Syyrian sota

Jälkikaikuja Kiertuenäyttämön Toinen koti -projektista

Olen jo pitkään tiennyt, että teatterin tekeminen mahdollistaa yllättävän tasavertaisia kohtaamisia sellaisten ihmisten välillä, jotka lähtökohtaisesti eivät ole yhteiskunnassa samanarvoisia. Olen huomannut sen uudestaan ja uudestaan esiintyessäni hoitolaitoksissa. Esityksen jälkeen dementiayksikön työntekijät ovat tulleet yllättyneinä kertomaan, kuinka heille on paljastunut uusia puolia ”asiakkaista” eli hoitolaitoksessa asuvista ihmisistä. ”En tiennyt, että hän ymmärtää runoutta” tai ”Ajattelin ettei meidän Kaisa millään pystyisi istumaan noin pitkään rauhassa”. Yhtäkkiä hoitajalle tulee uutta tietoa hoidettavasta, kun teatteritapahtuma tuottaa suoria havaintoja osapuolten ihmisyydestä ja hierarkkiset roolit hetkeksi liudentuvat. Olen huomannut sen tehdessäni teatteria yhdessä entisten vankien ja päihteidenkäyttäjien kanssa. Roolityön tekeminen vahvistaa vankeustaustaisissa ihmisissä ominaisuuksia, jotka eivät liity rikollisuuteen, vankilahierarkiaan tai päihteisiin. Myös minä itse muutun teatterintekijänä ja ihmisenä. Huomaan, että minulla ja vankilasta vapautuvalla henkilöllä on samat perustunteet ja -tarpeet. Totean että meitä yhdistäviä asioita on ehkä enemmän kuin sellaisia asioita, jotka erottavat meidät toisistamme.

Pakolaistaustaisten taiteilijoiden kanssa toteuttamani Toinen koti -projektin yhteydessä sain uutta ja entistä raflaavampaa tietoa siitä, kuinka taide voi yhdistää henkilöitä, jotka ovat lähtökohtaisesti aivan eri maata. Työryhmässämme oli ihmisiä sisällissotaa käyvistä valtioista kuten Irakista ja Syyriasta. Tarkoituksena oli tehdä teatteria ja musiikkia pakolaisena Suomeen tulleiden taiteilijoiden tarinoista ja kokemuksista sekä muodostaa eräänlainen hybridiyhteisö yhdessä heidän kanssa. Kaunis ajatus joutui koetukselle, kun kävi ilmi, minkälaiset voimat yhteisön jäseniä toisistaan erottivat, vaikka kokemus pakolaisuudesta ja muukalaisuudesta heitä yhdistikin.

Ensimmäisen kerran tilanne kärjistyi kunnolla, kun olimme valmistamassa pienimuotoista esitystä kevään työskentelyjakson päätteeksi. Yksi tekijöistä halusi valmistaa kohtauksen kaasuhyökkäyksestä, jonka uutisoitiin juuri tapahtuneen Syyriassa. Yhteisön toinen jäsen ei tätä hyväksynyt, koska piti uutista valheellisena. Äkkiä kaikki mukana olevat syyrialaiset asettuivat kohtauksen puolelle tai sitä vastustamaan. Ymmärsimme, että olimme koko kevään tehneet töitä ryhmässä, jonka jäsenet edustivat Syyrian sisällissodan eri osapuolia: hallituksen joukkoja tai kapinallisia. He olivat ihmisiä, joiden omaiset mahdollisesti tappoivat toisiaan 4000 kilometrin päässä yhtä aikaa, kun he tekivät teatteria täällä Suomessa. Ryhmä hajosi, kun eri näkemysten kiihkeimmät kannattajat jättäytyivät pois projektista. Huomionarvoista on, että molempien osapuolten edustajia kuitenkin jäi ryhmään. He totesivat voivansa tehdä taidetta yhdessä näkemyseroista huolimatta.

Seuraavan kerran tilanne työryhmässämme jännittyi, kun Irakin kurdit olivat antaneet itsenäistymisjulistuksen. Työpäivä alkoi kiihkeillä puheenvuoroilla ja itkukohtauksilla, joiden syitä en heti ymmärtänyt. Pikkuhiljaa tuli selväksi, että joukossamme oli jälleen potentiaalisen sisällissodan eri osapuolia: Irakin kurdeja ja Irakin shiiamuslimeja. Olin alusta alkaen tiennyt, että yhteisössä oli mukana sunneja ja shiioja. Heidän välillä vaikuttava epäluuloisuus ei ollut tullut vahvasti esiin. Kurdikysymyksen yhteydessä myös tämä juopa tuli näkyväksi. Hetken ajan kaikki tuntuivat olevan jollakin puolella jotain toista puolta vastaan.

Ne syyt, joiden vuoksi ihmiset olivat henkeään uhmaten jättäneet kotimaansa ja läheisensä, fyysistyivät Toisen kodin harjoituksissa äkkiä toiseksi ihmiseksi. Toiseksi ihmiseksi, jonka kanssa nyt pitäisi tehdä teatteria. Jolle pitäisi paljastaa itsensä. Johon pitäisi pystyä luottamaan. Tämä on äärimmäisen haasteellinen lähtökohta taiteen tekemiselle. Vaikeista tilanteista selvittiin enimmäkseen keskustelemalla. Välillä asioita selviteltiin kahdenvälisesti, ja minä sain toimia rauhanvälittäjänä. Kun tunteenpurkaukset olivat saaneet oman aikansa ja paikkansa, saatoimme jatkaa työtämme: yhteisen esityksen valmistamista. Se vei meitä yhdessä eteenpäin.

Konflikteja tuli lisää, mutta ensi-illan lähestyessä ne eivät enää liittyneet niin paljon politiikkaan. Tai ne liittyivät toisenlaiseen politiikkaan. Siihen, miksi toisella on isompi rooli kuin minulla. Hän syyttää minua valehtelusta. Miksi hän ei kunnioita minua, vaikka olen häntä vanhempi. Millä oikeudella hän saapuu aina paikalle viisi minuuttia myöhässä. Hänen tapansa pitää jatkuvasti pientä hymisevää ääntä on todella rasittava. Ja ylipäätään en enää jaksa odottaa, että kaikki sanotaan paitsi suomeksi, myös arabiaksi. Kaikenlaista jokapäiväistä valittamisen aihetta.

Tämä valittaminen ja nurina tuntui lohdulliselta, ehkä myös terapeuttiselta ja jollain tapaa elämänvoimaiselta ja toivoa antavalta, koska se piirtyi sodan kokemusta vasten. Monet työkavereistani ovat eläneet suurimman osan elämästään sodan tai sen uhan alla. Osa on ollut syntyperänsä takia pakolaisena jo vuosia, jotkut lapsuudesta asti. He ovat eläneet olosuhteissa, joissa väärä nimi riittää syyksi pidätykseen, kidutukseen ja teloitukseen. Heitä on kidutettu. He ovat seuranneet läheltä, kuinka heidän läheisimpiään on kidutettu ja tapettu. Tällaisessa tilanteessa kaunan konfliktin toista osapuolta kohtaan täytyy olla syvällä. Sen täytyy sijaita jossain sydämen alla, verisuonissa ja selkäydinnesteessä. Se että sodasta selvittyään pystyy taas valittamaan pikku asioista, kertoo siitä, että elämä jatkuu. Se että tällä kokoonpanolla saimme lopulta aikaan niin hienon esityksen, kertoo ehkä samasta asiasta.

Palataan siihen, mistä tämä kirjoitus sai alkuna. Taiteen mahdollisuuteen aiheuttaa yllättävän tasa-arvoisia kohtaamisia erilaisten ihmisten välille. Yhteisen esityksen valmistaminen yhteisesti tärkeäksi koetusta aiheesta on voimakas yhdistävä tekijä. Me suomalaiset, kristityt ja muslimit, sunnit ja shiiat, kurdit, syyrialaiset, druusit, irakilaiset ja iranilaiset teimme sen yhdessä. Me jotka vihaamme toisiamme, voimme myös rakastaa toisiamme.

Voiko tästä vetää sen johtopäätöksen, että meille teatterintekijöille olisi käyttöä konfliktialueella vaikeiden kansallisten ja kansainvälisten kriisien selvittelyssä?