Teatterintekijät ja taidepedagogit Mirjami Heikkinen ja Pippa Jämsén toteuttavat Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) yhteistyönä kiertueen valtion koulukodeissa kevään 2019 aikana. Kiertueeseen sisältyy Aino Kiven ohjaama Heikkisen sooloesitys Katso Peiliin. Kuka katosi? sekä Jämsénin ja Heikkisen pitämä työpaja koulukotiin sijoitetuille nuorille. He ovat tähän mennessä vierailleet kolmessa valtion viidestä koulukodista.

En tiennyt suomalaisesta koulukotijärjestelmästä juuri mitään ennen kiertuettamme, vaikka olenkin aikaisemmin vienyt kiertäviä teatteriesityksiä muihin lastensuojelulaitoksiin. Koulukodit ovat kuitenkin erityisiä paikkoja verrattuna esimerkiksi nuoriso- tai perhekoteihin, sillä koulukodit ovat poikkeuksellisen eristettyjä laitoksia; niissä yhdistetään koulunkäynti ja asuminen, ja niihin sijoitetaan nuoria usein “viimeisenä vaihtoehtona”, kun muita lastensuojelutoimenpiteitä on jo kokeiltu. Omat ennakkokäsitykseni koulukodeista pohjautuivat lähinnä mediassa ja populaarikulttuurissa luotuihin, pääosin negatiivisiin, mielikuviin.

Kiertueemme kuluessa ensimmäinen silmiinpistävä asia koulukodeissa on ollut niiden ympäristöjen kauneus: Sippolan koulukodin valoisaa ja tilavaa puurakennusta ympäröi suomalaiskansallinen maisema metsineen ja laakeine peltoineen, Vuorela sijaitsee rantasaunoineen idyllisesti järven rannalla ja Sairilan koulukodin päärakennus on toiminut Mannerheiminkin kartanona 1940-luvulla. Toinen huomionarvoinen seikka kiertueella on ollut koulukotien ohjaajien lämpö, vieraanvaraisuus ja rentous. Kolmas, ja samalla voimakkain ja koskettavin asia on ollut, kuinka yksilöllisen erilaiselta kukin kohtaamamme koulukodissa asuva nuori on vaikuttanut.

Silti jokainen heistä kantaa samaa “koulukotinuoren” stigmaa.

Yksi kiertueemme järjestäjistä, THL:n tutkija Päivi Känkänen kritisoi tätä termiä ja kertoi itse käyttävänsä ilmausta “koulukotiin sijoitettu nuori”. Kyseinen käsite pyrkii kuvaamaan olosuhteen neutraalimmin, luomaan etäisyyttä stigmaan sekä korostamaan nuoren ja tätä ympäröivän yhteisön välistä suhdetta sen sijaan, että leimaava sormi osoittaisi nuoreen itseensä.

Kuvaan tässä tekstissä kokemustani yleisökontaktista esiintyjän näkökulmasta kahdessa eri koulukodissa, joissa esitykset etenivät mielestäni toisilleen aivan vastakkaisilla tavoilla. Tarkennan muistoni välähdyksiin vuorovaikutuksesta kahden erityisellä tavalla mieleen painuneen yleisön jäsenen kanssa. Haluan korostaa, että vaikka nämä kaksi katsojaa voi määritellä myös ilmauksella “koulukotiin sijoitettu nuori”, en pyri tekemään väitteitä siitä, minkälaisia katsojia koulukodissa on. Kuvaan dialogia, joka virittyi itseni ja kahden muun yksilön välille kontekstissa, jossa yhtenä tekijänä oli koulukoti tapahtumapaikkana.

Ensimmäisellä keikalla esitystila oli intiimi ja katsojia aika vähän. Esitystilannetta väritti seesteinen mutta elävä ja läsnä oleva, esiintyjälle tilaa antava tunnelma. Huomasin erään nuoren eturivissä seuraavan esitystä alusta lähtien katseella, joka näyttäytyi minulle vahvana ja vastaanottavana, herkkänä ja vaikuttuvana. Yhdessä vaiheessa esitystä lähestyn katsomoa silmät sidottuina ja tietämättäni tulin juuri tämän keskittyneen katsojan luo tunnustellen häntä varovasti päälaelta. Puhuin Pentti Saarikosken runon, riisuin silmäsiteen ja katselimme toisiamme hetken. Hän ei väistänyt kontaktia. Liikutuin hänen avoimuudestaan. Koin, että se silmänräpäys, jonka jaoimme, oli molemmille merkityksellinen ja sitä ympäröi sanaton ymmärrys ja yhteys. Vierailumme päätteeksi hän tuli juttelemaan, kiittämään ja pyysi saada halata minua ja Pippaa.

Toisessa koulukodissa aistin jo ennen esityksen alkamista jonkin verran epätietoista varautuneisuutta niin joidenkin nuorten kuin muutamien aikuistenkin taholta. Kaikki nuoret eivät oikein halunneet osallistua esitystä edeltävään alustukseen, ja minun oli haastavaa saada katsojien huomio keskittyneesti minuun, sillä katsomon sivuosista kuului pulinaa.

Kun pääsin esityksessäni kohtaan, jossa silmät sidottuina lähestyn katsojia, tunsin ja kuulin kuinka joukko nuoria lähti parvena loittonemaan ja kiipeilemään taakse työnnetyille pöydille ja sermien taakse, etten saisi kosketettua heitä. Koetin hapuilla toiseen suuntaan, törmäsin yhteen katsojaan, tunnustelin tätä ja aloin totutusti puhua Pentti Saarikosken runoa:“Minä rakastan sinua niinkuin vierasta maata, kalliota ja siltaa…” Katsoja kommentoi tähän kuuluvalla äänellä: “Aha. No mut mä en rakasta sua.” Jatkoin käsikirjoituksen mukaan: “…niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta”, johon hän: “Sä oot vähän tylsä mulle. Taidan jättää nyt väliin.” Raottaessani sidettä huomasin yllätyksekseni, että kyseinen katsoja ei enää ollutkaan siinä, ja hänen vieressään istuva ohjaaja vilkuili hieman anteeksipyytävän näköisenä taakseni. Käännyin ja näin katsojan istuvan näyttämöllä ikkunalaudalla. Hän hymyili leveästi: “TÄNTTÄNTÄÄ!!” Sitten hän hyppäsi ikkunasta ulos, vilkutti ja häipyi. Koska kukaan ohjaajista ei lähtenyt hänen peräänsä, ajattelin, että voin jatkaa esitystä. Vähän ajan päästä oveen kuitenkin koputettiin toiselta puolelta huonetta ja karannut katsoja asteli paikalleen katsomoon ja seurasi esityksen loppuun.

Juttelin hänen kanssaan esityksen jälkeen ja hän osoittautui todella hauskaksi ja kommunikoivaksi tyypiksi. Hän kehitteli omia improvisaatioharjoitteita työpajassamme ja kertoi toiveestaan kuvata sketsielokuva. Esityksestäni hän totesi, että oli pystynyt eläytymään siihen ja että mielenkiintoisinta siinä oli ollut saada olla neljä sekuntia itse mukana. “Tää oli sellainen kolmepuol kautta viis”. Otin sen kohteliaisuutena.

Siinä missä ensimmäinen kuvaamani tilanne keskitti ja ruokki eläytymistäni sooloesitykseeni, toinen tilanne horjutti ja sekoitti pasmoja varsin voimallisella tavalla hajottaen esitykseen treenattua dynamiikkaa. Molemmissa tilanteissa katsoja vaikutti esityksen sävyyn, sisältöön ja rytmiin ainutlaatuisella tavalla.

Tapaukset konkretisoivat minulle jälleen tämän työn luonteen: mitä vaan voi tapahtua esiintymistilanteessa, kuka vaan (itseni mukaan lukien) voi liikuttua, ihastua, tylsistyä, pelästyä, innostua tai raivostua. Työni on jatkuvasti sen opettelemista, että sallin itseni, katsojien ja olosuhteiden olla sellaisia kuin ne ovat ja kehittyä niihin suuntiin, joihin ne luontaisesti ovat matkalla.

Eleeni tulla ihmisten olohuoneeseen esityksellä, joka sisältää paljon yleisökontaktia, on jo itsessään voimakas ja mahdollisesti provosoivakin. Siksi minun täytyy antaa katsojille tilaa reagoida niin kuin he reagoivat, oli se sitten torjuvaa, haltioituvaa, hysteerisesti nauravaa tai aktiivisesti osallistuvaa. En voi tehdä hypoteeseja katsojien oletettujen taustojen tai aikaisempien keikkojen pohjalta, miten seuraava esitys tulee menemään. En voi myöskään arvottaa esitystilanteita akselilla hyvä – huono tai onnistunut – epäonnistunut. On vain hetkiä ja kohtaamisia, jotka kannattelevat, hämmentävät ja virtaavat, milloin koulukodissa, milloin konventionaalisen teatterin mustassa laatikossa, milloin missäkin.

Kirjoittaja Mirjami Heikkinen on helsinkiläinen näyttelijä, ääninäyttelijä ja teatteriopettaja. Hän on työskennellyt kaikenikäisten ja hyvin eri taustoista tulevien ihmisten parissa yhteistyössä niin taide- ja koululaitosten kuin sosiaali- ja terveysalan sekä vankeinhoidonkin yksiköiden kanssa.