Oppitunteja eläville käsiohjelma

Oppitunteja eläville – 
menneisyyden 
tulevaisuudesta

Tämän teoksen lähtökohtana oli halu tehdä varovaisen optimistinen esitys henkilökohtaisesta tyhmyydestä. Nyt kuitenkin ajattelen, että teos käsittelee myös valtaa, tyhmyyttä ja tulevaisuutta – sekä laajemmin epävarmuutta, keskeneräisyyttä ja tietämättömyyttä. Siinä missä valta ja tyhmyys ovat inhimillisen toiminnan näkyviä voimia, epävarmuus ja tietämättömyys piilevät niiden taustalla muokaten ajatteluamme ja rajaten sitä, mitä pidämme mahdollisena. Meillä on toisaalta sisäinen kokemus siitä, miten voimme vaikuttaa omaan elämäämme ja sen olosuhteisiin. Toisaalta on se, minkä näemme muiden elämästä – heidän sisäisyytensä on meille olemassa vain oletusten ja tulkintojen kautta. Mikä on tämän sisäisyyden ja toisaalta todellisuuden välinen suhde?

Toinen teosta tehdessäni esiin noussut kysymys on tulevaisuus. Enkä tarkoita ainoastaan sitä, millaiseksi tulevaisuus muodostuu, vaan sitä, miten sitä voi ylipäätään ajatella. Olen havahtunut siihen, kuinka vaikeaa on kuvitella tulevaisuutta, joka olisi laadullisesti erilainen kuin nykyhetki. Meillä on dystopiat – ne ovat helppoja, koska ne ovat vain kärjistetty versio vallitsevasta todellisuudesta. Meillä on myös teknologista kuvittelua, jossa nykyisyys jatkuu ikuisesti mutta kaikki kiiltää ja kahvikupit leijuvat ilmassa. Mutta missä ovat ne kuvitelmat, joissa tulevaisuus todella erottuu nykyhetkestä? Miten luoda realistinen, aidosti haluttava visio siitä, mikä on tulossa? Me elämme ajassa, jossa positiivinen utopia tuntuu kadonneen. Tulevaisuus on joko dystooppinen tai niin kaukainen ja epärealistinen, ettei siihen voi tarttua.

1970-luvulla uskottiin vielä (tai näin olen ainakin antanut itseni ymmärtää), että maailma voisi muuttua radikaalisti. Nyt tuntuu, että olemme hyväksyneet sen, ettei tulevaisuus ole mitään muuta kuin lineaarinen jatkumo nykyhetkestä tai sen väkivaltainen katkeaminen. Postmoderni aika on suostutellut meidät ajattelemaan, että jokainen utopia on jo kuollut ennen kuin se syntyy. Mutta silti, vaikeus kuvitella tulevaisuutta ei estä sitä saapumasta. Jokainen päivä on eilisen tulevaisuus, ja me olemme tuon menneisyyden huominen. 

Teatterissa on hetkiä, joissa tämä aikailluusio tuntuu erityisen voimakkaasti. Katsoin taannoin Tšehovin Kolmea sisarta, ja kohdassa, jossa näytelmän henkilöt pohtivat, mitä tulevaisuus tulee ajattelemaan heistä, heräsin kysymään: mitä menneisyys ajattelee tulevaisuudestaan – eli meistä, jotka elämme nyt?

Teatterin todellisuus on seuraavanlainen: näyttämöllä ihmiset edustavat toisia ihmisiä – heitä, joita ei enää ole, ei ole koskaan ollut tai ei ole vielä – ja katsovat meitä. Me olemme heidän tulevaisuutensa, menneisyytensä ja vaihtoehtonsa. Teosta tehdessäni etsin hetkeä, jossa syntyy välitila – tila, jossa tuo toinen todellisuus katsoo meitä, ja me katsomme takaisin. Minua kiehtoo hetki, jossa aika avautuu – ei vain lineaarisena jatkumona, vaan monikerroksisena tilana, jossa mennyt ja tuleva, mahdoton ja mahdollinen lomittuvat toisiinsa. Ehkä juuri tuossa tilassa muutos voi alkaa.

Akse Pettersson, ohjaaja ja käsikirjoittaja

Epävarmuus – 
innostuksen sisar

Improvisaatio käsikirjoittamisen metodina

Lähiaikoina työtapaani kohtaan on osoitettu paljon kiinnostusta, mutta minusta tuntuu, että kyse on oikeastaan laajemmin siitä, kuinka taiteellinen prosessi sietää tietämättömyyttä ja epävarmuutta.

Ajattelen, että tietämättömyys on jokaista teosta tehtäessä hallitseva olosuhde, vaikka kaikki eivät halua tätä myöntää. Jotkut kiinnittyvät suunnitelmiinsa niin lujasti, että ajattelevat suunnitelmien olevan yhtä kuin itse teos. Mutta tietämättömyys ei ole mielestäni vain asia, joka pitää ratkaista ja muuttaa varmuudeksi, vaan tunne, jonka kanssa on työskenneltävä – joskus hyväksyen, joskus haastaen. Huolellisinkaan valmistautuminen ei poista epävarmuutta prosessista. Jokaisen valmiin, hiotun teoksen alla on kaoottinen verkko ajatuksia ja suunnitelmia.

Vuosien saatossa työtavakseni on muodostunut eräänlainen ennakkosuunnittelun, improvisaation ja käsikirjoittamisen yhdistelmä. Siinä missä ennen kammosin tietämättömyyttä, on epävarmuuden äärellä oleminen ja sen hyväksyminen töideni nykyinen lähtökohta. Kun tietämättömyys hyväksytään prosessin lähtökohdaksi, tulee selväksi, ettei ole mitään pelastavaa suunnitelmaa, jota noudattamalla työryhmä pääsee maaliin. Meidän on yhdessä löydettävä tie kohti sitä esityksellistä haavetta, jonka varassa työhön on ryhdytty.

Miten tämä sitten käytännössä tapahtuu?

Olen kokenut olennaiseksi erottaa luomis- ja analyysivaiheen toisistaan. Kriittisyys ja luovuus ovat kokemukseni mukaan toisensa poissulkevia prosesseja. Taideteos tarvitsee molempia, mutta ei samanaikaisesti. Siirtyminen näiden vaiheiden välillä oikealla hetkellä on taito, joka syntyy kokemuksen myötä. Aloittaa voi ilmankin kokemusta – eikä oikeastaan muuta vaihtoehtoa olekaan. Työhön ryhtyminen vaatii aina uskoa johonkin: taiteeseen, kohtaloon, omaan erityislaatuisuuteen tai onneen. On kuitenkin pakko aloittaa, jos jotain haluaa saada aikaan.  

Työ alkaa kauan ennen harjoituksia. Ajattelen tämän ensimmäisen vaiheen olevan samanlainen kuin minkä tahansa taideteoksen suunnittelussa: kerään ajatuksia, kuvia, artikkeleita, piirroksia. Kirjoitan, maalaan, keskustelen. Kaikki keinot ovat sallittuja, eikä oikeastaan muuta sääntöä ole kuin se, että pitää tietoisesti tuoda itsensä työn äärelle. Pitää olla tulevan teoksen, sen haaveen kanssa läsnä. Ottaa se vakavasti ja suhtautua siihen kuin se olisi jo olemassa – ajatella, että se pitää kaivaa esiin kuin unohdettu esine hiekasta. Tämä on kenties eräänlainen harhautusliike: miten saada itsensä improvisoimaan? Mihin olla suhteessa, kun muut ihmiset eivät vielä liity teokseen? Tämä vaihe on improvisaation näkökulmasta kiinnostava. Tiedän joidenkin ihmisten tekevän suunnitelman ja sitten toteuttavan sen – sekä kirjallisuudessa että teatterissa. Mutta tuo suunnitelma on aina eräänlaisen improvisaation tulosta. Luominen on improvisoimista. Ehkäpä kyseessä on käsitteellinen sekaannus?

>>>>

>>>>

Kun olen suunnitellut teosta – sen maailmaa, harjoituksia, muotoa ja keinoja – alkavat harjoitukset. Tässä kohtaa alkaa vaihe, jossa materiaalia tuotetaan vailla varmuutta siitä, palveleeko se kokonaisuutta. Jätän sivuun suunnitelmani ja ajatuksen tulevasta ensi-illasta. Teoksen osat eivät tässä vaiheessa palvele kokonaisuutta, vaan syntyvät silkasta keksimisen ja löytämisen riemusta. Ne muodostavat alati kasvavan joukon mahdollisia kohtauksia, suuntia, käänteitä. Kenenkään ei tarvitse tietää, ovatko nämä juuri ne oikeat kohtaukset tulevaa esitystä ajatellen. Nämä irralliset osaset ovat yrityksiä astua lähellä häämöttävään teoksen maailmaan. Harjoitukset koettelevat tämän syntymäisillään olevan maailman reunoja: mistä kulmasta menemme siihen sisään?

Asenne työhön on tässä vaiheessa utelias, toiveikas – ”olisiko tämä tätä teosta?”. Vertaan kokemusta joskus vaateostoksilla olemiseen: on raskasta etsiä itselleen syksyn tullen sopivaa takkia, mutta nähdessään sattumalta jotain, mikä kiinnittää huomion, tuntuu se usein juuri siltä mitä etsi. Kun ei aktiivisesti yritä löytää oikeaa vastausta, asiat näyttäytyvät mahdollisuuksiensa kautta – kun taas pohtii kokonaisuutta, näyttäytyvät osaset puutteidensa kautta. Molemmat vaiheet ovat tärkeitä. 

Jossain vaiheessa realiteetit tulevat mukaan kuvioihin. Ensi-ilta lähenee, ja kaikki tietävät jossain mielensä sopukoissa, että teos pitää tehdä valmiiksi. Teatteriesitys on tuhansien pienten sopimusten kudelma. Uuden luomisen on sopeuduttava siihen, että asioiden toteuttaminen vaatii aikaa. Suunnitelmat, ideat ja visiot voivat syntyä nopeasti, mutta niiden todellinen toimivuus rakentuu osa osalta. 

Tässä kohtaa alkaa vaihe, jossa vaaditaan eniten sietokykyä. Kohtaukset voivat olla loistavia irrallisina, mutta silti kyvyttömiä kiinnittymään toisiin kohtauksiin. Nyt pitää uskoa, että valituista osasista on tehtävissä esitys. Synteesivaihe on eri työvaiheiden yhteensulautuma. Teos on saanut alkunsa haaveestani, mutta se on olemassa esityksenä, koska olemme yhdessä kokoontuneet sen äärelle – ja koska jokainen yksilö on tuonut siihen oman äänensä ja ajatusmaailmansa. Pitää uskoa, että olemme luoneet riittävästi oikeanlaista materiaalia. Minun pitää luottaa siihen, että osaan yhdistää osaset – että se, mitä olemme yhdessä tehneet, on yhteydessä siihen, mitä olen alun perin suunnitellut. Tällä tavoin kollektiivinen työskentely palautuu koko ajan myös yksityiseksi prosessiksi. Matkalla harjoituksista kotiin, istuessani bussissa, käyn läpi kohtauslistaa. Illalla litteroin kohtauksia, kirjaan ylös assosiaatioita. Samalla tavalla prosessi jatkuu muissakin työryhmän jäsenissä. 

Minulle epävarmuus ei ole häiriötekijä, vaan olennainen osa työskentelyprosessia. Se ei tarkoita kaaosta tai valmistautumattomuutta, vaan kykyä hyväksyä, ettei kaikkea voi kontrolloida. Samalla uskon, että kaaos tarvitsee parikseen järjestyksen. Järjestys antaa rakenteen, johon epävarmuus voi asettua ja josta se voi ponnistaa. Ilman rakennetta kaikki hajoaa, ja ilman kaaosta mikään ei liiku. Pitää oppia luottamaan niihin sisäisiin impulsseihin, joita näyttämö ja työryhmä minussa herättävät ja navigoitava niiden ohjaamana.

Onko siis tämänkaltainen työskentely improvisaatiota vai ei? Minä ajattelen kaiken luomisen olevan improvisaatiota, enkä siksi oikeastaan ajattele tekemistäni improvisaation kautta. Taiteilijat rakentavat teoksiaan haaveiden, luonnosten ja suunnitelmien muodossa. Mutta missä vaiheessa teos alkaa itse sanella omaa muotoaan ja missä vaiheessa tekijä vielä muovaa sitä? Epävarmuus tunteena on joskus myös tuntemattoman äärellä syntyvän innostuksen sisar. Nämä hetket ovat joskus vaikeasti toisistaan erotettavia. Uskon kuitenkin, että esitettyä itsevarmuutta on maailmassa jo riittävästi. Minulle todella arvokasta on varmuus, joka syntyy rauhassa, pakottamatta. Ehkä se on improvisaatiota. 

Haluan luoda työssäni tilaa ei-vielä-tietämiselle – ei itseisarvona, vaan polkuna kohti merkityksellisiä ratkaisuja.

Akse Pettersson