Matti Patana

Vuonna 1924 Yhdysvalloille valitaan presidentti. Virkaa pitää hallussaan republikaanien Calvin Coolidge, joka on noussut maan johtoon presidentti Warren Hardingin kuoltua ennen aikojaan (jos niin voi sanoa. Hardingin kuolema oli hänen virkakautensa positiivisin tapahtuma).

Demokraattinen puolue kokoontuu New Yorkiin valitsemaan Coolidgelle vastaehdokasta. Valitsijamiehillä on yhdeksän ehdokasta joista valita. Ennakkosuosikin asemassa on New Yorkin osavaltion kuvernööri Al Smith. Hänen haastajistaan suosituin on Woodrow Wilsonin hallituksen rahaministeri (ja Wilsonin vävypoika) William Gibbs McAdoo.

Kokous on kaoottinen, valitsijat joutuvat äänestämään yli sata kertaa kenenkään saamatta tarvittavaa enemmistöä. Syynä tähän on klaani, Ku Klux Klan, joka on soluttautunut etelävaltioiden ja keskilännen valitsijamiesten joukkoon. Heidän ehdokkaansa on rasistipresidentti Wilsonin rasistinen vävypoika McAdoo, mutta vielä tärkeämpää klaanille on estää Smithin valinta. Smith on katolinen ja klaanille katoliset ovat saatanasta, vain astetta afrikkalaistaustaisia tai juutalaisia korkeammalla.

Sadaskolmas äänestys tuottaa kompromissituloksen; presidenttiehdokkaaksi nimitetään Wilsonin hallituksen Britannian suurlähettiläs John W. Davis, joka varsinaisessa presidentinvaalissa on vailla mahdollisuuksia. Coolidge saavuttaa rökälevoiton ja republikaanien taloudelliseen katastrofiin päätyvä hallituskausi saa jatkoa. Vuoden 1929 talousromahdus aiheuttaa maailmanlaajuisen talouskurimuksen, jota Adolf Hitler käyttää yhtenä vipuvartenaan kammetessaan itseään valtaan Saksassa ja loppu on historiaa. Syyn ja seurauksen laki näyttää armottomuutensa selvästi.

Jo kadonneeksi luultu klaani rakastui omaan voimaansa ja aloitti mielenosoitukset suurkaupungeissa (klaanin ns. toisen tulemisen taustalla on D.W. Griffithsin vuoden 1915 mykkäelokuvaklassikko Kansakunnan synty, joka esitti klaanilaiset sankarillisessa valossa ja kaikessa kuvottavuudessaan aikaansai klaanin renessanssin). Näyttävimmässä mielenosoituksessa vuonna 1928 valkoisen herrarodun edustajat marssivat huppuihin ja viittoihin sonnustautuneina (Mel Brooksin eräässä elokuvassa viitan selkämyksessä on hymiö ja teksti Have a Nice Day!) rasistisia iskulauseita hoilaten pitkin Washingtonin Pennsylvania Avenueta.

Jo edellisenä vuotena 1927 oli New Yorkin Cityn Queensissä järjestetty klaanin marssi, jossa vastustettiin mustien ja juutalaisten lisäksi kaupungin poliisivoimia (poliisipäällikkö kun oli katolinen). Tämä mielenosoitus muuttui väkivaltaiseksi mellakaksi ja herrarodun aktiivisimmat rähinöijät päätyivät putkaan rauhoittumaan. Yksi pidätetyistä oli bordellinpitäjänäkin omaisuuttaan kartuttaneen saksalaisen siirtolaisen poika nimeltään Fred Trump.

Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin Trumpin perheeseen syntyi neljäs lapsi, joka syntyessään rääkäisi ”Fake News”. Kasteessa lapsi sai etunimet Donald John.

Siirtykäämme vuoteen 2008 ja Long Islandin saarelle New Yorkin osavaltiossa. Saarella sijaitsevassa Pathoguen pikkukaupungissa tapahtui viharikos, kun ihonsa vaaleaan pigmenttiin ihastuneet teinipojat etsivät meksikolaistaustaista uhria rääkättäväkseen ja murhasivat Marcelo Luceron (joka oli kylläkin Ecuadorista, mutta paremman puutteessa vältti). Rikos oli saarella yleistyneen etnisen vastakkainasettelun huipentuma ja järkytti kaupungin latinovähemmistöä.

Vuonna 2016, tavoitellessaan republikaanisen puolueen presidenttiehdokkuutta, Donald Trump aloitti New Yorkin osavaltion vaalikampanjansa Long Islandista, Bethpagen kaupungista. Trump esiintyi räyhäävään demagogiseen tyyliinsä, solvasi suu vaahdossa meksikolaisia (raiskaajia, muuri jonka meksikolaiset maksavat ja päläpälä) täysvalkoiselle yleisölleen ja yllytti rasismiin seudulla, jonka tiesi sanomalleen alttiiksi. Muutama päivä tämän jälkeen Trump järjesti varainkeruuillan Pathoguessa, missäpä muualla? Saaren latinovaikuttajat vetosivat Trumpiin ja pyysivät, että hän ei lietsoisi vihaa. Turhaan. Fred Trump oli koulinut poikansa kaltaisekseen, pahemmaksikin.

Trump voitti New Yorkin osavaltion esivaalit ja ja lopulta presidenttiyden. Varsinaisessa vaalissa Hillary Clinton sai New Yorkin valitsijamiehet, vaikka New York oli Trumpin kotiosavaltio. Tämä on heille kunniaksi.

Donald Trump on patologinen valehtelija, hän valehtelee koko ajan. Donald Trump on huijari, hän on pettänyt kilpailijoitaan, kumppaneitaan, työntekijöitään, asiakkaitaan, pankkeja, velkojiaan, veroviranomaisia, vaimojaan, lapsiaan ja äänestäjiään. Donald Trump on rasisti, misogyyni ja rivosuinen vanha äijä, joka on pilkannut mustia, latinoita, aasialaisia, naisia, vammaisia ja poliittisia vastustajiaan. Hän on kerskannut voivansa ampua ihmisen keskellä katua tai voivansa kouraista naista pimpsasta (kouraista? siis satuttaa? miksi ihmeessä?) ilman mitään seurauksia. Hän on määritellyt oman tyttärensä kuumaksi pakkaukseksi.

Tämä Donald Trump on Yhdysvaltain presidentti. Miten se on mahdollista? Edellisessä kappaleessa kirjoittamani määritelmät nimittäin saattavat kuulostaa vittuuntuneen ihmisen mielipiteiltä, mutta eivät ne ole sitä. Ne ovat faktaa, ne ovat tapahtuneet silmiemme edessä ja olemme kuulleet ne omin korvin.

Olen kuluneiden parin vuoden aikana katsellut Atlantin toiselle puolelle ja yrittänyt ymmärtää sitä, miten on mahdollista, että liberaalin demokratian ykköspaikalle valittiin opportunistinen populisti, joka ei ole kunnialla pystynyt johtamaan edes perimäänsä vakavaraista kiinteistöyritystä? Miten hän voi johtaa maata, joka on aina suhtautunut kunnioituksella professionaalisuuteen? Kuinka suurvaltaa voi johtaa henkilö, jota normaalijärjellä varustetun ihmisen ei tarvitse kuunnella minuuttiakaan huomatakseen millaisesta huijarista on kyse? Ihminen, josta kymmenet asiantuntijat varoittelivat?

Täytyy kuitenkin huomata myös se, että Trump ei saanut äänestäjien enemmistöä taakseen, hän sai kolme miljoonaa ääntä vähemmän kuin vastaehdokkaansa. Tämä puhuu sen puolesta, että enemmistö amerikkalaisista kannattaa arvoliberaalia yhteiskuntaa. Mutta se kertoo myös polarisoituneesta kansasta ja herättää kysymyksen. Miten tähän on tultu maassa, jossa amerikkalaisen unelman pitäisi olla kaikkien kansalaisten saavutettavissa? Miksi tällaisen maan huomattava vähemmistö äänesti vihaa lietsovaa demagogia?

Miten tähän on tultu maassa, jossa amerikkalaisen unelman pitäisi olla kaikkien kansalaisten saavutettavissa?

Syitä on tietysti useita mutta yhteinen nimittäjä taitaa olla pelko. Globalisaatio on vienyt hyväpalkkaisia teollisuustyöpaikkoja halvemman työvoiman maihin ja samanaikaisesti kaivosteollisuus on muuttunut kannattamattomaksi johtaen työpaikkojen lakkauttamiseen. Osansa on myös ilmastonmuutoksella ja lisänä vielä kasvava maahanmuutto. Näin saadaan kasaan ne ainesosat, joista faktoihin suurpiirteisesti suhtautuva oikeistopopulisti saa aikaan kansan syvät rivit tavoittavaa iskulausepropagandaa. Trump lupasi peruuttaa globalisaation ja ilmastonmuutoksen ja maahanmuuttajat hän lupasi laittaa ahtaalle syyttäen erityisesti meksikolaistaustaisia (raiskaajia) ja islaminuskoisia (terroristeja). Hän piti maahanmuuttajia syypäinä kasvavaan rikollisuuteen (mikä ei ole fakta, rikollisuus vähentyi Barack Obaman aikana).

Globalisaatio ja ilmastonmuutos ovat tosiasioita joiden kieltäminen ei auta mitään ja ilmastonmuutoksen kieltäminen johtaa vain ilmiön eskaloitumiseen, karkuun siltä ei pääse. Globalisaatiota voi yrittää kiertää protektionismilla, mutta se aiheuttaa vain taloudellisen haaksirikon (tästä Trumpilla on toki jo kokemusta, mutta ei vielä valtiollisella tasolla). Mutta maahanmuuttoa demonisoidessaan Yhdysvallat kieltää oman menneisyytensä, sillä maan koko menestys perustuu siirtolaisuuteen. Siirtolaisuudesta on peräisin myös kansakuntaa sen alusta lähtien riivannut perisynti eli rasismi.

Valkoisen miehen historia Yhdysvalloissa on myös rasismin historiaa. Maa varastettiin alkuperäisväestöltä, joka ajettiin kansanmurhan kautta reservaatteihin. Kun valkoinen mies halusi ilmaista työvoimaa, hän osti sitä orjakauppiailta Afrikasta ja rahtasi maahan afrikkalaistaustaisen vähemmistön, jonka status muuttui hitaasti lähes eläimen asemasta toisen luokan kansalaisuuden kautta täysiin kansalaisoikeuksiin vasta 1960-luvulla. Lisäksi maahan saapui vapaaehtoisia siirtolaisia Euroopasta, mutta heihin kohdistui yhtä lailla rasismia (lievempää, mutta kuitenkin) sillä he eivät kuuluneet valkoisiin anglosaksisiin protestantteihin (WASP) vaan mm. irlantilaisina ja italialaisina he olivat katolisia tai sitten itäisen Euroopan pogromeja paenneita juutalaisia. Heidät pyrittiin pitämään erillään amerikkalaisesta unelmasta ja tämä johti varsinkin italialaiset perustamaan oman varjoyhteiskuntansa, joka haki taloudellista menestystä lain ulkopuolelta. Syntyivät rikossyndikaatit.

Trump ja hänen kannattajansa pyrkivät kääntämään kelloa taaksepäin ja estämään maahanmuuton kaikin tavoin (poikkeuksena Trumpin kolmannen vaimon sukulaiset) koska Yhdysvaltain väestörakenne on 20-30 vuoden kuluttua muuttumassa valkoiselle miehelle epäedulliseksi; WASP muuttuu etniseksi vähemmistöksi (kaikki kiva loppu aikanaan, hauskaa oli ja nyt joku muu saa siivota jätökset). Esimakua Trump ja hänen kaltaisensa (Steve Bannon, varsinainen rotuvalkoinen!) saivat kun vuonna 2008 Yhdysvallat valitsi presidentikseen Barack Obaman. Sivistynyt, suvaitseva, älykäs, hauska ja musta. Kaikkea mitä Trump ei ollut. Kansakunta muuttui. Järjellä toimivat ihmiset huomasivat pitävänsä suvaitsevasta yhteiskunnasta. Mutta vähemmistö alkoi nostaa profiiliaan. Se muuttui äänekkääksi ja vihamieliseksi. Tietämättömänä ja näin ollen johdateltavana se oli valmis kävelemään demagogin syliin. Mutta on yksinkertaistus olettaa, että Yhdysvaltain kouluttamaton työväestö, ns. sinikaulustyöläiset, muuttui vihamieliseksi koska Valkoisessa talossa istui hyvin koulutettu, älykäs afrikkalaistaustainen mies (punaniskat ovat erikseen, he suuttuvat aina kun näkevät mustaihoisen jolla menee paremmin kuin heillä). Ei, oli muutakin, filosofia, jonka ilmaantuessa kansakunta muuttui ja veti Euroopankin perässään.

Globalisaatioon olisi tullut varautua perusteellisemmin kuin mitä liberaalit demokratiat tekivät. Ja globalisaatio yhdistettynä markkinaliberalismiin (markkinatalouden stalinistinen muoto) on se myrkky, joka on edesauttanut populististen liikkeiden nousua niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa.

Alun perin, viime vuosisadan alkupuolella, rikkaita kannustettiin ja mahdollistettiin rikastumaan yhä enemmän vähentämällä verotusta, maksamalla järjettömiä palkkoja, bonuksia ja optioita. Sen ajan talousfilosofien mielestä tämä valuisi jollakin käsittämättömällä logiikalla teollisuustyössä ja palveluammateissa työskentelevien vähemmän varakkaiden taskuun. Tästä markkinaliberalismin arktisesta versiosta on käytetty myös nimitystä tihkumisteoria ja se on filosofiana tämän päivän markkinaliberalismia vanhempi, mutta yhtä kaikki, samasta asiasta on kyse. Vuoden 1929 jälkeisen talousromahduksen jälkeisissä presidentinvaaleissa republikaanien istuva presidentti Herbert Hoover joutui kansalaisten pilkan kohteeksi (ja jäi valitsematta uudelleen), kun hän kertoi aikovansa elvyttää talouden rikastuttamalla rikkaita. Vuoden 1929 opetukset olivat liian hyvin äänestäjien muistissa.

Mutta ihmislapsen muisti on lyhyt.

1980-luvun koitteessa Yhdysvallat valitsi presidentikseen Kalifornian entisen kuvernöörin Ronald Reaganin. Reagan lupasi alentaa veroja, kasvattaa puolustusbudjettia, mutta siitä huolimatta hän tasoittaisi maan budjetin vuoteen 1983 mennessä. Hän pystyi antamaan lupauksilleen (talous)tieteellisen silauksen vetoamalla ns. Lafferin käyrään (Arthur Laffer oli ns. Chicagon koulukunnan taloustieteilijä ja markkinaliberaalin uskonnon ylipapin, Milton Friedmanin kollega Chicagon yliopistosta).

Lafferin käyrä osoitti tieteellisesti, että hallitus voi lisätä valtion tuloja vähentämällä verotusta. Rikkaiden ei enää tarvitsisi hakea veronkierron mahdollistavia porsaanreikiä ja alhaisemmat verot johtaisivat taloudelliseen kasvuun ja lisäisivät näin tarjontajohteisesti valtiontaloutta. Tämän lisäksi varakkaille maksettaisiin järjettömiä palkkoja, optioita ja bonuksia. Kyseessä oli siis tihkumisteoria pseudotieteellisellä pintasilauksella ja tämän puki sanoiksi Reaganin budjettipäällikkö David Stockman, joka vaalien jälkeen hölötti, että tihkumista olisi ollut hieman vaikea kaupata kansalle lisäten: ”Täten tarjontajohteinen kaava oli ainoa tapa todentaa verotuspolitiikkaa, joka todellisuudessa oli tihkumista. Tarjontajohteisuus on tihkumisteoriaa”. Ainakin Stockman oli puheissaan rehellinen. Siis vaalien jälkeen.

Lafferin käyrän mukaan valtion kassan olisi pitänyt paisua niin paljon että, kansantalous olisi tasapainottunut parissa vuodessa. Todellisuudessa Reaganin kahdeksan vuoden presidenttikauden aikana budjettivaje kasvoi 900 miljardista dollarista kolmeen biljoonaan dollariin ja vuonna 1982 maan työttömyys nousi 10 prosenttiin ensimmäistä kertaa sitten 1930-luvun suurten lamavuosien. Samanaikaisesti Reaganin hallinto leikkasi köyhtyville kohdennettuja avustuksia ja murskasi ammattiyhdistysliikkeiden vaikutusvallan, mikä johti jo ennestään löyhän irtisanomissuojan heikentämiseen. Reagan antoi lakkoon ryhtyneille lennonjohtajille monoa henkilökohtaisesti.

Vuosien 1895 ja 1980 välillä Yhdysvaltain kauppatase oli ollut ylijäämäinen joka vuosi. Ronald Reaganin presidenttivuosina eli vuosina jolloin Yhdysvaltain talous muuttui markkinaliberaaliksi, maa muuttui maailman suurimmasta velkojasta maailman suurimmaksi velalliseksi. Valtion velka kolminkertaistui. Keskiluokkaan tai työväenluokkaan kuuluvat ihmiset joutuivat hankkimaan itselleen useamman työpaikan elämiskustannusten kattamiseksi, lasten koulutuksesta puhumattakaan. Köyhiin oloihin syntynyt lapsi ei päässyt köyhyydestään eroon, ellei hän omannut jotakin erityislahjaa (urheilu, musiikki etc.) jota kasvava viihdeteollisuus pystyi hyväksikäyttämään ja näidenkin lahjojen esille saaminen vaati usein jotakin onnenpotkua. Monille muille ainoa tie köyhyydestä ulos oli armeija tai rikollisuus. Lyhyesti sanoen: Ronald Reagan, mies jota republikaanit pitävät parhaana presidenttinä sitten Abraham Lincolnin, tappoi amerikkalaisen unelman. Yhdysvaltain rikas väestönosa oli siirtynyt puolustusasemiin päästämättä maan muuta väestöä apajilleen omaisuutta tasaamaan. Lopputulos näkyy tänä päivänä tuloerojen kasvun räjähtämisenä. Suursijoittaja Warren Buffettia lainatakseni: ”Käynnissä on yhteiskuntaluokkien välinen luokkasota. Minun luokkani aloitti sen ja on voitolla”.

Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmän jo alkanut polarisoituminen jyrkentyi, kun demokraattien Bill Clinton valittiin presidentiksi vuonna 1992. Markkinauskon republikaaniset fundamentalistit eivät hyväksyneet demokraattien tapaa harjoittaa samaa uskontoa ja republikaanien uskonnollinen oikeistosiipi ei kestänyt erotomaanisen presidentin syrjähyppimistä. Clinton astui kauniisti ansaan, kun hänen bisneksiään setvinyt erikoissyyttäjä kysyi hänen aviollisesta uskollisuudestaan. Seurasi arvoton näytelmä, jossa valheesta kiinni jäänyt Clinton puhui hyvin halpamaisella tavalla työpaikalla viettelemästään nuoresta harjoittelijasta ja jossa hänen republikaaniset syyttäjänsä jäivät myöhemmin kiinni aivan vastaavasta käytöksestä. Washington näytti kohtaukselta elokuvasta Pukki paratiisissa.

Republikaanien käytös on mielenkiintoista. Vallassa ollessaan he laskevat veroja ja tuhlaavat rahoja sumeilematta kasvattaen valtion velkaa. Oppositiossa ollessaan he syyttävät demokraatteja huonosta taloudenpidosta, kun nämä yrittävät siivota republikaanien jätöksiä. Clintonin seuraaja George W. Bush kasvatti budjettia 700 miljoonaa dollaria. Viimeisenä presidenttivuotenaan 2008 Bush lisäsi valtion velkaa 2500 miljardilla dollarilla. Kyse on siis yhdestä ainoasta vuodesta. Bushin presidenttikausi päättyi finanssikriisin tunnelmissa. Maa oli kuralla.

Tämän konkurssipesän hoitajaksi valittiin Barack Obama. Obama pyrki hoitamaan maan taloutta käytännönläheisesti välttäen taloustieteellistä dogmaattisuutta. Hän yritti järjestää finanssikriisin uhreille apupaketin ja uudistaa terveydenhuollon. Mutta jo alkuvuodesta 2009 republikaaniseen puolueeseen nousi uusi vaikuttajaryhmä, ns. Teekutsuliike. Liike vastusti pelastuspaketteja, halusi vähentää verotusta entisestään ja pienentää julkisen sektorin minimiin. Ennen kaikkea ja ehdottomasti se vastusti Barack Obaman henkilöä. Se näki hänessä piirteitä, jotka olivat vieraita oikealle amerikkalaisuudelle…

Ohessa seurasi birtherismi, ilmiö joka kyseenalaisti Barack Obaman amerikkalaisen syntyperän. Liikkeen alullepaneva voima oli Hillary Clintonin vuoden 2008 esivaalikampanja, malliesimerkki hänen hämmästyttävästä taidostaan toimia omia etujaan vastaan. Loistoidea syntyi Clintonin vaalistrategi Mark Pennin ns. aivoissa. Penn esitti Obaman syntyneenkin Keniassa (myös Indonesia mainittiin). Clinton ei erityisesti rohkaissut tätä tulkintaa, mutta ei hän sitä kiistänytkään. Se henkilö, joka otti birtherismin varsinaiseksi keppihevosekseen, oli kuitenkin Donald Trump, joka vuoden 2016 vaaliväittelyissä muistutti Clintonia siitä, mikä oli birtherismin alkulähde. Clintonin vuoden 2016 kampanja ampui itseään jalkaan jo vuonna 2008.

Teekutsuliike ja birtherismi ovat niitä populistisia elementtejä, joiden kautta rasistiset ilmaisut palasivat amerikkalaisen politiikan valtavirtaan.

Markkinaliberalismin ja globalisaation jäljiltä hyvin palkatun työn ja sitä kautta oman sosiaalisen statuksensa menettäneet työttömäksi jääneet teollisuustyöläiset löysivät henkilön, joka puhui heille sitä mitä he halusivat kuulla. Donald Trump osoitti heille globalisaatiota (markkinaliberalismia hän ei maininnut, sillä se oli edesauttanut hänen omia toimiaan huijariliikemiehenä) ja maahanmuuttajia sekä tietenkin niitä tahoja, jotka olivat syypäitä näiden syiden olemassaoloon (Barack Obamaa ja Hillary Clintonia). Rasismi oli ilmiselvää, vaikka sitä ei koskaan kaikkein likaisimmilla termeillä ilmaistukaan. Mutta kenellekään Trumpin äänestäjälle ei voinut olla epäselvää heidän valintansa rasistisuus. Ei yhdellekään.

Uskoiko Trump voittavansa? Tuskin. Mutta hän voitti.

Kampanjalla joka oli ollut ainoastaan vastaehdokkaita ja vastustajia solvaava. Ällistyttävää itsekeskeisyyttä osoittaneella esiintymisellä, jossa ei esitetty mitään järkevää ohjelmaa; kaikki tulisi olemaan mahtavaa ja suurta (Huge!), mutta millä keinoin; sitä ei mainittu.

Mutta yksi asia on varma. Valkoinen mies yrittää lypsää tästä tilanteesta kaiken irti. Vaikka valkoinen mies olisi Yhdysvalloissa vähemmistöasemassa 30 vuoden päästä, Trump tulee presidenttiytensä aikana pyrkimään kaikin mahdollisin tavoin siihen, että valta säilyy käytännössä niillä, joilla se tähänkin asti on ollut (hän ei ole kuivannut suota eli poistanut korruptiota, kuten lupasi vaan on päinvastoin vetänyt sen mukanaan Valkoiseen taloon). Heterogeeninen yhteiskunta, jossa kaikilla kansalaisilla olisi etniseen taustaan katsomatta samat mahdollisuudet vaurauteen ja vaikutusvaltaan, on hänelle ja hänen kaltaisilleen kauhistus. Lähitulevaisuus saattaa tuoda uutiskuviin entistäkin pahempia näytöksiä maahan pyrkivien ihmisten kaltoinkohtelusta. Jo nyt pikkulapsia on erotettu vanhemmistaan ja laitettu vankilaoloihin kalterien taakse ja Trump on ilmoittanut karkottavansa ns. unelmoijat (dreamers) eli Yhdysvalloissa laittomasti asuvien siirtolaisten lapset, jotka ovat syntyneet ja käyneet koulunsa Yhdysvalloissa. Näillä toimilla on selkeä tavoite. Sopivien syyllisten ja uhrien tarjoaminen globalisaation vaikutusten vaurioittamille ihmisille ja samalla maan taloudellisen ja poliittisen eliitin valta-aseman jatkuminen.

Tavoitteeseen pääsemistä auttaa Yhdysvaltain aikansa elänyt presidentinvaalitapa. Vuoden 1988 jälkeiset presidentinvaalit ovat yhtä poikkeusta (2004 George W. Bushin uudelleenvalintaa) lukuun ottamatta päätyneet demokraattisen puolueen ehdokkaan ääntenenemmistöön. Tästä huolimatta republikaanit ovat vuoden 1992 vaalien jälkeen istuneet yhteensä lähes kymmenen vuotta Valkoisessa talossa. Tähän lisänä tulee vaalipiirien tarkoitushakuinen muuttelu (gerrymandering) eli vallassa oleville sallittu mahdollisuus muuttaa vaalipiirien rajoja vallanpitäjille suosiolliseksi. Demokraatitkin ovat harjoittaneet tätä, mutta republikaanit ovat tehneet mokomasta taidetta ja nykyään vaalipiirien rajat muistuttavat avantgardistisia taideteoksia.

Ja sitten tietenkin markkinaliberalismi, jonka eurooppalaisen version markkinoija, Margaret Thatcher, sanoi suoraan, että tarkoitus on palauttaa valta omistavalle luokalle. Palautan mieleen Warren Buffettin sanat (demokraatti Buffett käytti niitä kriittisessä mielessä) luokkasodasta joka on käynnissä ja jonka hänen luokkansa aloitti. Ihmisten olisi hyvä herätä huomaamaan, että yhteiskunta joka määrittelee ihmistä sen mukaan mitä hyötyä tästä on talouskasvulle ja joka hylkää ihmisen, kun tästä ei enää hyötyä ole, ei ole enää yhteiskunta. Se on joukko ihmisiä, jotka käyvät toisiaan vastaan siinä vaiheessa, kun yhteen hiileen puhaltaminen olisi se oikea vaihtoehto. Ja ihmiskunnan menestys ei perustu pelkkään kilpailuun, se perustuu ennen kaikkea ihmisten yhteistyöhön.

Yhteistyön katkeaminen on merkinnyt sotia ja hävitystä. Se on hyvin yksinkertainen totuus ja on hämmästyttävää, että se unohtuu meiltä tasaisin väliajoin. Mutta historian opetus ihmiselle lienee edelleen se, että emme me historiasta mitään opi.

Nyt seuraa välihuomautus. Joku saattaa edellä lukemastaan päätellä, että vastustan markkinataloutta. Minä en vastusta sitä, mutta kannatan sellaista markkinataloutta, johon demokraattinen valtio antaa panoksensa. Ei vain silloin, kun markkinaliberaalia filosofiaa soveltavat yritykset joutuvat haaksirikon partaalle ja parkuvat valtiota apuun, vaan myös silloin kun apua tarvitsevat markkinaliberalismin uhrit. Ja uskon että valtion omistamien yritysten yksityistäminen on kansallisomaisuuden lyhytnäköistä tuhlaamista ja pois tulevilta sukupolvilta. Välihuomautus loppuu tähän.

Markkinaliberalismi on muuttanut poliittisen kentän koko maapallolla. Se alkoi neljäkymmentä vuotta sitten uudenlaisen oikeiston esiinmarssilla, mutta sen vakiinnuttivat Euroopassa maltillisen vasemmiston ns. kolmannen linjan edustajat (Blair, Schröder, Persson, Lipponen) ja Yhdysvalloissa demokraattien Bill Clinton eli sen poliittisen suunnan edustajat, jotka perinteisesti puolustivat duunareita. Samanaikaisesti kun he ryhtyivät markkinaliberalismin puuhamiehiksi, heidän perinteiset äänestäjänsä menettivät yhteiskunnalliset askelmerkkinsä ja ryhtyivät etsimään uutta poliittista kotia. Yhdysvalloissa Trump vastasi heidän huutoonsa. Käytännössä tämä tulee johtamaan ainoastaan entistäkin suuremman sekasorron syntymiseen, mikä pahimmassa skenaariossa voi johtaa demokraattisen järjestelmän ja sen instituutioiden murtumiseen. Yhdysvaltain demokratia on toistaiseksi kestänyt Trumpin, mutta Trump on saanut jo nimitetyksi kaksi korkeimman oikeuden tuomaria ja näiden molempien asenne kansalaisvapauksiin on konservatiivisen valikoiva, lähinnä Yhdysvaltain uskonnollisen oikeiston näkemyksiä myötäileviä. Edustajainhuoneen ja senaatin republikaanienemmistöt myötäilevät Trumpia selkärangattomasti (selkärangallinen John McCain kuoli tätä kirjoittaessani) tyytyväisenä saamiinsa veroleikkauksiin. Media ja tiedusteluyhteisö ovat sen sijaan säilyttäneet ryhdikkyytensä; niinpä ne ovat muodostuneetkin Trumpin verivihollisiksi.

Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Madeline Albright julkaisi kesällä kirjan Fascism, Warning. Albrightin mielestä fasismi ei ole niinkään ideologia, vaan metodi. Tästä vinkkelistä katsoen Trump, hänen tapansa käydä vaalikampanjaa, pyrkimykset kyseenalaistaa vapaa lehdistö ja vähemmistöjen solvaaminen, tuovat mieleen vastaavat eurooppalaiset demagogit 1930-luvulta. Ja nämähän eivät ole demokratiaa kannattavan poliitikon toimintatapoja, enemmänkin fasismiin taipuvaisen? Paljon, myös eurooppalaisen fasismin, kokenut tshekkiläissyntyinen Albright luonnehtii itseään ”huolestuneeksi optimistiksi”. Heinäkuun 2018 loppupuolella CNNn haastattelema Albright sanoi olevansa ”nyt hieman enemmän huolissaan kuin aiemmin” (jotkut kuvaavat markkinaliberalismia yhtenä vapauden ja demokratian elementtinä, mutta niin kommunistinen Kiina kuin myös Augusto Pinochetin Chile osoittavat, että markkinaliberalismin filosofia ei välttämättä demokratiaa kaipaa). Ja tähän voisi lisätä republikaanien eniten kunnioittaman presidentin, Abraham Lincolnin toteamus, jonka mukaan Yhdysvallat ei voi koskaan kaatua ulkoa tulevaan uhkaan, mutta sisäiseen hajaannukseen kyllä. Aika näyttää ovatko sanat profeetalliset.

Donald Trumpin presidenttiys on ollut odotetun skandaalimainen. Hänen Venäjä-sympatiansa ja ilmeiset väärinkäytökset vaalikampanjan aikana ja virassakin ansaitsevat oman kirjoituksensa; nyt en käy niitä ruotimaan. Useat toivovat, että Trump potkaistaisiin ulos Valkoisesta talosta. Suotavampaa kuitenkin olisi, jos hänet saataisiin ulos vuoden 2020 vaalien tuloksena. Trumpin uskollisimmat kannattajat tuntuvat näet muodostavan jonkinlaisen uskonnollista kulttia (skientologit tulivat nyt jostakin syystä mieleen) muistuttavan yhteisön. Trumpin viraltapano voisi aiheuttaa vakavampia seurauksia Yhdysvaltain sisällä kuin se, jos hän istuu Valkoisessa talossa rampana ankkana twiittaillen yhä kummallisemmiksi muuttuvia käsityksiään asioiden tilasta (samalla kun demokraatit toivottavasti hallitsevat kongressia). Trumpin seuraaja joka tapauksessa joutuu kuluttamaan huomattavan määrän aikaa ja energiaa niiden sotkujen selvittämiseen, ja niiden haavojen parantamiseen joita Trump on aiheuttanut.

Mutta jos Trump päätyy viralta ennen vuotta 2020, on Yhdysvallat uuden arvaamattoman tilanteen edessä, sillä viran ottaa haltuunsa varapresidentti.

Eli hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä: Presidentti Mike Pence, mies jolle mikään epäinhimillinen ei ole vierasta.

Joku toinen paukapää saa kirjoittaa siitä paukapäästä.

Yllyke tämän tekstin kirjoittamiseen tuli Pirkko Saision uutuusnäytelmästä Musta Saara. Näytelmä käsittelee eurooppalaista populismia ja sitä, mistä menneisyyden hetteiköistä ja nykyisyyden traumoista se ponnistaa voimansa. Minä loikkasin rapakon taakse.

Tämä kirjoitus on velkaa usealle amerikkalaiselle toimittajalle. Heistä MSNBCn Rachel Maddow ja Lawrence O´Donnell täytyy mainita erityisesti. Brittiläisen toimittajan ja tietokirjailijan Francis Wheenin tekstit auttoivat ymmärtämään Lafferin käyrän eleganttia paraabelia. Madeline Albrightin kirjaa en ole lukenut, mutta luin hänen haastattelunsa Guardianista kirjan tiimoilta. Mielipiteet ja virheet ovat minun, mutta minä – toisin kuin kirjoitukseni kohteet – myös kärsin niiden seurauksista.

 

Matti Patana on Kansallisteatterin bloggaava vahtimestari. Silmäniskuja-blogikirjoitussarjassaan Patana kirjoittaa omista havainnoistaan teatterista, taiteesta ja yhteiskunnasta — vakavasti leikkimielellä!

Matti Patana