselliselta ja ainakin tahattoman koomiselta väittää, että mikään hybriksen, siis kohtuuttoman itsevarmuuden vallassa tehty valinta voisi olla tietämättömyyden aiheuttama kohtalokas virhe, hamartia. Saati että mikään tehty valinta voisi olla lopullinen, traagiseen loppuun johtava tie. Nykyihminenhän voi aina valita uudelleen ja nauraa mokilleen ymmärtävässä seurassa.

Ajattelen, että tragedia on tekemässä suuren paluun. Rajoittamattoman yksilönvapauden päivät ovat ohi. Meidän on jälleen opittava elämään yhdessä. Ja meidän opittava uudestaan kunnioittamaan muinaisten kreikkalaisten Gaia -jumalatarta, maapalloa, josta elämämme on täysin riippuvainen.

Ehkä tulevaisuuden teatterissa katsomme ”syntipukin” eli näyttelijän esittämänä rikoksiamme Gaiaa kohtaan. Nämä rikokset, jotka on kaikkien tragedian sääntöjen mukaan tehty ylimielisyyden ja tietämättömyyden vallassa, ovat johtaneet lopulliseen tragediaan, ekologiseen katastrofiin. Teatterissa voimme kokea tämän väistämättömän tapahtumaketjun äärellä sääliä ja kauhua, hyväksyä tilanteemme ja oppia elämään paremmin.

Uskon siis, että teatterilla on ja tulee olemaan yhä sama merkitys kuin mitä varten se aikoinaan tuhansia vuosia sitten keksittiin. Yhteisten merkitysten luominen, aristotelelaisittain tunteiden puhdistaminen ja niiden jalostaminen, katharsis. Yhteisen etiikan ja empatian kykymme harjoittelu ja kehittäminen.

En usko, että teatteri vanhenee koskaan

Saana Lavaste
Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja ohjaajantaiteen professori Teatterikorkeakoulussa.