Siirry pääsisältöön

Nyt kulkutaudin aikaan teatteri taidelajina – niin kuin monet muutkin taiteet – joutui outoon tilanteeseen: sitä ei ole. (Itse asiassa tätä kirjoitettaessani 6.5. alkoi näyttää siltä, että sitä onkin, jo kesällä.)

Mitä tapahtuu, kun teatteri enemmän tai vähemmän hyvästä syystä kielletään, niin kuin nyt?

Näihin pohdintoihin minua inspiroi Neliapila eli neljän helsinkiläisteatterin – KOM-teatteri, Ryhmäteatteri, Q-teatteri ja Viirus-teatteri – yhteenliittymä, jonka piirissä näiden asioiden pohdinta käynnistyi kevään aikana ja muotoutui tekeillä olevaksi podcast-sarjahankkeeksi työnimellä Kadonnutta teatteria etsimässä.

”Tässä tilanteessa on historiallinen vapaus kuvitella ja kysyä. Entäpä jos teatteria ei olisi?”

Välitön seuraus äkkipysähdyksestä on ollut sekä instituutioiden – suurten ja pienten – että varsinkin tekijöiden taloudellinen ahdinko. Siitä seuraa ahdistusta ja suoranaista hätää. Toisekseen, myös teatterin käyttäjiä – yleisöä, niin kuin ennen sanottiin – nämä rauhanajan sotatilalait ovat kurittaneet: mahdollisuus heille tärkeään hengenravintoon on riistetty.

En vähättele näitä seurauksia yhtään. Siitä huolimatta pidän yllättäen eteen tullutta totaalista katkosta tietyllä tavalla lahjana. Se antaa suurenmoisen tilaisuuden pohtia teatterin perustaa ja perusteita. Se pakottaa kohti perusasetuksia, sovellusten ja vippaskonstien taakse.

Tässä tilanteessa on historiallinen vapaus kuvitella ja kysyä. Entäpä jos teatteria ei olisi? Jos sitä ei olisi, perustettaisiinko se? Jos perustettaisiin, niin millaiseksi? Kuka teatteria tarvitsee, todella? Ja mihin?

”Miksi teatteri on silti säilynyt, ja ansaitseeko se sen?”

Tunnistan hyvin oman positioni eräänlaisena sivullisena. En tee teatteria, varsinkaan työkseni, enkä ole enää viime vuosina katsonut sitä kovin aktiivisesti. En ole vastuussa alan työpaikoista enkä insituutioiden talousarvioista. Eli pohdiskeluni on monessa mielessä vastuutonta tai amoraalista. Nämä ovat möläytysteni reunaehtoja, joiden nojalla ne voi kernaasti jättää omaan arvoonsa.

Mutta silti: yllätin taannoin itseni ajattelemasta, että jos teatteria ei olisi, sitä ei varmaankaan perustettaisi. Tai ainakin se perustettaisiin aivan toisenlaiseksi. En oikein tiedä, millainen kulttuurinen tiedostamaton tässä puhuu, mutta näihin johtopäätöksiin se jokin minussa tulee – niin historian kuin nykyhetkenkin näkökulmasta.

Historiallinen näkökulma: vähän kärjistäen voi sanoa, että lähes kaikki muut roomalaiset 3000 vuotta vanhat huvit on lakkautettu barbaarisina tai lakanneet muuten vahingollisina. Miksi teatteri on silti säilynyt, ja ansaitseeko se sen? Onko se vähemmän barbaarista?

”Massojen hurmos voi sopia kansalaisyhteiskunnassa moneen asiaan, mutta taiteelliseen teatteriin se käy huonommin.”

Joku voi toki sanoa, että roomalaiset huvit ovat vain muuttaneet muotoaan, mutta säilyttäneet ytimestään jotakin. Siinäpä se: voimmeko olla ylpeitä siitä jatkumosta, jos gladiaattoritaisteluiden hurmeinen loisto on versioitunut nykypäivään vapaaottelukatsomoiden kollektiiviseksi raivoksi tai jalkapallohuligaanien joukkotappeluksi sateisen brittikaupungin yössä?

Tosiaankin, teatteri näyttää säilöneen ytimeensä samaa kuin urheilutapahtumat, uskontojen harjoittaminen ja mielenosoitukset. Ongelma on minulle lopulta aika yksinkertainen: liian paljon porukkaa paikalla ja – siitä syystä – liian yksinkertainen viesti. Massojen hurmos voi sopia kansalaisyhteiskunnassa moneen asiaan, mutta taiteelliseen teatteriin se käy huonommin.

Suuri edistysaskel siis olisi, jos teatteri taiteena perustettaisiin nyt ja suoraan tämänhetkisen katkoksen suosimiin malleihin: 2+2, max. 10 henkeä ja max. 50 henkeä. Näistä 2+2 voisi tarkoittaa kahta versiota: joko 2 esiintyjää ja 2 katsojaa, tai 1 esiintyjä ja 1 katsoja, mutta välimatkaa vähintään 2 metriä. (Ja nythän tässäkin talossa pohditaan – näin luin tänään lehdestä – miten katsomopaikat myydään ja lämpiö järjestetään, jos katsojien väliin pitää jättää puolitoista metriä.)

”– puuskahdin jossakin keskustelussa teatterin suurimmaksi ongelmaksi sen, että teatterissa käy liikaa väkeä.”

Vuosia sitten silloinen kollegani, kirjailija Harri Virtanen naurahti, kun puuskahdin jossakin keskustelussa teatterin suurimmaksi ongelmaksi sen, että teatterissa käy liikaa väkeä. Kotimaisen draaman haaste oli vielä tuolloin päinvastainen.

Ollessani kauan sitten Hesarissa ruuhka-apulaisena kuulin anekdootin edesmenneestä kulttuuriosaston päälliköstä Marja Niiniluodosta. Kiukkuinen lukija oli soittanut hänelle ja ilmoittanut katkaisevansa tilauksen. Marja Niiniluoto kuului vastanneen: ”Sepä hyvä. Tilaajia on muutenkin liikaa.”

Joukossa tyhmyys tiivistyy. Massojen psykologiasta on kirjoitettu paljon ja näyttöä poliittisten liikkeiden mekanismeista tulee tarjolle lähes joka päivä pitkin Eurooppaa. Vaikka ei uskoisikaan kaikkea tätä, jotakin yksinkertaistumista ja yhdenmukaistumista tapahtuu – ja toivotaankin tapahtuvan, kuten nyt Suomessa tai Euroopassa.

Sitä voidaan nimittää yhteisöllisyydeksi tai konsensukseksi, mutta tässäkin yhteydessä nuo juhla- ja kaunopuheiden termit herättävät kauniisti sanoen ristiriitaisia mielikuvia. Parviäly ei oikein pääse juhlimaan, kun suurissa tapahtumissa, vaikkapa tuhannen hengen teatterikatsomossa, tai pikemminkin näyttämöllä tuon katsomon edessä, niin sanotusti ”käsitellään kollektiivisia tunteita”.

Minusta on erehdys kuvitella, että tämä ei lainkaan koskisi hienostuneempia joukkokokousten muotoja kuten esimerkiksi 50:n tai parin sadan hengen teatterikatsomoa. Peruskysymys on tämä: kuinka paljon on tilaa yksilölliselle kokemiselle? Miten sinänsä mallikas Tšehov– tai Shakespeare-esitys rohkaisee erimielisyyteen esityksen tai joidenkin toisten katsojien kanssa? Miten esitys turvaa eriseuraisuuden ja yksilöllisyyden tilan?

”Millaiset ovat yksilön toteutumisen mahdollisuudet ryhmässä tai joukossa, vaikkapa teatteriesityksen näyttämöllä tai katsomossa?”

Nykyhetken näkökulma: näissä pakkotoimien oloissa etätyö on näyttänyt lopultakin kaikille sen, millaisia aikuisten päiväkoteja fyysiset työpaikat ovat. Loputtomasti turhia kokouksia ja muuta erilaista näennäistekemistä, jota työntutkijat jo kauan sitten sanoivat työnteon esittämiseksi.

Voisimme tietysti siirtyä askelen eteenpäin ja todeta, että juuri tuo näennäisyys tai esittäminen – eikä tehokkuus tai tuottavuus – on työn idea ja asema ihmisen elämänprojektissa; että työpaikalla ihmiselle itselleen on tärkeämpää höpöttely kahviautomaatilla kuin se, mistä palkka nimellisesti maksetaan.

Mutta fokus ei tällä kertaa ole siinä. Tarkastelen nyt sitä, millaiset ovat yksilön toteutumisen mahdollisuudet ryhmässä tai joukossa, vaikkapa teatteriesityksen näyttämöllä tai katsomossa.

Kirjoitin kerran eräässä yhteydessä, että teatteri on kokous. Se on sitä varsinkin pitkälti satunnaisena ja tilapäisenä yhteenliittymänä, joukkokouksena. Teatteriesitys ja kymmenen hengen työporukan palaveri rajaavat – ja monesti sulkevatkin – yksilöllisen kokemisen tilaa, mutta ne tekevät sen eri keinoin. Esitys tekee sen yhtäältä yksinkertaistamalla ja vahvistamalla viestiään ja toisaalta esityskäytännöin, työporukan palaveri tekee sen hienovaraisin sanallisin ja sanattomin keinoin.

Pysyvä parin metrin fyysinen välimatka muihin olisi tervetullut signaali sekä teatterin – kaiken kokoisissa – katsomoissa että työporukoiden kokouksissa. Sen merkitys olisi aluksi ehkä lähinnä symbolinen, mutta se olisi kuitenkin kouriintuntuva viesti siitä, että yksilöllisen kokemisen ja mielipiteenmuodostuksen tila yritetään turvata.

”Sinne se tyttö lähti yhteiskunnan kontrollikoneiston kitaan.”

Koulu on vakavampi esimerkki. Kirjailija Riikka Ala-Harja muisteli taannoin, miten kitkerästi kuvasin sitä, kun tyttäreni aloitti koulutien: ”Sinne se tyttö lähti yhteiskunnan kontrollikoneiston kitaan.” Jos työpaikat ovat aikuisten päiväkoteja, koulut ovat lasten keskitysleirejä.

Tosiasiassa tämä ei muodostu ongelmaksi suinkaan kaikille lapsille – ei minunkaan tyttärelleni. Päinvastoin monet lapset hyötyvät – samoin kuin monet aikuisetkin – tästä laitoshoidosta, joka perustuu erilaisiin pakkososiaalisuuden muotoihin. Ja varsinkaan nämä rakenteet eivät ole opettajien vika, joista useimmat tekevät urotekoja eli niin hienoa työtä kuin noissa olosuhteissa on ylimalkaan mahdollista.

Kuitenkin: etäkoulun oloissa monet oppilaat, vanhemmat ja opettajat ovat huomanneet, miten kapeaksi yksilöllisen kokemisen ja tekemisen tila on normaalikoulussa käynyt. Opettajat ovat kuvanneet etäkoulun hyötyjä lähes haltioituneina: jotkut aikaisemmin pimentoon jääneet oppilaat ovat ”loistaneet” ja ”kukoistaneet”. Kokouksen häiriöt ovat etäkoulusta puuttuneet. Niinkin yksinkertainen perusasia kuin työrauha on tuntunut ylellisyydeltä! Henkilökohtainen turvallisuus on toteutunut unelma, josta moni kiusattu koululainen on aiemmin vain uneksinut.

”– lapsille on tuputettava lisää matemaattisia aineita, vaikka aivan yhtä perusteltua olisi tarjota heille runoutta, filosofiaa ja saaristonavigointia.”

Ja mitä tekee vasemmistolainen opetusministeri? Hän häätää koululaiset takaisin keskitysleiriin heti kun mahdollista – vedoten lasten oikeuteen käydä koulua ja oppia. Oikeuteen, joka monien oppilaiden kohdalla toteutui paremmin etäkoulussa kuin keskitysleirissä.

Mitä ilmeisimmin todellinen peruste laitoskouluun onkin muualla eli tavoitteessa saada vanhemmat takaisin sorvien ääreen ja talous pyörimään. Ja varmaankin keskitysleirin komendantit ministeriössä, Opetushallituksessa ja muualla hallinnossa kohta jälleen kertovat meille, että lapsille on tuputettava lisää matemaattisia aineita, vaikka aivan yhtä perusteltua olisi tarjota heille runoutta, filosofiaa ja saaristonavigointia.

Rohkenen kysyä, onko etäteatterissa toteutunut sama kukoistus kuin etäkoulussa. Kun katson verkosta vaikkapa Koronankohottamia, tulee monenkin näyttelijän kohdalla mieleen, miten hyvin tämä yksin tekeminen – toki etäohjattuna ja kirjoittajan antamalla perustalla – näyttää hänelle sopivan. Ihastelen, onko tämä tai tuo näyttelijä itse asiassa parhaimmillaan juuri tässä, kun on saanut työrauhan ja tilan puhutella sitä yksittäistä katsojaa, jonka hän mieltää yhteyden toiseen päähän.

Jos teatteri lajina perustettaisiin nyt, se ehkä perustettaisiin ilman rakennuksia, seiniä. Tämä ei tietenkään tarkoita lavastamoa tai pajaa, puvustoa tai muita tukitiloja. Mutta tarvitseeko teatteri tai esitys oman, pysyvän tilan ja palatsin sen ympärille? Ehkä pitkiäkin esitysperiodeja varten olisi kiinnostavampaa hankkia tila teoskohtaisesti? Logistinen ja taloudellinen helvetti, sanoo entinen teatterinjohtaja minussakin. Toinen puoli minussa ei oikein usko kumpaakaan. Ja onko tuo taiteellinen peruste?

”Joka tapauksessa teatteri perustettaisiin nyt aidosti monimediaiseksi.”

Monesti kulttuurirakentaminen on näyttävää, kuten nykytaiteen wow-museot, jotka ovat taideteoksia itsessään. Mutta monesti nämä suuret eleet on tähdätty palvelemaan ensisijaisesti elinkeinoelämän ja turismin tarpeita.

Joka tapauksessa teatteri perustettaisiin nyt aidosti monimediaiseksi. Nämä striimaamiset kuten myös muut jakamisen ja välittämisen muodot, joita nyt on luotu, osittain pikavauhtia ja pakosta, kuuluisivat itsestäänselvästi teatterin ytimeen.

Siten siihen aivan varmasti sisältyisi elimellisenä osana myös tämä nyt kukoistava e-teatteri, joka perustuu verkon läpi syntyvään e-läsnäoloon. Siitä aukeaa laajasti kiinnostavia pohdintoja muun muassa lähikuvan voimasta ja ilmaisun intiimiydestä, mutta jätän ne toiseen yhteyteen. Tässä on tärkeää panna merkille se, miten hienosti e-teatterissa turvataan yksilöllisen tekemisen ja kokemisen tila, tekijän ja vastaanottajan yhteys.