Atlantis

Hyvä hallitsija on viisas, ja viisaus antaa oikeuden hallita muita. Ajatus on vanha ja paljon käytetty.

Raamatussa kuningas Salomo kuvataan ihannevaltionpäämieheksi, joka ymmärsi viisauden arvon hyvän hallinnon välttämättömänä edellytyksenä. Platonin utopiassa filosofien käskyvalta turvasi sen, että kansalaiset etsivät yhteistä hyvää eivätkä jokainen omaa kuviteltua etuaan. Kaikkina aikoina valistuneet itsevaltiaat ovat vedonneet valistuneisuuteensa: sivistys erottaa heidät tyranneista ja antaa heille mandaatin palvella valtakunnan suuruuden kaitsijoina.

Demokratiassa valta on hallitsijan sijaan kansalla, joka riittävästi sivistyttyään on lunastanut oikeuden hallita itse itseään. Kansanvallankin oikeutus piilee siis vallanpitäjän – tällä kertaa kollektiivisessa – viisaudessa: ymmärtäväisten yhteisöllä on lupa vierottaa itsensä hyväntahtoisista holhoojista.

Valistuneen kansanvallan ideaan kuuluu, että se osoittaa filosofien ja aristokratian pelot turhiksi. Valistunut kansanvalta ei ole väkijoukon kiihkoa tai hetken mielijohteita. Se näkee, mikä on yhteinen etu, erottaa valheelliset lupaukset oikeasta tiedosta ja kantaa vastuun pitkän tähtäimen seurauksista. Mitä useampi kansalainen kykenee tähän myös yksilönä, sitä aidompaa ja toimivampaa kansanvalta on. Muussa tapauksessa jotkut muita viisaammat hallitsevat toisten katsellessa sivusta.

Siksi demokratia edellyttää toteutuakseen koulutuksen yhdenvertaisuutta.

Tieto on valtaa, valta kuuluu kansalle, ja kansaan kuuluvat kaikki. Tämä on ohjaaja Juha Mustanojan mukaan Aurinkoteatterin Atlantis-näytelmän keskeinen väite. Se on mitä ajankohtaisin aikana, jolloin autoritaariset ja populistiset liikkeet ihannoivat avoimesti tyranniaa, halveksivat asiantuntijoita, vaativat valheiden tunnustamista ”vaihtoehtoisiksi tosiasioiksi” ja kyseenalaistavat vallan ja viisauden ikiaikaisen liiton tarpeellisuuden.

Tiedon rinnalle, viisauden välttämättömäksi osatekijäksi, Atlantis nostaa ymmärryksen ja sen perustana olevan historiallisen muistin. Tiede voi pelastaa mielen epätosien uskomusten vallasta, ja tekniikka auttaa kehoa selviytymään olosuhteiden armoilla. Tieteen ja tekniikan kyky käsitellä asioita, joilla ei ole välitöntä mitattavaa arvoa, on kuitenkin rajallinen. Siinä määrin kuin totuus, hyvyys ja kauneus ovat arvoja itsessään, niiden louhiminen, jalostaminen ja välittäminen edellyttävät jatkuakseen pitkän aikavälin merkitys- ja uskomusjärjestelmiä. Siis humanisteja, runoilijoita ja pappeja – sielukasta väkeä, joiden väitteitä on tuskallisen vaikea näyttää toteen.

Jumala silti varjelkoon meitä niin teokratialta kuin tieteisuskoltakin. Jos tiede vailla sielua on kääpiö, on sielu ilman tiedettä peikko. Siinä missä insinöörille soisi prosessikaavion rajat rikkovaa mielikuvitusta, runoilija tarvitsee yhteisten asioiden hoitajana mielikuvitustaan tiukemmat rajat. Kaikki ei ollut ennen paremmin eikä tulevaisuudessakaan mahdollista.

Jos tiede vailla sielua on kääpiö, on sielu ilman tiedettä peikko.

Eikä Mustanoja kaiketi hengenmiehille ja kaunosieluille yksinvaltaa pyydäkään. Mutta äänen hän selvästi haluaa heille antaa. Äänen, joka kantaa kauas, kaikuu pitkään ja puhuu sellaisesta mitä ei voi nähdä – enää, vielä, tai ikinä.

Petri Merenlahti
Kirjoittaja on teologian tohtori ja tietokirjailija. Hän toimii tällä hetkellä arkkipiispan teologisena erityisavustajana.

Atlantis