Ystävät
Tervetuloa lippuostoksille!

Osta tai varaa lippuja helposti puhelimella tai verkkokaupasta:

Istanbul

Kymmenet tuhannet syyrialaiset alaikäiset joutuvat elättämään perheitään Turkissa

Lapset kaatavat valkoista akvaariohiekkaa tyhjien pallomeripallojen sisään. Homma vaatii kärsivällisyyttä ja tarkkuutta. Pikkuhiljaa värikkäät pallot täyttyvät ja ne teipataan kiinni. Sitten alkaa harjoittelu. Ensin ilmassa on yksi pallo, pian kaksi, huomenna ehkä kolme palloa yhtä aikaa. Tästä alkaa jonglöörin ura!

Olemme pienessä liiketilassa Istanbulin keskustassa. Ulkoa kantautuu liikenteen meteli ja rukoushuudot. Sirkustaiteilija Kalle Lehto vetää sirkustyöpajaa. Osallistujat ovat ala-asteikäisiä syyrialaisia lapsia, jotka ovat tulleet pakolaisina Turkkiin äitiensä kanssa. Viereisessä huoneessa lontoolainen yhteisötaiteilija Arji Manuelpillai pitää tarina- ja draamapajaa toiselle ryhmälle. Lapset askartelevat itselleen eläinnaamiot pienimuotoista näytelmää varten. Tulkit yrittävät saada äänensä kuuluviin vilskeessä ja melskeessä. Paljon selviää elekielellä.

Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö ja Suomen Lontoon instituutti ovat yhdistäneet voimansa tarjotakseen ilon ja keskittymisen hetkiä Syyrian sodan jaloista paenneille perheille. Työpajat ovat osa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön Undocumented love -dokumenttiteatteriprojektia. Ne järjestetään yhteistyössä syyrialaisia pakolaisia auttavan Zad Al-Ghanaa (Eväät taivaaseen) -järjestön kanssa. Suurimmalla osalla lapsista on oleskelulupa, mutta sosiaaliturva puuttuu. Uskonnollinen järjestö on paljon vartijana auttaessaan perheitä arjesta selviytymisessä. Koko turvaverkko pitää rakentaa.

Työsarkaa riittää. Turkki on suurin syyrialaispakolaisten vastaanottajamaa. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan Turkissa elää yli 3,5 miljoonaa syyrialaista pakolaista, joista 70 prosenttia on naisia ja lapsia. Heistä suurin osa asuu kaupunkialueilla ja vain pieni vähemmistö pakolaisleireillä. Rekisteröityjen ihmisten rinnalla kulkevat rekisteröimättömät ihmiset, he joista ei tiedetä. Virallisten lukujen rinnalla vaikuttavat epäviralliset luvut, se mikä havaitaan ja mistä puhutaan. Se mikä kulkee suusta suuhun. Jonkun mielestä syyrialaisia on Turkissa 7 miljoonaa. Pakolaisuus on häilyvärajainen käsite.

Seuraamme vaikuttuneina järjestön ja sen vapaaehtoistyöntekijöiden toimintaa. Lapsilla on ehjät vaatteet ja he kulkevat kadun vilinässä selkeissä jonoissa vapaaehtoistyöntekijöiden saattamina. Hämmennymme, kun järjestön johtaja Mona Alobeid kysyy, voimmeko maksaa lapsille työpajojen takia menetetystä työajasta.

Tajuamme, etteivät perheet tule toimeen ilman lasten työpanosta. Hauskanpitoon ei ole varaa.

Kuuntelemme perheiden tarinoita. Taidetta tehdessään lapset ovat enimmäkseen hyvin innoissaan ja heistä välittyy tulevaisuudenuskoa, mutta vanhempien ja vapaaehtoisten kertomukset ovat karuja. Kuulemme vangitsemisista, kuulusteluista, kidutuksesta ja kuolemasta. Eräs äiti kertoo, kuinka yksi hänen neljästä pojastaan jäi Syyrian puolelle. Nyt poika odottaa vuorilla salakuljettajan kanssa sumun laskeutumista, jotta pääsisi rajan yli. ”Minun pitää löytää jostain kuusisataa dollaria. Sen verran salakuljettaja ottaa. Toivottavasti rajavartijat eivät ammu häntä.” Äiti puhuu tilanteestaan kylmän rauhallisesti.

Sadutamme lapsia. ”Kerro satu, ihan mikä vaan.” Kuulemme hurjia fantasiatarinoita, mutta yllättävän usein juttuja, jotka valitettavasti taitavat olla totista totta. ”Haluan kertoa, miten isäni kuoli.” Kaikki lapset ovat menettäneet isänsä. Kaikki äidit ovat menettäneet miehensä. Kaikki ovat menettäneet kotinsa ja kotimaansa. Oman tarinan kuulluksi tuleminen on tärkeää.

Työpajan jälkeen vierailemme Arthere-nimisessä galleriassa Istanbulin Aasian puoleisessa osassa. Amerikkalaisten lahjoittajien rahoittaman gallerian tehtävänä on tehdä näkyväksi diasporassa elävien syyrialaisten taiteilijoiden työtä. Heitä on paljon, sillä Damaskoksessa on toiminut jo vuosien ajan korkeatasoinen taidekoulu. Yhteiskuntakriittisen taiteen tekeminen on Syyriassa kuitenkin hengenvaarallista, joten suuri osa taiteilijoista on paennut. Kauniin gallerian yläkerrassa on ateljee ja residenssiasuntoja. Teokset ovat vaikuttavia, tunnelma rauhallinen.

Kysyn gallerian pitäjältä Omar Berakdarilta syyrialaisten pakolaisten asemasta Turkissa. ”Vähemmistöjen asiat eivät ole Turkin mediassa vahvasti esillä, koska Turkki on leimallisesti kahtia jakautunut maa. Poliittisesti, uskonnollisesti ja sosiaalisesti. Osapuolet nimittelevät toisiaan fasisteiksi. Siinä kohinassa ei vähemmistöjen ääni juuri erotu. Sitä paitsi pakolaiset ovat hyvin halpaa työvoimaa, talous pysyy pystyssä.”

Turkissa tuntuvat suuren konfliktin jälkijäristykset. Syyrian sota on yksi maailmanhistorian mittavimmista inhimillisistä tragedioista. Miljoonat ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa. Mietin työpajan lasten tulevaisuutta. Osalla lapsista ei ole ”väliaikaista suojelua”, eli he eivät ole rekisteröityneet. Monet käyvät syyrialaista koulua. Askartelutehtävien yhteydessä huomaamme, ettei kirjoittamisen oppiminen ole helppoa. Pitäisi oppia sekä arabialaiset että turkkilaiset aakkoset. Monet lapset kiiruhtavat koulun jälkeen töihin, jotta perheellä olisi ruokaa. Äiti on väsynyt, häntä pitää tukea. Missä välissä on aikaa läksyille? Entä leikeille?

Työpajan päätteeksi lapset haluavat esittää omia laulujaan. Vilkas pikku poika nousee tuolille ja alkaa laulaa uskonnollista laulua karismaattisesti ja ääni hienosti melismoiden. Sitten hän purskahtaa nauruun. Toinen haluaa laulaa Despaciton. Molemmat saavat raikuvat suosionosoitukset.

Undocumented love -esityksen ensi-ilta on alkuvuodesta 2020 Omapohja-näyttämöllä. Esitys tapahtuu tämän päivän Euroopassa, jossa miljoonat ihmiset ovat enemmän tai vähemmän pysyvästi vailla oleskelulupaa. Sen keskiössä on eurooppalaisen turvapaikkapolitiikan seurauksena hajonnut perhe. Esityksen ohjaa Jussi Lehtonen ja käsikirjoituksesta vastaa Kati Kaartinen. Esityksen liikekieli toteutetaan yhdessä Kalle Lehdon kanssa.

Istanbul