Ystäväni Mauri

Kirjailijan työn paras puoli on se, että saa koko ajan uusia ystäviä. Tosin näkymättömiä, mutta minä en ole ollut ystävieni suhteen koskaan kovin tarkka.

Mauri ilmestyi kotiini yhtenä iltana vuosia sitten. Parven alla, tietokoneen vieressä oli ruma, mutta pyörivä nahkatuoli. Mauri lösähti siihen. Hänellä oli reppu selässään. Hänellä oli lapio kädessään. Hänellä oli suunnitelma. Hän oli lähdössä kaivamaan tunnelia maapallon halki. Arvelen hänen olleen silloin kahdeksan vuoden iässä.
Siinä me istuimme yön ja toisenkin, toisiamme vastapäätä, ja Mauri kertoi tunnelista, jonka aikoisi kaivaa. Se kulkisi Pasilasta Egyptiin.
Syntyi kirja Mauri ja vähä-älypuhelin.
Hänen kanssaan oli niin hauskaa, että harmitti kun kirja tuli valmiiksi. Olisin halunnut viettää hänen kanssaan enemmän aikaa.
Mutta Maurilla oli omat puuhansa. Ymmärsinhän minä.
— Ehkä me ei enää tavata, Mauri sanoi ja näytti murheelliselta ja iloiselta samaan aikaan.

Vuoden päästä istuin puiston penkillä ja katselin pasilalaisten lasten jalkapallo-ottelua. He eivät oikein keskittyneet peliin, sillä heillä oli niin paha tilanne. Koulussa riehui oksennustauti, lähes kaikki olivat sairastuneet, jopa opettaja! Yksi lapsista työnsi vakavat kasvonsa muiden keskelle, ja sanoi:
— Entä jos se ei ookkaa tavallinen oksu? Jos se onkin ebola?
Kauhistuneet lapset ottivat vaisuina kamppeensa ja häipyivät omiin suuntiinsa, niihin puistoa ympäröiviin taloihin.

Illalla Mauri istahti taas pyörivään nahkatuoliini. Hän oli ihan niin kuin ennenkin. Vakava ja vitsaileva. Iloinen ja surullinen. Rauhallinen ja villi. Hänellä oli taas suunnitelma. Vaikka kaikki olivat vakuutelleet, että koulussa pyöri vain ihan tavallinen oksu, Mauri ei ollut asiasta ihan varma. Hän oli siis ryhtynyt sotaan vatsatautia vastaan, ja ylpeänä hän esitteli minulle aseitaan: saippuaa, hengityssuojainta ja oksennusämpäriä.
Olisi tehnyt mieli halia Mauria, lohdutella vähän, mutta näkymättömiä on niin hankala halia.

Olin niin onnellinen, kun näin hänet pitkästä aikaa.

Yön edetessä Mauri kertoi kiusaamisestakin. Hän kertoi isän uudesta tyttöystävästä ja avaruudesta. Hän luetteli kaikki avaruudessa käyneet eläimet. Hän kertoi niistä eläimistä tosi surullisiakin juttuja, ja hän kertoi Ham-nimisestä apinasta, joka oli hänen lemppari-avaruuseläin.
— Miten sinä voit tietää avaruudesta noin paljon, Mauri? Minä en ole tiennyt tuollaisista asioista mitään, ihmettelin.
— Sinä et ole ehkä syntynyt avaruusmyrskyn aikoihin, hän tokaisi.

Sitten Mauri kertoi unelmastaan. Hän unelmoi isoveljestä, joka ratkaisisi Maurin kaikki ongelmat. Yhtäkkiä hänen ilmeensä oli lohduton.
— Mutta isoveljeä on mahdoton saada, vain pikkuveli on mahdollinen, Mauri sanoi ja tuijotti minua hyvin hyvin vakavasti.

— Enkä minä tee pikkuveljellä yhtään mitään. Minä haluan vähintään seitsemäntoistavuotiaan veljen, jolla on isot lihakset.

Miten minä olisin voinut häntä auttaa? Vaikka olin kirjailija, en sentään voinut kääntää Pasilan asioita niin päälaelleen, että olisin kirjoittanut Maurin äidin synnyttämään lihaksikkaan teinin. Sitä paitsi Maurin äiti ei halunnut enää synnyttää, enhän minä voisi pakottaa häntä sellaiseen. Minä ravistelin päätäni. Tarina ei voisi mennä niin. Mauri pyörähti kerran nahkatuolissa ja katosi.

Istahdin tietokoneen ääreen, ja aloin kirjoittaa. Yönhämärässä hiljalleen minulle alkoi valjeta se, että Maurin tapauksessa isoveli voi silti olla mahdollinen, vaikkei äiti synnyttäisikään. Monen monen yön jälkeen kirja nimeltä Mauri ja mini-isoveli oli valmis. Mauri oli lopputulokseen ihan tyytyväinen.

Viime keväänä pyörivä nahkatuoli hajosi. Meillä on nyt sellainen tavallinen nojatuoli, ei mikään kovin pehmeä, mutta toivon että Mauri suhtautuisi tuoleihin, niin kuin minä ystäviini. Ettei hän olisi niin kovin tarkka.

Veera Salmi
Kirjailija

Ystäväni Mauri