Fjodor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen päähenkilö Raskolnikov on nuori ylioppilas, joka tekee henkirikoksen. Hän tutustuu Sonjaan, nuoreen prostituoituun, joka kamppailee nääntyvän perheensä hyväksi. Minulle dramatisoinnin kirjoittajana ja ohjaajana alusta asti tärkeiltä tuntuivat juuri sanat NUORI näissä määritelmissä. Nuoresta iästään huolimatta molemmat ovat kokeneet todella paljon. Lähtiessäni dramatisoimaan Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta mielessä oli nimenomaan tämä ristiriita – kuinka niin lyhyen aikaa elänyt ihminen on voinut jo kokea niin paljon. Kuinka tämä kaikki painolasti saa näköalan tulevaisuuteen himmentymään, ellei väliin astu edes aavistuksenomainen toivo paremmasta. Tämä toivo syntyy henkilöiden väliin syntyvästä kontaktista – oli se sitten ystävyys ja rakkaus nuorten välillä tai kontakti tutkinnanjohtaja Porfiriin, joka on liikkeellä paitsi selvittääkseen henkirikoksen tekijän, myös auttaakseen nuorta tekijää kohti kestävämpää tietä. Se syntyy myös siitä työstöstä, jonka kukin henkilö käy mielensä sisällä luopuessaan vanhoista, toimimattomista tavoista.

–toivo syntyy henkilöiden väliin syntyvästä kontaktista–

Olemme tänä keväänä saaneet mahdollisuuden työskennellä valtion koulukotien upeiden 14-17-vuotiaiden nuorten kanssa – intensiivisemmin joulukuusta huhtikuuhun työpajoissa Vuorelan koulukodissa Vihdissä ja sitten lyhyemmin muissa valtion viidessä koulukodissa ympäri Suomen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tällainen hanke toteutetaan. Itseäni on koskettanut syvästi nähdä, miten vähän Dostojevskin klassikon ajankohtaisuutta on tarvinnut perustella. Näytelmän kohtaukset ja teemat sellaisinaan – olipa kyseessä sitten nuorten keskustelu selviytymiskeinoista tai poliisin ja tutkittavan yhteenotto – ovat kirvoittaneet työpajoissa näiden nuorten kanssa mykistäviä ja myös huumorilla höystettyjä hetkiä. “Tää on ihan kuin meillä”, totesi eräs koulukodin työntekijä, kun vierailimme heidän talollaan kiertueella.

Olemme halunneet tuoda tämän teoksen nuorille, ei koska koulukoti-kontekstissa olisi mitään automaattisesti rikollisuutta liippaavaa, vaan koska Dostojevskin kirja on niin kiistaton klassikko sen ihmiskuvauksen ja ajatusten osalta, niin hemmetin hieno ja laadukas taideteos.

Emme uskoneet pystyvämme kertomaan mitään paremmin kuin Dostojevski sen teki. Halusimme myös luottaa nuorten kykyyn ja haluun pureskella kovia pähkinöitä, ja iloksemme tämä tuntui toteutuvan, saamissamme suorissa ja epäsuorissa palautteissa. Meillä oli työpajoissa ja esityksen katsomossa niinikään nuoria, jotka lukivat useita romaaneja viikossa kuin nuoria, jotka olivat ensimmäistä kertaaeläessään teatterissa. Luonnollisestikaan ei ole yhdenlaista koulukotinuorta, ja tämä jana meillä oli
edessämme. Vuorelan nuorten kanssa teimme myös katsojina ekskursion toisen klassikon, Kansallisteatterin Julian & Romeon pariin. Tämäkin teos sai positiivisen vastaanoton. Kokemus kaikenkaikkiaan antoi uskoa siihen, että klassikko voi puhutella nykynuorta, ja että teatteri voi, eikä sen tarvitse jäädä kakkoseksi liikkuvalle kuvalle eri muodoissaan.

“Elämä on kantava sinut rannalle.”

Tämän esityksen lähtökohtana on ollut kertoa tarina paitsi nuorille myös aikuisille. On ollut ilahduttavaa nähdä tämän toteutuneen, kun koulukotikiertueella on tuntunut, että aikuiset katsojat ovat löytäneet kosketuspintaa juuri Porfirin yrityksestä saada nuori Raskolnikov uskomaan tulevaan. “Elämä on kantava sinut rannalle.” Ajatus siitä, että nuoren ihmisen elämään voi antaa valoisan leimansa myös perheen ulkopuolinen, läsnäoleva aikuinen, on lohdullinen ja relevantti nuorille, jotka elävät suurenkin osan teini-iästään laitoksessa, ja aikuisille, jotka tekevät heidän kanssaan kutsumustyötään. Dostojevski ei pehmennä törmäystä nuoren ja aikuisen välillä, kuten hyvään draamaan kuuluu, hän on molempien osapuolten puolella, antaa molemmille näkemyksille tilan.

Suunnitelmien on oltava vankat, mutta niistä pitää myös pystyä poikkeamaan, jos tilanne sen vaatii – jokainen päivä oli omanlaisensa vuoristorata, ennalta-arvaamaton.

Työparinani työpajoissa toimi näyttelijä Elina Reinikka, joka myös esittää produktiossa Sonjan roolin. Haaste lähteä testaamaan uudenlaista työtapaa oli mittava, ja Elinan kanssa tartuin siihen mielelläni. Elinalla on perusnäyttelijän maisteripaperien ja työkokemuksen rinnalla vaikuttava kokemus muun muassa sairaalaklovnin työstä, ja se yhdistettynä omaan nuorisotyön kokemukseeni oli arvokas lisä lähtökohtaiseen perinteisempään työtapaamme. Huono asia ei myöskään ollut, että olemme olleet lukiosta asti hyviä ystäviä – olemme käyneet yhdessä elämää läpi siinä iässä, jossa nyt kohtaamamme nuoret ovat. Tällainen luottamuksellinen suhde on tuntunut tärkeältä tilanteessa, jossa koulukotiarjen nuorten muuttuvat suhdanteet tekevät hetkessä elämisestä ja toiseen vetäjään luottamisesta todella tärkeitä. Suunnitelmien on oltava vankat, mutta niistä pitää myös pystyä poikkeamaan, jos tilanne sen vaatii – jokainen päivä oli omanlaisensa vuoristorata, ennalta-arvaamaton. Yhdessä tuntemattomaan hyppääminen oli merkityksellistä, ja nyt, puoli vuotta ensimmäisen koulukotikäynnin jälkeen, tuntematon on muuttunut tutuksi, tai ainakin tutummaksi. Ja miten vilpittömästi voikaan todeta: koulukodissa olemme kohdanneet fiksuja, rohkeita, näkemyksellisiä, heittäytymiskykyisiä, huumorintajuisia, lämminhenkisiä nuoria. Ihan tavallisia nuoria.

Johanna Freundlich
Kirjoittaja on suomalainen käsikirjoittaja ja ohjaaja. Hänen töitään on nähty mm. Kansallisoopperassa, Ryhmäteatterissa, Kom-teatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa, Taite ry:ssä, Juhlaviikoilla ja Savonlinnan oopperajuhlilla.

Omapohjassa nähtävä Rikos ja rangaistus on ammattilaisesitys, jota voidaan esittää sekä teatterissa että laitosmiljöössä. Se on itsenäinen produktio, joka on saanut kaikupohjaa työskentelystämme valtion koulukotien kanssa, mutta joka on kuitenkin alusta loppuun taiteellisen työryhmän toteuttama, eikä esityksen näkeminen edellytä työpajojen sisältöihin tutustumista.