Tunne nimeltä rakkaus

Pohdintaa taideteoksen kehyksistä alueellisissa yleisötyöhankkeissa

Neljä vuotta sitten kirjoitin Teatterikorkeakoulun opinnäytetyöhöni yksinkertaisen havainnon draamatekstin luonteesta. Se kuului näin: ”Minulle draaman kirjoittamisessa on kyse siitä, miten kirjoittaa mahdollisimman kiinnostavat rivienvälit. Millaiset repliikit luovat jännitteisiä hetkiä ja kiinnostavia hiljaisuuksia?”

Kansallisteatterin alueellisissa Reittejä Kontulaan– ja Maunulan maisema -hankkeissa dramaturgina työskennellessäni olen palannut tähän ajatukseen useasti hivenen toisesta, hivenen laajemmasta näkökulmasta: miten luoda esitykselle kehykset, jotka houkuttelevat sisäänsä mahdollisimman kiinnostavaa sisältöä?

Aluehankkeiden tavoite on alusta asti ollut osallistaa alueiden asukkaita teatterin tekemiseen, eikä pelkästään esiintyjinä, vaan myös sisällön luojina. Hankkeiden kuluessa olemme tietoisesti etsineet erilaisia tapoja, joilla asukkaiden aiheet voisivat tulla yhä elimellisemmäksi osaksi teoksia. Usein tämä on tarkoittanut esimerkiksi käsikirjoituksen luomista osallistujien haastattelujen pohjalta, kuten vaikkapa Elinpiirejä – esitys Kontulan nuorista -esityksessä (2014).

Aluehankkeiden tavoite on alusta asti ollut osallistaa alueiden asukkaita teatterin tekemiseen, eikä pelkästään esiintyjinä, vaan myös sisällön luojina.

Mitä pidempään olemme aluetyöskentelyä tehneet, sitä enemmän meitä on alkanut kiinnostaa luoda yhä useammanlaisia teosmuotoja ja kehyksiä, jotka antaisivat lisää erilaisia mahdollisuuksia asukkaiden luomalle sisällölle syntyä. Maunulan maisema -hankkeen ensimmäisenä vuotena 2016 loimme teoksen nimeltä Maunulalainen päiväkirja. Se on Maunulan kirjastosta lainattava tyhjä muistikirja, johon kuka tahansa lainaaja voi kirjoittaa – nimettömänä tai nimellä – omia päiväkirjamerkintöjään ja lukea, mitä muut ovat sinne kirjoittaneet. Yhteinen päiväkirja on kiertänyt lainaajien käsissä nyt kahden vuoden ajan, ja sen tähänastisten kirjoitusten pohjalta tehdään esitys syksyllä 2018. Näen kuitenkin, että päiväkirja ei ole pelkkää materiaalia esitykselle, vaan oma itsenäinen teoksensa, joka toivottavasti jatkaa elämäänsä ja kiertämistään vielä kolmivuotisen hankkeemme päätyttyäkin. Se on kenties kaikkein yksinkertaisin esimerkki tapauksesta, jossa me luomme teokselle pelkät raamit ja konseptin, ja loppu syntyy asukkaista.

 

NaapuripöytäToinen vuonna 2016 Maunulaan luomamme teos oli nimeltään Naapuripöytä. Sen kehyksen mallina toimi ravintolaillallinen. Paikalle saapuvat asukkaat pääsivät illan aikana istumaan muiden osallistujien kanssa kahden hengen pöytiin ja keskustelemaan aiheista, jotka me olimme etukäteen valmistelleet. Työparini Eveliina Heinonen ja minä esiinnyimme tarjoilijoina, ja toimme kysymyslaput pöytiin astioissa annosten tapaan. Illan kululla oli tarkka, kellotettu rakenne, ja olennainen osa sitä oli musiikkidramaturgia – luomamme soittolista, joka eteni perinteisestä, ketään häiritsemättömästä, hillitysti svengaavasta taustamusiikista kohti yhä suggeroivampaa, unenomaisempaa tunnelmaa. Samoin kysymykset etenivät keveistä small talk -aiheista (alkuruoka) kohti henkilökohtaisempaa tasoa (jälkiruoka).

Olen sekä jälkikäteen että jo teosta tehdessämme pohtinut paljon sitä, missä määrin Naapuripöytä asettuu nimenomaan taideteoksen raameihin. Riittääkö, jos me määrittelemme sen taideteokseksi? Muuttaako asiaa, jos osallistuja mieltää sen vain hauskana, kevyesti elävöitettynä asukasiltana? Onko osallistujien välisen kohtaamisen kannalta hyväkin, jos he eivät ajattele olevansa taideteoksessa? Huomaan, että minulle tuntuu kuitenkin tärkeältä ajatella Naapuripöytää nimenomaan taideteoksen kehyksessä. Tämä ehkä kumpuaa yleisemmästä halustani korostaa aluehankkeiden taiteellista aspektia: sitä, että ne eivät ole positiivista henkeä luovaa virkistystoimintaa, vaan taidetta, jota tehdään yhdessä asukkaiden kanssa. Vierastan ja vastustan taiteen valjastamista ulkoisten tavoitteiden palvelukseen, mutta samaan aikaan olen tietoinen siitä, että monet tekemämme teokset liikkuvat koko ajan taiteen ja jonkin muun rajalla – tai ovat jollekulle osallistujalle taidetta, jollekulle jotain muuta.

Aluehankkeet eivät ole positiivista henkeä luovaa virkistystoimintaa, vaan taidetta, jota tehdään yhdessä asukkaiden kanssa.

 

Hetki aikaaNaapuripöydälle eräänlainen sisarteos oli Hetki aikaa, joka myös pyrki tutkimaan vieraan ihmisen kohtaamista ja yhteyden syntymistä. Siinä työparini Eveliina ja minä päivystimme eri puolilla Maunulaa frakit päällämme, mukanamme kyltti, jossa luki, että meillä on hetki aikaa kelle tahansa, joka tahtoo puhua jollekulle, tai joka tahtoo vain viettää hetken aikaa toisen ihmisen kanssa. Teokseen sai osallistua yksi ihminen kerrallaan. Toinen meistä toimi kellottajana ja ja toinen keskusteli – tai oleili, puhuminen ei ollut pakollista – teokseen osallistujan kanssa. Hetki kesti aina maksimissaan viisitoista minuuttia, mutta osallistuja sai halutessaan lopettaa sen myös aiemmin.

Eräällä teoksen esityskerralla kävimme Maunulan ulkoilumajalla kiinnostavan keskustelun erään paikalle osuneen miehen kanssa. Se kulki jotakuinkin näin:

VANHEMPI HERRA
Jos te haluutte jutella ihmisten kanssa, niin ottakaa noi frakit pois ja istukaa pöytään meidän kanssa.

ME
Ei kun tää on ikään kun tää teoksen kehys on tällanen, että meillä on nää frakit ja että me istutaan kahdestaan aina yhden ihmisen kanssa. Ja että siinä on rajattu aika ja tää silmien sulkeminen ensin ja toi ääniraudan kilahdus. Se ikään kun rajaa sen hetken ja luo siihen sellasen erityisen tunnelman.

VANHEMPI HERRA
Jaa. Mutta kyllä minä silti sanon että jos teidän tarkotus on tavottaa ihmisiä niin tuo on väärä keino.

Mielipiteestään huolimatta kyseinen mies viihtyi seurassamme pitkään ja osallistui lopulta itse teokseenkin. Hänen esille nostamansa kysymys on mielestäni itse asiassa hyvinkin relevantti: onko Hetki aikaa -teoksen tavoite ihmisten kohtaaminen? Jos on, voiko tuota tavoitetta alkaa toteuttaa keinolla millä hyvänsä? Minusta ei – tai silloin teoksen kehys rikkoutuu, se ei ole enää sama. Kehyksistä kiinni pitäminen on erityisen tärkeää tämäntyyppisessä julkisessa tilassa tapahtuvassa teoksessa, johon törmätään sattumalta: sen luokittelua taideteokseksi eivät tue teatteritalon seinät, paikalletulijoiden odotukset tahi muut tukirakenteet.

Kehyksistä kiinni pitäminen on erityisen tärkeää tämäntyyppisessä julkisessa tilassa tapahtuvassa teoksessa —

 

Tunne nimeltä rakkausKasvava kiinnostuksemme vapautta sallivien raamien luomiseen on alkanut näkyä myös niissä hankkeen teoksissa, jotka vahvemmin hyödyntävät perinteisempää teatteriesityksen muotoa, kuten syksyllä 2017 esitetty Tunne nimeltä rakkaus. Kyseinen teos sisälsi useita hyvinkin sanatarkasti käsikirjoitettuja ja koreografioituja kohtauksia, mutta myös esimerkiksi osion, jossa halukkaat katsojat saivat tulla pitämään oman puheenvuoronsa rakkauteen liittyen. Siinä oli useita kohtia, joiden sisällöstä meillä ei ollut lopullista kontrollia, koska annoimme katsojille mahdollisuuden tuottaa omaa sisältöään teokseen esityshetkessä. Tämä oli paitsi kiehtovaa, myös vaikeaa ja pelottavaa. Itse muistan monta kertaa prosessin aikana pelänneeni, voiko teos tulla väittäneeksi minun nimeni alla jotain, mihin en itse voi yhtyä. Esiintyjien osalta se tarkoitti muun muassa jatkuvaa valmiutta reagoida katsojien toimintaan ja puheisiin – ja myös sitä, että kyseisiä kohtauksia ei voinut harjoitella tarkasti. Ne olivat kuin peli, jonka säännöt piti sisäistää, mutta jonka käänteistä ei koskaan voinut tietää. Tärkeintä niiden harjoittelussa oli löytää oikea mielentila, oikea tapa valmistautua kontrolloimattomuuteen.

Tahdon ajatella katsojaa yhä enemmän potentiaalisesti aktiivisena osallistujana enkä passiivisena tuijottajana.

Kun luen neljän vuoden takaista opinnäytetyötäni, huomaan jo sitä kirjoittaessani miettineeni paljon kontrollista irti päästämistä taideteoksen tekoprosessissa: miten parhaiten luoda itselleen ja muille raamit, joissa leikkiä vapaasti, synnyttää jotain ennakoimatonta? Aluehankkeissa tekemiemme kokeilujen myötä huomaan kiinnostuneeni viemään tätä ”ennakoitua ennakoimattomuutta” yhä pidemmälle myös teoksen esityshetkessä. Tahdon ajatella katsojaa yhä enemmän potentiaalisesti aktiivisena osallistujana enkä passiivisena tuijottajana. Millainen pelikenttä voisi stimuloida katsojaa puhumaan, toimimaan, luomaan? Miten kehystä ja kontrollia voi hetkittäin voimistaa ja sitten taas höllentää? Miten löytää oikea kontrollin ja kontrolloimattomuuden balanssi kuhunkin teokseen? Kun tekijän ja katsoja-osallistujan roolit lähenevät toisiaan, kuka lopulta on teoksen luoja?

Juho Gröndahl

Kirjoittaja on työskennellyt dramaturgina ja käsikirjoittajana Kansallisteatterin alueellisissa yleisötyöhankkeissa Reittejä Kontulaan (2013-15) ja Maunulan maisema (2016-2018). Parhaillaan hän suunnittelee tänä keväänä Maunulassa tapahtuvaa, esityksen ja pelin keinoja yhdistelevää teosta.

Kuvat Salli Berghäll, Kaija Savola ja Neena Villberg

Tunne nimeltä rakkaus