Siirry pääsisältöön
""

Viikko harjoitusten alkuun

Tuleva esitys on niin sanottu prosessidramaturginen pläjäys. Se tarkoittaa meidän tapauksessamme muun muassa sitä, että teksti valmistuu harjoituskauden mittaan.

Metodista on olemassa erilaisia variaatioita, joita opiskelin aikoinaan Teatterikorkeakoulussa useammallakin kurssilla. Usein prosessidramatugisista esityksistä käytetään nimitystä devising-teatteri, ja tekemisen variaatioita on yhtä paljon kuin tekijöitä. Voit tutustua metodiin tarkemmin Teatterimuseon verkkosivuilla ja Wikipediassa.

”Teatteri on niin paljon muutakin kuin tekstiä.”

Niitä yhdistää muutama seikka, kuten esityksen lähtökohtien paljaus ja avoimuus. On aihe, ilmiö, joukko ajatuksia ja ideoita, joita lähdetään työryhmän kanssa yhdessä testaamaan ja miettimään. Teatteri on niin paljon muutakin kuin tekstiä. Toiminnot, eleet, erilaiset näyttelijäntyölliset tekniikat, ovat yhtä tärkeä osa esityksen viestiä, joka usein typistyy käsittämään vain puhutut sanat eli tekstin.

Kerkko Koskisen tulevaa esitystä säveltämää ja soittamaa musiikkia.

Kirjoitan tätä nyt ehkä ennen kaikkea lepytelläkseni omia hermojani. Olen vaiheessa, jossa puran autenttista materiaalia, tekstiä, muotoon ja mittaan, jota voi viedä näyttämölle.

Inhoan ja pelkään tätä vaihetta. Välttelen sitä viimeiseen asti. Sen sijaan taustoittaminen saisi jatkua vaikka ikuisesti. Silloin aivan kaikki tulkinnat ovat vielä mahdollisia ja olen osa suurta kertomusta, kellun uutisten ja tapahtumien käänteiden virrassa. Kuin korkki.

Kun koittaa juuri tämä vaihe, jossa on pakko alkaa sementoida kommentteja ja kokouspuheenvuoroja repliikeiksi, jossa on tehtävä valikointia keiden henkilöiden ympärille tapahtumia alkaa kieputtaa, se tuntuu harmaalta ja vaaralliselta yhtä aikaa.

On saanut lentää, ylhäältä näkee kauas ja olo on vapauttavan ulkopuolinen. Sitten sanotaan, että kuule nyt sinun pitää opetella kävelemään maata myöten. Näkymät kutistuvat, eteneminen on hitaampaa. Pitää ylittää kaatopaikkoja ja terävien kivien peittämiä autiomaita.

""

Katson tekstiä, tekstin tuhatsivuista muuria, jotakin yksittäistä puheenvuoroa. Tiedän, että en voi ottaa mukaan tätä kaikkea. Pelkään, että heitän tietämättäni arvokasta hukkaan kun leikkaan isoja osioita pois jostakin kokouksesta, jossa aivan kaikki tuntuu tärkeältä.

Tai yhtä hyvin: jumalattoman unettavaa jorinaa, joka joskus paljastuu asiayhteyden kautta tiedon ja merkitysten ilotulitukseksi. Se menee kaikki minun lävitseni ja tuntuu, että kynnet irtoavat ja hiukset lakastuvat päähän.

Silti, faktaa on, että olen tutkinut yhdessä Satun ja Jarin kanssa aihetta tässä vaiheessa aivan riittävästi. Todennäköisesti en poista mitään oleellisen tärkeää. Jos olenkin, kaiken voi palauttaa. Oikeastaan kaikki, minkä tässä vaiheessa rajaan ulos, palvelee esitystä.

Faktaa on, että joka kerta olen vienyt harjoituksiin tekstimassoja, joita on satakertaisesti liikaa. Näistä massoista yksi prosentti päätyy esitykseen ja loput nousevat näyttämölle harjoituskauden mittaan, kun näyttämön armottomuus paljastaa mikä kestää katselun ja kuuntelun, mikä on tyhjää tai ylirönsyävää löpinää.

Mutta on tämä piinaavaa ja rasittavaa. Note to self: kaikki muuttuu kun näyttelijät ovat mukana. Silloin vasta teksti lopullisesti mitataan. Tämä vaihe on pelkkä pohja, eikä haittaa vaikka se olisi velliä. Jostakin on aloitettava.

""

Ulkona takatalvi auttaa parhaansa mukaan. Sinne ei tee mieli mennä, parempi katsoa keittiönpöydän ääressä harmaata maisemaa ja kilkuttaa Kiinan muuria pienellä vasaralla.

”Nykyään pitää ajatella, että kitkerä on hyvää ja makeat jutut kuolemaksi.”

Vappuna on kylmää mikä on oikeastaan hyvä. Nykyään pitää ajatella, että kitkerä on hyvää ja makeat jutut kuolemaksi. Kylmä vappu saattaa pelastaa kesän. Jengi värjöttelee hetken viimassa, ruskeiden märkien lehtien keskellä ja kiirehtii kotiin tv-sarjan ääreen. Ei halailua, ei painiotteluita kukkapenkeissä. Virus pysyy vain niissä kehoissa, jotka se on jo ehtinyt valloittaa.