Vuoden reality, itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto presidentinlinnassa, keräsi jälleen uuden ennätyskatsomon, enimmillään 3,6 miljoonaa katsojaa.

Oikeastaan juhlaohjelma on paljon enemmänkin, se on koko kuluneen vuosisadan reality ja ohjelma ylipäätään, vuosisadan tapahtuma. Mikään muu – esimerkiksi suuret draamat kuten jääkiekon MM-finaalit tai sodan päättyminen, Estonia tai tsunami, fiktioista puhumattakaan – ei ole koskaan saanut yhtä monta kansalaista tuijottamaan samaan suuntaan.

Samalla, kun kirjoitan tätä, katselen lähetystä Ruotsin tärkeimmästä juhlasta Nobel-illallisilta. On helppo nähdä, mitä eroa juhlilla on: Ruotsin juhla on paljon sivistyneempi. Siellä ei seisota kättelyjonoissa vetoisissa eteistiloissa eikä tungeksita, vaan istutaan asiallisesti pöydissä, jolloin on mahdollisuus oikeisiin pitkiin keskusteluihin eikä ainoastaan tokaisuihin tönäisyjen lomassa tanssilattialla tai kahvikuppien kilinän yli.

Nobel-illallisilla vieraat saavat oikeaa ruokaa. Toimittajatkin syövät sitä! Varmaankin tästä kiitollisina juontajat ovat oikeasti rentoja, henkeviä ja hauskoja; ja varsinaiset haastattelut rauhoitetaan juhlatilan ulkopuolelle tai nauhoitetaan etukäteen, jolloin ne ovat kunnollista journalismia.

Mutta jotakin samaakin niissä on. Ja noilla yhdistävillä seikoilla on vetovoimaa Suomessa enemmän kuin Ruotsissa – päätellen siitä, että Suomen juhla on suhteellisesti paljon suositumpi kuin Ruotsin.

Kummankin ytimessä on kolme ratkaisevan tärkeää asiaa: reality, juhla ja optimismi. Näistä ylivoimaisesti tärkein on jo kahteen kertaan mainittu reality, ohjelman tai lähetyksen todellisuusluonne. Keskeistä siis on se, mitä ne eivät ole: ne eivät ole draamaa tai varsinkaan fiktiota.

Reality ei toki ole sen uudempi asia kuin juhlavastaanoton suosio. Realityn tulosta, sen voimasta ja suosion kasvusta kirjoitettiin jo taannoin, muun muassa David Shieldsin kirjassa ”Reality hunger” (2010). Sivilisaatiossamme vaikuttaa toki yhtä aikaa monia voimia: yhdellä hetkellä riivaa draaman nälkä, toisella vie mystiikan tai henkisyyden kaipuu, kolmannella tiedon jano. Mutta toden nälkä on jo pitkään vaikuttanut yhdeltä vahvimmista kulttuurisista vieteistä. Näinä päivinä siitä kertoo vaikkapa dokumenttien ja Musta laatikko -iltojen suosio.

Juhlien yksi silmiinpistävä piirre on niiden epädraamallisuus. Juhlat eivät ole draamoja vaan rituaaleja, joihin kuuluu se, että kaikki toistuu samanlaisena vuodesta toiseen. Suosittujen juhlien ehto on tietty pitkästyttävyys: tuolla kuvataan tuntikausia pöydissä rupattelevia ruotsalaisia, täällä presidenttiparia kätteleviä suomalaisia. Mitään ei oikeastaan tapahdu pitkiin aikoihin, mutta juuri se on tässä välttämätöntä.

Juhliin liittyy kylläkin pientä mikrodraamaa, mutta se ei ole samanlaista intiimiä ja kenties tirkistelynhaluun perustuvaa kuin jossakin muissa suosituissa realityissä. Juhlien mikrodraama nojaa (myönteiseen) uteliaisuuteen – ketkä ovat tänä vuonna tulleet valituiksi (ketkä ovat uusia) ja miten he ovat pukeutuneet (osaavatko he kantaa hienot / ”hienot”pukunsa).

Juhlista puuttuu onneksi myös se, joka näkyvimmin liittää todellisuuden ja fiktion toisiinsa: tarina. Tämä yleisin ja samalla lattein kulttuurin jäsentämisen rakenne, työkalu ja ansa ilmenee kyllä kaikkialla muualla, henkilö- ja yrityshistorioissa, mainonnassa, tuotteissa, politiikassa, journalismissa, oppimisessa ja niin edelleen. Vieraiden mukana juhlaan toki tulee mikro- tai pseudotarinoiden palasia, lyhyitä miltä nyt tuntuu -referaatteja menneestä, kaikkien jo tuntemasta.

Tarinan ja tarinallistamisen kokema räikeä inflaatio ei ole se syy, miksi ne lähes tyystin puuttuvat juhlarituaaleista; syy ei ole myöskään se, että tarinallistamisen sivilisaatiolle aiheuttama pakkovalta – muun muassa sievistely ja yksinkertaistaminen, jälkiviisas `vaikeuksien kautta voittoon tai tappioon` -rakennelma – halutaan painaa villaisella (koska muutoin siihen jouduttaisiin pureutumaan kunnolla).

Rituaalissa ei ole tilaa oikealle tarinalle. Tarinaan kuuluu ainakin periaatteessa avoimuus: mitä tahansa voi tapahtua, toisinkin voisi käydä. Rituaali saattaa olla symboliseksi pelkistynyt muoto jostakin niin sanotusta alkutarinasta (voiko juhlavastaanottoa lukea tällä tavoin?), mutta rituaalin ehto on suljettu rakenne. Avoimuus tai jopa muutokset tuhoaisivat sen.

Toisekseen vastaanottojen suosio nojaa tietysti juhlaan. Juhliin pukeudutaan ja ehostaudutaan, juhlissa syödään, juodaan, ehkä tanssitaankin, humallutaan, ollaan iloisia. Juhlissa kansakunta ja sen valitut näyttävät parastaan ja positiivinen energia tarttuu. Se tarttuu niihinkin, jotka ovat vastahankaan; jotkut hakeutuvat televisioiden ääreen kriittisinä, sarkastisina, halveksuvina, kateellisina tai katkerina, monet oikeutetusti. Mutta heidätkin rituaalin lumo voittaa valtaansa.

Juhlan positiivisuus ei tarkoita samaa kuin optimismi, mutta ne ovat hyvin lähellä toisiaan. Juhlissa vallitsee positiivisuuden pyörre ja euforia, ja tässä tarina sittenkin tulee mukaan kuvaan, mutta latenttina, suurena meta- tai sub-tarinana. Juhlissa ollaan voimakkaita: tässä me olemme, kaikesta olemme kuitenkin selvinneet, joten miksi emme selviäisi tulevastakin? Myös tämä voimauttava optimismi vaikuttaa moniin katsomossa.

Aivan kaikki eivät kuitenkaan osallistu tähän rituaaliin. Tästä olisi kiintoisaa lukea jokin tutkimus tai selvitys. Keitä ovat nämä vajaat kaksi miljoonaa suomalaista, jotka eivät seuranneet juhlavastaanottoa? Yltiökriittisiä vai välinpitämättömiä?

Mutta nyt on siirryttävä panoraamasta lähikuvaan. Tarinallistamisen lisäksi on nimittäin olemassa muuan toinenkin seikka, joka yhdistää realityä ja fiktiota: Paavo Väyrynen!

Väyrynen on yksi maan pitkäikäisimmistä ja pitkäaikaisimmista aktiivipoliitikoista, jonka julkinen elämä ja poliittinen ansioluettelo hakee vertaistaan. Hän aloitti ministeriuransa epätavallisen nuorena ja on kulkenut monien ministeripestiensä, puolue- ja puheenjohtajuuksiensa kautta moninkertaiseksi presidenttiehdokkaaksi – ja pääsee viivalle vielä kerran 2018.

Paavo on Suomen ja luultavasti koko läntisen maailman intohimoisimpia poliitikkoja, mutta samaan aikaan yksi parhaista koomikoista.

Kukaan politiikkaan nuivasti ja vieraantuneesti suhtautuvakaan ei voi väittää, että politiikka ei olisi tälle miehelle kutsumus, että Paavo ei ottaisi politiikkaa tosissaan. Väyrysen tapauksessa on mahdotonta sanoa, että onko henkilö politisoitunut vai politiikka henkilöitynyt. Ne ovat yhtä, Väyrynen on Itse politiikka.

Mutta samaan aikaan Paavo Väyrynen on itse rakennettu tarina, joka on realitya ja fiktiota yhtä aikaa. Hän karnevalisoi politiikan tavalla, joka yleistyessään tuhoaisi politiikan. Monista poliitikoista on sanottu, että ne tekevät sen itse, mutta Väyrysen kohdalla jos kenenkään tuo on totta. Mikään poliittinen satiiri, sarkasmi tai komedia ei pysty häneen, koska hän tekee sen itse paremmin. Hänen toimintansa on paljon parempaa satiiria kuin mikään, koska se ei tapahdu fiktiossa tai journalismissa vaan todellisuudessa.

Ei ole sattumaa, että hän on kirjoittanut näytelmiä. Monumentaalista huumorintajua osoittaa, että hän on esittänyt harrastajateatterissa Kekkosta, esikuvaansa.  Mutta sitäkin tärkeämpää on, että hän esittää julkisuudessa koko ajan itseään, ja täysillä piru vie. Hänen analyysinsa yhteiskunnan asioista ovat useinkin oikeaan osuvia – kuten se, että Suomen markan vaihtaminen euroon ei ollut taloudellinen vaan poliittinen päätös – mutta johtopäätökset ovat yhtä usein jokseenkin älyttömiä – kuten se, että Suomen pitäisi palauttaa markka käyttöön eli siirtyä kahden rinnakkaisvaluutan järjestelyyn.

Sanon varmuuden vuoksi, että kunnioitan Paavo Väyrystä suuresti. Kunnioitan häntä aitona, todellisena poliitikkona ja samalla tunnen myötätuntoa, koska valtava tahto on sittenkin sumentanut hänen pelikäsityksensä joillakin ratkaisevilla hetkillä ja johtanut taktisiin kömmähdyksiin, joiden vuoksi hän ei ole päässyt päämääräänsä – isännöimään presidentinlinnan juhlavastaanottoja. Mutta kunnioitan häntä myös toisella tavalla, samaan tapaan kuin muita karnevaalipoliitikkoja kuten Beppe Grilloa.

Kirjoitin aikoinaan Paavo Väyrysestä kolumnin Lapin Kansaan 10. 9. 1989 – blogeja ei vielä ollut olemassa – otsikolla ”Taistele, Paavo, äänestän sinua!”. Tuolloin Väyrynen taisteli Mauno Koiviston kanssa hallitus- eli taivaspaikoista. Oli käynyt ilmi, että Väyrynen oli yrittänyt Neuvostoliiton suurlähetystön kanssa järjestellä Suomen presidentinvaaleja, kun Kekkonen jäi sairauslomalle.

Väyrystä arvosteltiin siitä, että hän ”pelaa”. Hän siis politikoi, politiikassa?! Mitäs ne muut poliitikot sitten tekevät?

”Monet ovat haukkuneet Paavon moraalin. Häntä on sanottu malliesimerkiksi siitä, miten henkilökohtainen etu ja puolueen etu ohittavat maan edun. Tätä on vaikea tajuta. Väyrynenhän nimenomaan oli täysin varma, että maan edun kannalta olisi ollut tärkeää saada (Ahti) Karjalainen presidentiksi (Koiviston sijasta). Samoin hän on viime vuosina varmistunut siitä, että Suomelle välttämätöntä on valita presidentiksi juuri Paavo Väyrynen.

Hän on aivan normaali poliitikko. Hänestä maan etu yhtyy kauniisti puolueen etuun ja henkilökohtaisiin pyyteisiin. Hänen vilpittömyyttään asiassa ei voi epäillä; Väyrystä voisi pitää melkein idealistina.

Närkästystä onkin herättänyt hänen vakaumuksensa voima – hän on ollut valmis käyttämään yhtyneiden etujen palvelemiseen useampia keinoja kuin on ollut sopivaa. Tästä näkökulmasta Väyrystä voi ihailla suorastaan fanaattisena isänmaanystävänä.”

Tänään, 28 vuotta myöhemmin, kirjoittaisin aivan samoin. Väyrynen on pitänyt linjansa. Neuvostoliitto ja Koivisto ovat kuolleet, mutta mitä tekee Väyrynen? Hän pyrkii presidentiksi. Taistele, Paavo!

Vielä yksi kerros tähän kiehtovaan, monitasoiseen kudelmaan. Paavo elää ja toimii realityssa, mutta hänen sisäinen näkynsä on mitä ilmeisimmin fiktiivinen. Hän näkee itsensä käädyt kaulassaan kättelemässä diplomaattikuntaa ja kunnostautuneita kansalaisia. Hänen näkynsä on enemmänkin kuin fiktio, se on fiksaatio; ehkäpä fiksaatio onkin fiktion äärimmäinen laji?

Yhtä kaikki, Paavoa näyttää riivaavan hirvittävä toden nälkä – hän yrittää toteuttaa sisäistä näkyään todeksi kaikin voimin, todennäköisesti kuolemaansa asti. Kuten huomataan, minulle Paavo Väyrynen on monikerroksinen taideteos, poikkeuksellinen poliittinen, taiteellinen ja viihteellinen performanssi.

Tuolloin kauan sitten lupasin äänestää Paavoa. Mutta petin lupaukseni: en äänestänyt Väyrystä, koska vaimo kielsi. Ensi tammikuussa aion taas äänestää häntä. Vaimo on vaihtunut, mutta muutoin lopputulos taitaa olla sama.