Siirry pääsisältöön
Matti Patana

”Kuolema älymystölle! Eläköön kuolema!”

Juhlapäivä, lokakuun 12. vuonna 1936 Salamancan yliopistossa Espanjassa. Sodassa invalidisoitunut kenraali José Millán Astray polttaa päreensä ja huutaa. Rehtori Miguel de Unamuno jatkaa pelottomasti (tai ainakin rohkeasti) puhettaan reagoiden huutavan upseerin sanoihin:

”Tämä on älymystön temppeli ja minä olen tämän temppelin ylipappi ja te rienaatte tällä pyhällä paikalla. Voitatte, sillä raaka aseellinen ylivoima on puolellanne. Mutta teidän voittonne ei vakuuta ketään. Teiltä puuttuu se, mikä vakuuttamiseen vaaditaan; syy ja oikeutus ylivoimanne käyttämiseen. Huomaan, että on turhaa pyytää teitä ajattelemaan Espanjan parasta. Lopetan ja vaikenen.”

Millán Astray osoittaa nyt itsehillintää huomatessaan seurueessansa (lisää sotilaita) vallitsevan kiihkon, sillä julkiseen skandaaliin hänellä ei ole varaa. Hän kehottaa Unamunoa ”tarttumaan rouvaa käsivarresta ja poistumaan rouvan kanssa”. Rouva on kenraali Francisco Francon vaimo Carmen, joka edustaa miestänsä Kolumbuksen päivän juhlassa Salamancan yliopistossa. Doña Carmen johdattaa Unamunon pois yliopiston juhlasalista, missä filosofi saattaisi joutua rähjäävän äärioikeistolaisen upseereiden tappamaksi. Miehien, jotka kuuluvat ammattiryhmään, joiden kuuluisi puolustaa Unamunon kaltaisia nuhteettomia siviileitä. Tämän sijasta he ovatkin ryhtyneet heidän tuomitsijoikseen ja teloittajikseen. Espanjan sisällissota on alkuvaiheessaan, peto on jo hereillä. Pian sitä ryhdytään ruokkimaan ja sen ruokahalu kasvaa syödessä.

”Jostakin syystä hyvin harvoilla tulee mieleen, että murhan motiivi voisi olla taiteessa.”

Alkupalat on jo nautittu. Kaksi kuukautta aiemmin Federico García Lorca, kansainvälistä arvostusta nauttiva runoilija ja näytelmäkirjailija (ja paljon kaikkea muutakin, hän oli sananmukaisesti renessanssi-ihminen), murhattiin Granadassa, kotiseudullaan, minne hän oli siirtynyt sisällissodan sytyttyä. García Lorcan murha on hämärän peitossa. On epäselvää, oliko surman takana Francoa tukeneet falangistit, vaiko äärikonservatiiveista muodostettu poliittinen liitto CEDA. Lorca ei ollut epäpoliittinen hahmo, mutta hän kykeni muodostamaan ystävyyssuhteita poliittisten raja-aitojen yli. Mutta äärioikeistolle hänen vasemmistolaisuutensa, modernisminsa ja homoseksuaalisuutensa ovat käsityskyvyn ulottumattomissa. On väitetty, että murhan päämotiivina olisi ollut nimenomaan Lorcan homoseksuaalisuus, mutta vasemmiston parissa tästä tulkinnasta ei pidetä. He haluaisivat nähdä Lorcan korostetusti poliittisena marttyyrina. Jostakin syystä hyvin harvoilla tulee mieleen, että murhan motiivi voisi olla taiteessa. Diktatuurit tarvitsevat taidetta vain oman asemansa pönkittämiseen ja tähän Lorcaa olisi ollut turha taivutella. Helpompaa on ampua nero hengiltä ja jättää muut pohtimaan mahdollista motiivia. Teon pelotevaikutushan vain kasvaa mokomasta pähkäilystä…

Miguel de Unamunokin oli taiteilija, kirjoittava sellainen. Hän oli lyyrikko, prosaisti ja dramaatikko. Lisäksi hän oli tiedemies, filosofi ja humanisti. Hän oli aiemmin osallistunut politiikkaan, mutta vasemmistoon ja oikeistoon pettyneenä jäänyt heidän väliinsä, jonkinlaiseksi humanistiseksi kansalliseksi omatunnoksi. Espanjan suistuminen sisällissotaan oli hänelle tuskallista, eikä seitsenkymppinen Unamuno jaksanut elää sen aikana. Hän kuoli vuoden 1936 viimeisenä päivänä nukkuessaan eikä joutunut näkemään sotaa seurauksineen. Unamunoa voidaankin pitää onnekkaana. Humanisti ei joutunut näkemään Espanjan taantumista epäinhimillisyyteen.

Miten taas yksi Euroopan suurista kulttuurikansoista suistui epäinhimillisyyteen 1930-luvulla?

Välitön syy oli, kun armeijan äärikonservatiivinen upseeristo ei hyväksynyt helmikuussa 1936 pidettyjen parlamenttivaalien tuloksesta seurannutta vasemmistolaista kansanrintamahallitusta ja yritti vallankaappausta heinäkuussa samana vuonna epäonnistuen. Upseeristo ei kuitenkaan suostunut laskemaan aseitaan vaan nousi täyteen kapinaan mistä seurasi lähes kolme vuotta kestänyt sisällissota, joka päättyi aprillipäivänä 1939 kenraali Francisco Francon johtamien kapinallisupseerien voittoon. Kyseessä ei ollut aprillipila, vaan 36 vuotta kestäneen ja Euroopan julmimpiin kuuluvan diktatuurin alku. Diktatuurin, joka pystytettiin Hitlerin Saksan, Mussolinin Italian ja Salazarin Portugalin tuella ja jonka hallinnon legitimiteetin tunnusti ensimmäisenä vapaan maailman soihtu eli Amerikan Yhdysvallat ja jo tuona samana huhtikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1939. Tämä saattaa jo tuntua aprillipilalta, mutta sitä se ei ole. Francisco Franco pysyi vallassa ja elossa vielä kolmekymmentä vuotta sen jälkeen, kun Hitlerin ruumis oli jo poltettu päreiksi valtakunnankanslian raunioissa tai Mussolinin päällekustu ruumis nostettu roikkumaan jaloista huoltoaseman pihalle keskellä Milanoa. Tämä oli mahdollista Yhdysvaltojen tuella.

Kuka siis oli Francisco Franco? Mies, joka nousi valtaan ennen II maailmansotaa, kuten moni muukin Euroopan äärioikeistolainen diktaattori, mutta joka muista poiketen kuoli onnellisena miehenä omassa vuoteessaan? (Portugalin Salazar itse asiassa ylti samaan. Salazar oli eräänlainen Euroopan unohdettu diktaattori).

”Maailmassa on, ikävä kyllä, paljon huonoja sotilaita, joilla on hyvän sotilaan maine.”

Franco syntyi 1892 Ferrolissa Luoteis-Espanjan satamakaupungissa. Hänen isänsä oli merisotilas, laivastoupseeri ja vähintäänkin tärähtänyt ihminen. Äiti oli hurskas(televa) ja hyvin vanhoillinen katolilainen. Poikaansa avoimesti ja kovaäänisesti halveksinut isäpappa halusi koulia pojastaan samanlaisen tärähtäneen merisotilaan, mitä hän itsekin oli, mutta poika liittyikin maavoimiin, missä hänestä tuli tärähtänyt maavoimien upseeri.

Francon pätevyyttä sotilaana ei kai voi sinällään kyseenalaistaa ja hän kohosi arvossa nopeasti, saavuttaen kenraalin arvon jo 34 vuotiaana, mikä on Espanjan ennätys. Sotilaallisista näkökohdista katsottuna Franco olikin hyvin pätevä, mutta muutoin kyseenalaistan hänen maineensa hyvänä sotilaana. Franco kohdensi nimittäin sotatoimet myös surutta siviilejä kohtaan. Hyvä sotilas pyrkii välttämään siviiliuhreja ja tarpeettomien uhrien tekemistä. Ihmisillähän on sotilaan ammatista usein harhakäsitys tappajan ammattina, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Sotilaan tehtävä on puolustaa omaa maataan ja selviytyen hengissä (mikä tietenkin taistelutilanteessa saattaa vaatia vihollisen surmaamista). Todellisessa maailmassa sotilaat kuitenkin valitettavan usein syyllistyvät turhaan ihmishenkien haaskaamiseen eli sotarikokseen ja tätä katsotaan myös sormien läpi. Maailmassa on, ikävä kyllä, paljon huonoja sotilaita, joilla on hyvän sotilaan maine.

Edellinen oli moralisoiva välihuomautus, takaisin Francoon. Franco oli kenraali ja pääministeri Miguel Primo de Riveran sotilasdiktatuurin aikana vakaumuksellinen vanhoillinen monarkisti (diktatuurista huolimatta kuningas pysyi valtion päämiehenä ja Franco hyväksyi diktatuurin), mutta ei osallistunut poliittiseen toimintaan. Diktatuurin päätyttyä poliittinen vasemmisto saavutti rökälevoiton paikallisvaaleissa, mikä johti Espanjan toisen tasavallan julistamiseen (ensimmäinen oli ollut lyhyt aika 1870-luvulla). Kuningas Alfonso XIII nosti kytkintä luopumatta kuitenkaan kruunusta. Maan hallinto jäi vasemmiston käsiin. Francon asenne oli vielä ambivalentti, hän ei halunnut vaarantaa uraansa.

Vuoden 1933 vaaleissa vanhoillinen kansallismielinen oikeisto voitti hajaannuksissa olevan vasemmiston ja he arvioivat Francon olevan käyttökelpoinen sotilas heidän tarpeisiinsa. Francolle annettiin tehtäväksi kukistaa Asturian kaivostyöläisten kapina ja sen tämä teki tavalla, joka antoi esimakua tulevasta (tavalla, johon hän oli tottunut palvellessaan Espanjan muukalaislegioonassa alussa mainitun kenraali Millan Astrayn alaisuudessa).

”– Espanja peittyi verihuurun alle lähes neljäksi vuosikymmeneksi.”

Vuoden 1936 vaaleihin tultaessa Espanjan vasemmisto (sosialistit, kommunistit, anarkistit) olivat liittoutuneet liberaalien tasavaltalaisten kanssa ja heidän vaalivoittonsa johti ns. kansanrintamahallituksen syntyyn. Hallituksessa oli sosiaaliliberaalien tasavaltalaisten ja demokraattisten sosialistien (joita pohjoismaissa myös sosialidemokraateiksi kutsutaan) lisäksi edustettuina myös kommunistit sekä trotskilaiset. Pääministerinä ja myöhemmin presidenttinäkin toimi keskustavasemmistolaisiin tasavaltalaisiin lukeutuva liberaali Manuel Azaña. Franco nimitettiin (käytännössä karkotettiin) sotilaskomentajaksi Kanarian saarille. Kenraali ei keskittynyt siellä turismiin tai Kihniön kipakkaan (ei tässä sentään missään Mallorcalla oltu). Hän keskittyi juonitteluun.

Kansallismieliset upseerit nousivat kapinaan valiten johtajakseen kenraali Francon. Hänestä tuli kapinaan nousseiden upseereiden generalissimus. Poliittisesti he ryhmittyivät edesmenneen diktaattori Primo de Riveran pojan José Antonio Primo de Riveran perustaman fasistisen falangistipuolueen taakse (puolueen perustaja teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä eli murhattiin marraskuussa 1936 kommunistien toimesta. Typerä teko teki murhatusta äärioikeiston marttyyrin). Espanjan sisällissota oli alkanut ja Espanja peittyi verihuurun alle lähes neljäksi vuosikymmeneksi.

Jotkut ovat nimittäneet Espanjan sisällissotaa II maailmansodan kenraaliharjoitukseksi. Vertaus on monella tapaa pätevä. Francon johtamat kansallismieliset saivat tukea Euroopan fasistijohtajilta. Mussolini lähetti vapaaehtoisia italialaisia taistelemaan kansallismielisten rinnalla ja natsi-Saksan Luftwaffe sai kokeilla uusia lentokoneita ja taktiikoita, kun natsit Francon pyynnöstä harjoittivat ilmaterroria Francon omia kansalaisia vastaan. Luftwaffen erikoisjoukkoja, Legion Condoria, johti I maailmansodan legendaarisen Punaisen Paronin serkku, julma eversti Wolfram von Richthofen. Stalin puolestaan tuki tasavaltalaisia ja saavutti näin ansaitsematonta arvonnousua liberaalien eurooppalaisten silmissä. Miten se on mahdollista?

Syy oli sama, mikä johti II maailmansodan syttymiseen, sillä tavalla kuin se tapahtui. Ranskan ja Britannian demokraattiset poliitikot eivät uskaltaneet tukea tasavaltalaista puolta, sillä he harjoittivat mieluummin myöntyvyyspolitiikkaa diktaattorien suuntaan sen sijaan, että olisivat aktiivisesti suuntautuneet näitä vastaan. Ranskassa Léon Blumin hallitus olisi halunnut tukea tasavaltalaisten taistelua Francoa vastaan, mutta se ei saanut tukea Britannialta eikä uskaltanut toimia yksin. Britanniassa osa konservatiivihallituksen jäsenistä suhtautui jopa myönteisemmin Francoon kuin tasavaltalaisiin, vaikka Francon toimet oli selvästi suunnattu sitä liberaalia demokratiaa vastaan, mitä Britanniakin edusti. Tässä sopassa Stalin sai propagandavoiton, joka näkyi monien asenteessa vielä II maailmansodan päätyttyäkin. Länsi-Euroopan kommunististen puolueiden vahva asema oli osin perua Espanjan sisällissodan asetelmista, vaikka Stalinin motiivit olivat äärettömän vilpilliset.

”Hemingway ei enää tässä vaiheessa ollut paikalla, hän oli jo horjunut lähimpään kapakkaan, missä hän kehua retosteli urheudellaan.”

Yksityishenkilöitä toki saapui Espanjaan taistelemaan tasavaltalaisten puolella, tunnetuimpina niminä kirjailijat George Orwell ja Ernest Hemingway. Kirjailija W. H. Auden toimi tasavaltalaisten puolella ambulanssikuskina ja propagandistina missä tehtävässä oli myös Audenin ajoittainen elämänkumppani Christopher Isherwood (jonka romaaniin perustuu menestysmusikaali Cabaret). Tasavaltalaisten puolella sotaa tallensivat legendaarinen hollantilainen dokumentaristi Joris Ivens sekä Ivensiakin legendaarisempi valokuvaaja Robert Capa, jonka Espanjan sisällissodassa ottamista valokuvista tuli ikonisia.

Hemingway kävi sotaa kaikkien dipsomanian ja mytomanian muodostamien sääntöjen mukaan. Eräänä iltana hän toikkaroi itsensä tasavaltalaisten vartion konekivääriasemaan. Hän halusi ampua muutaman sarjan. Epäröiden sotilaat suostuivat kuuluisuuden vaatimuksiin ja Hemingway sai leikkiä sotilasta viiden sarjan verran, jotka hän ampui tyhjyyteen (kansallismielisiä ei ollut mailla halmeilla). Paitsi ammusten tuhlaamista, tämä oli myös vaarallista, sillä kansallismieliset huomioivat laukaussarjojen äänet ja pystyivät paikallistamaan vartion. Puoli tuntia Hemingwayn sankarillisen ammuskelun jälkeen vartioon iskeytyi kansallismielisten murhaava tykistökeskitys. Hemingway ei enää tässä vaiheessa ollut paikalla, hän oli jo horjunut lähimpään kapakkaan, missä hän kehua retosteli urheudellaan. Kohtausta on turha hakea romaanista Kenelle kellot soivat.

Espanjan sisällissota oli täynnä raskaita ihmisoikeusrikkomuksia ja vaikka Francon kansallismieliset vastasivat suuremmasta osasta niitä, oli vastapuolikin kaikkea muuta kuin tahraton. Punainen terrori vaati Espanjassa 50 000–100 000 ihmisen hengen (tarkkoja lukuja on mahdoton saada). Francon kansallismielisten terrori surmasi sodan aikana 200 000 ihmistä varmasti ja sodan jälkeinen teloitusaalto surmasi vielä toisen mokoman lisää. Vähintään. Franco ei tuntenut mitään sääliä voittamiaan kohtaan ja hän allekirjoitti teloituslistat itse. Joidenkin henkilöiden kohdalle hän merkitsi ”garrote y piensa”, suomennettuna kuristetaan ja julkistetaan. Tämä kohtelu oli varattu erityisen tunnetuille tapettaville.

Guernica, Gernikako Arbola ja taide

Sitten on tietenkin Guernica, Baskien pyhä kaupunki, jossa sijaitsee Gernikako Arbola, Baskien vapautta symboloiva tammi. Tammen symboliarvosta johtunee, että Franco pyysi saksalaisten ja italialaisten ilmavoimia kohdistamaan siviileihin kohdistuvan terrorihyökkäyksen nimenomaan Guernican kaupunkiin eikä suurempaan Bilbaoon.

Päivä oli huhtikuun 26. vuonna 1937; maanantai, mikä merkitsi toripäivää. Ihmisiä saapui maaseudulta kaupunkiin tekemään ostoksia loppuviikon varalle. Kello 16.30. saapuivat ensimmäiset koneet, jotka pudottivat lentopommeja. Ihmiset menivät paniikkiin. Pian saapui toinen aalto, joka tulitti ihmisiä konekivääreillä saaden heidät hakeutumaan suojaan. Kolmas aalto pudotti palopommeja tähdäten ne paikkoihin, minne ihmiset olivat suojautuneet. Operaatio Rügen oli ohi 19.30. mennessä. Se jätti jälkeensä n.1 600 siviiliuhria, naisia, lapsia ja vanhuksia. Kaupunki oli murskana, kolme neljäsosaa rakennuksista oli tuhoutunut, kaikki muut vaurioituneet. Vahingoittumatta jäi vain tammi. Gernikako Arbola.

Tämä terroripommitus oli totisesti II maailmansodan kenraaliharjoitus; se antoi esikuvan natsien suorittamille terroripommituksille Rotterdamiin, Coventryyn puhumattakaan Lontoon Blitzistä, mutta myös liittoutuneiden Saksaan suorittamille kostopommituksille, joista Dresden lienee tunnetuin (silminnäkijänä sotavanki Kurt Vonnegut, joka myöhemmin kirjoitti aiheesta romaanin Teurastamo numero 5). Francon diktatuurihallinto kiisti myöhemmin koko Guernican, ja Franco yritti niin monien kaltaistensa lailla muuttaa historian mustat lehdet valkoisiksi. Mutta mitä enemmän tapahtunutta tosiasiaa kieltää, sitä paremmin ihmiset sen muistavat. Sanonnan mukaan viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta. Jostakin syystä jotkut hallinnot pitävät tosiasioiden kieltämistä viisaana toimintana. Eikä meidän todellakaan tarvitse katsoa 1930-luvun Espanjaan saakka…

Taide on iso syy siihen, miksi Guernica ei koskaan katoa ihmisten muistista. Tarkoitan tietenkin Pablo Picasson aiheesta tekemää samannimistä maalausta, mahdollisesti hänen tunnetuinta teostaan, jo pommitusvuonna 1937 valmistunutta inhimillistä kärsimystä kuvaavaa maalausta. Se valmistui Pariisin maailmannäyttelyyn ja sen jälkeen se kiersi näyttelyissä ympäri maailmaa päätyen lopulta pidemmäksi ajaksi New Yorkin Museum of Modern Artiin. Guernica on Francisco de Goyan maalauksen Toukokuun kolmas 1808 (maalaus kuvaa Napoleonin joukkoja teloittamassa Madridin kansannousuun osallistuneita) ohella kaikkien aikojen koskettavin sodanvastainen maalaus. Liekö sattumaa, että molemmat ovat Ranskaan asettuneen espanjalaisen taitelijan maalaamia?

Legendan mukaan Pariisin miehityksen aikana Picasson kotona olisi ollut saksalainen upseeri vieraana. Upseeri näki valokuvan Guernicasta ja kysyi: ”Oletteko Te tehnyt tuon?” Picasso vastasi ”En, Te teitte sen.”

Pariisissa jo valmiiksi asunut Picasso valitsi Francon vuosina maanpakolaisuuden säilyttäen Espanjan kansalaisuuden (Ranska ei huolinut häntä kansalaiseksi kommunististen mielipiteiden vuoksi). Toinen maanpakolaisuuteen pakotettu oli legendaarinen surrealistinen elokuvaohjaaja Luis Buñuel, joka vuodesta 1949 lähtien oli Meksikon kansalainen (ohjaten siellä mm. loistavan elokuvansa Los Olvidados). Bunuel oli mielipiteiltään vasemmistolainen ja hän toimi tasavaltalaisten puolella erilaisissa tehtävissä sisällissodan aikana (teki propagandaa sekä Espanjan sisällä kuin myös Ranskassa, toimi ajoittain ilmeisesti jopa vakoojana). Buñuel suri loppuelämänsä ystävänsä Lorcan kohtaloa. Hän ei ottanut Espanjan kansalaisuutta takaisin Francon kuoltua ja diktatuurin kaaduttua. Hän kuoli Meksikossa 1983, ohjattuaan 1960–1970-luvuilla useita mestarillisia elokuvia Ranskassa.

Surrealisti Salvador Dalí valitsi toisin. Hän julistautui tasavallan kannattajaksi sisällissodan alussa, mutta siirtyi kansallismielisten puolelle heidän päästessään voiton puolelle. Seurauksena oli näyttävä välirikko Picasson ja Buñuelin kanssa. Dalísta tuli jonkinlainen Francon Espanjan kylähullu, joka nautti vallanpitäjien suojeluksessa sellaisia erivapauksia, joita muille taiteilijoille ei suotu. Francon vuosina paras espanjalainen taide syntyikin Espanjan rajojen ulkopuolella.

”Franco oli mitä suurimmassa määrin valtansa velkaa Hitlerille ja Mussolinille, mutta oliko hän fasisti?”

Franco oli selviytyjä. Hän oli stereotyyppisen espanjalaisen vastakohta, kylmä, juro ja sulkeutunut mies. Hän ei päästänyt ketään lähelleen ja suhtautui valtaansa mustasukkaisesti. Sisällissodan voitettuaan hän julisti Espanjan jälleen monarkiaksi, pitäen vallan itsellään. Hän ei sallinut Alfonso XIII paluuta valtaistuimelle. Franco otti itselleen kapteenikenraalin arvon (mikä Espanjassa oli kuninkaalle varattu sotilasarvo) ja käytti itsestään nimitystä ”Valtion pää” (Jefe del Estado). Häneen titteleihinsä liitettiin myös usein muoto ”Jumalan armosta”, mitä käytetään monarkeista.

Franco oli mitä suurimmassa määrin valtansa velkaa Hitlerille ja Mussolinille, mutta oliko hän fasisti? Mielestäni Francolla ei ollut varsinaista ideologiaa, hän oli monarkisti ja äärettömän ahdaskatseinen roomalaiskatolinen. Falangistinen puolue oli alkuun selvästi fasistinen korporatiivisine hallintomalleineen, mutta Francon vuosien aikana puolue muuttui lähinnä kristilliseksi äärikonservatiiviseksi puolueeksi, joka ei hyväksynyt mitään oman arvomaailmansa ulkopuolelta ja koska sillä oli kaikki valta, mikään ei ollut sallittua. Avioero oli mahdottomuus, abortille ehdoton ei, homoseksuaalisuus? Se oli sallittua vain papiston piirissä…

Hitler yritti saada Francon mukaan sotilasliittoon, mutta diktaattoreiden tapaamisessa Hendayessa, Espanjan ja Ranskan rajalla lokakuussa 1940 Franco kiitteli kyllä kovasti sodassa saamastaan avusta, mutta kieltäytyi vedoten maan köyhyyteen sisällissodan jäljiltä (mikä oli totta, ihmiset pyörtyilivät työmatkalla keskelle katua nälän uuvuttamina). Vuolaasti sanoja suoltava Franco ei antanut Hitlerille suunvuoroa (mihin Hitler ei todellakaan ollut tottunut) ja halusi sotaan liittymisen ehtona Espanjalle antautuneen Ranskan siirtomaita ja Gibraltaria. Hitler piti tätä pöyristyttävänä (Hitler ei voinut uskoa, että joku valtiomies saattaa harjoittaa moista kiristystä…). Paluumatkalla Hitler nimitti Francoa ”jesuiittasiaksi” ja sanoi ”vedättävänsä mieluummin muutaman hampaan suustaan, jos vaihtoehtona on Francon kanssa keskustelu”.

”Diktatuuri alkoi muistuttaa tämän päivän Putinin Venäjän diktatuuria.”

Poliittisesti Franco liittoutui akselivaltojen kanssa, mutta maailmansotaan hän ei Espanjaa vienyt ja se pelasti hänen hallintonsa. Vaikka Espanjan sisällissodan kohteena oli ollut liberaali demokratia, Franco alkoi sodan jälkeen korostaa kommunisminvastaisuuttaan ja tällä tavoin hän sai Yhdysvalloista hallintonsa tukijan 1950-luvulla (presidentti Eisenhower kävi kylässäkin), kun kylmä sota oli kuumimmillaan. Yhden puolueen (eli käytännössä Francon) diktatuuri säilyi ja muiden puolueiden ja alueellisten separatistien kannattajat elivät jatkuvassa hengenvaarassa.

1960-luvulla Franco nimitti hallintoonsa taloustutkijoita ja nämä ryhtyivät avaamaan Espanjan taloutta markkinatalouden suuntaan (taas todistus siitä, että markkinatalous ei demokratiaa kaipaa, vaikka toisin väitetäänkin). Maa avasi ovensa turismille ja alkoi hiljalleen avautua, vaurastuakin. Tämä kaikki sai rohkeimmat ihmiset vaatimaan uudistuksia ja Euroopan hulluna vuotena 1968 nähtiin jopa opiskelijoiden mielenosoituksia kampuksilla. Tätä vanheneva diktaattori ei sietänyt, hän palautti kurin yliopistoihin ja kouluihin epäröimättä. Diktatuuri alkoi muistuttaa tämän päivän Putinin Venäjän diktatuuria. Talouskasvusta saattoi päästä osalliseksi, jos tajusi pitää turpansa kiinni, suurin osa voitoista meni valtaa pitävän eliitin taskuun. Markkinatalousdiktatuurit kun tuppaavat olemaan kleptokratioita.

Yksi opiskelijoihin kohdistuneen kurinpalautuksen uhreista oli vuonna 1968 Madridin Kansalliseen elokuvakouluun elokuvaohjausta opiskelemaan saapunut Pedro Almodóvar. Franco määräsi elokuvakoulun suljettavaksi ja Almodóvar jäi tyhjän päälle. Hän ryhtyi opiskelemaan yrityksen ja erehdyksen kautta esikuvanaan Luis Buñuel. Alkuun työvälineenä oli kaitafilmikamera.

”Falangistipuolueen lisäksi ainoa valtaa saanut instanssi on katolinen kirkko; he hallitsivat koulutusta ja sosiaalipolitiikkaa.”

Francon diktatuuri jatkui hänen kuolemaansa 1975 asti ja sisällissodan 200 000 uhrin lisäksi arviolta puoli miljoonaa ihmistä menehtyi kidutuskammioissa ja vankileireillä. Demokratia lakkautettiin, kritiikin esittämistä pidettiin maanpetoksena, vastustajat joutuivat vähintään vankilaan, poliittiset puolueet oli kielletty, samoin lakot ja ammattiyhdistysliike. Falangistipuolueen lisäksi ainoa valtaa saanut instanssi on katolinen kirkko; he hallitsivat koulutusta ja sosiaalipolitiikkaa. Ja tähän liittyy Francon diktatuurin ehkä ällöttävin yksityiskohta.

Pian Francon valtaannousun jälkeen Espanjassa säädettiin laki, joka antoi valtiolle oikeuden ottaa huostaan lapset, joiden vanhempien ”moraalisesta oikeudesta lapsenkasvatukseen ei ole takeita”. Tämä tarkoitti Francon poliittisten vastustajien lapsia, mutta vuosien saatossa menetelmä laajeni niin, että kenenkään alempiin sosiaaliluokkiin lukeutuvien ihmisten lapset eivät olleet turvassa. Huostaanotot tehtiin jo synnytyksen yhteydessä ja päätökset huostaanotoista tekivät katolisen kirkon papit ja nunnat yhteistyössä lääkäreiden ja sairaanhoitajien kanssa. Alussa huostaanotot toteutettiin äidin vastalauseista välittämättä, mutta myöhemmin kuvaan astui häikäilemätön salakähmäisyys. Äidille sanottiin yksinkertaisesti lapsen kuolleen. Todellisuudessa lapsi oli annettu lapsettomuudesta kärsineen ”hyvän perheen” huostaan tai myyty hyvällä hinnalla. Rahat menivät katoliselle kirkolle, joka epäilemättä käytti ne laupeudentyöhön. Oikeille vanhemmille annettiin haudattavaksi ruumiinavauksista jäljelle jääneitä ruumiinosia. Joskus arkussa saattoi olla kuollut eläin. On hieman vaikea uskoa, että hartaasti uskonnolliset ihmiset toimivat näin…

Franco kuoli marraskuussa 1975. Hän vahvisti loppuunsa asti kuolemantuomiot omalla allekirjoituksellaan. Hänet haudattiin Kaatuneiden laaksoon, noin 50 kilometriä Madridista pohjoiseen sijaitsevaan Espanjan sisällissodan uhreille valmistettuun palvontapaikkaan, jossa hän lepäsi vuoteen 2019 saakka, jolloin hänet saatettiin oman vaimonsa viereen. Kaatuneiden laakson rakensivat pakkotyönä sisällissodan hävinneet, mutta teloitukselta säästyneet, sekä poliittiset vangit.

Paluu demokratiaan

Espanjan tie kulki parlamentaariseen demokratiaan lopulta muutamassa vuodessa näennäisen vaivattomasti. Francon valitsema kuningas Juan Carlos tajusi onneksi demokratian väistämättömyyden ja 1980-luvun pääministeri Felipe Gonzàles teki vaadittavat sosiaaliset muutokset pitkän hallituskautensa aikana. Köyhien espanjalaisten arki muuttui helpommaksi ja maa alkoi kulkea kohti normaalia eurooppalaista valtiota. Mutta vanhan diktaattorin haamu on sitkeä seuralainen. Etuoikeuksiin tottuneet suurmaanomistajat, vanhoilliset työnantajan ja upseeristo eivät tahtoneet kakistelematta tottua vaikutusvaltansa ohenemiseen. Ja vielä 2000-luvulla konservatiivinen pääministeri Mariano Rajoy yritti tiukentaa aborttioikeutta katolisen papiston suosimaan suuntaan.

Diktatuurin surkuhupaisa jälkinäytös nähtiin helmikuussa 1981, kun everstiluutnantti Antonio Tejero hyppäsi pistoolin kera Madridissa parlamentin puhujakorokkeelle ja julisti Francon ajan palanneeksi. Kuningas komensi kapinaan nousseen upseeriston lopettamaan pelleilynsä ja kapinayritys loppui siihen. Upseerien ura myös.

Pablo Picasson Guernica luovutettiin Madridin Museo Reiña Sofiaan syyskuussa 1981. Picasso oli halunnut maalauksen päätyvän Espanjaan, mutta vasta diktatuurin kukistuttua. Näin kävi.

Pedro Almodóvarista sukeutui kenties Espanjan tunnetuin elossa oleva taiteilija. Hänen elokuvillaan ei olisi ollut suurta tulevaisuutta Francon ajan Espanjassa, mutta ne toimivat erinomaisena esimerkkinä siitä, miten valtavilla harppauksilla maan ilmapiiri on muuttunut moniarvoiseksi moderniksi yhteiskunnaksi.

Tämän kirjoituksen motivoi Almodóvarin elokuvan Kaikki äidistäni -näyttämöversio, joka nähdään Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä syksyllä 2020. Jos korona suo.

Lähteitä on liikaa ja virheet ovat minun.