Siirry pääsisältöön
Matti Patana

Vuoden 1975 joulupäivä Ruotsissa. Olof Palmen jouluperinteisiin on jo pitkään kuulunut käynti ystävien tykönä suklaarasioita jakamassa. Tapa on säilynyt myös Palmen pääministerivuosina.

Danderydissä, Palmen vanhan ystävän Harry Scheinin huvilassa on kyläilemässä myös maailmankuulu teatteri- ja elokuvaohjaaja Ingmar Bergman. Palmen aatetoveriksi, sosialidemokraatiksi, tunnustautunut Bergman tervehtii pääministeriä jopa ylitsevuotavan innokkaasti ja ylistää tämän suoritusta vuoden 1973 valtiopäivävaalien televisioväittelyssä, jossa Palme runttasi keskustajohtaja Thorbjörn Fälldinin ylivertaisella retoriikallaan. Ylistys uppoaa otolliseen maaperään, joskin Palme sanoo olleensa huonosti valmistautunut väittelyyn Norrmalmstorgin panttivankidraaman (josta on jäänyt elämään käsite Tukholma-syndrooma) kuin myös vanhan kuninkaan sairauden vuoksi (Kustaa VI Adolf kuoli päivää ennen vuoden 1973 valtiopäivävaaleja). Bergman kannustaa Palmea ja sanoo, että näyttelijätkin näyttelevät paremmin, jos eivät ole lukeneet käsikirjoitusta liian tarkkaan (tuohon en muuten ota kantaa). Pääministerin ja mestariohjaajan kohtaaminen päättyy molemminpuolisen sopusoinnun ja ihastelun merkeissä.

Bergman kannustaa Palmea ja sanoo, että näyttelijätkin näyttelevät paremmin, jos eivät ole lukeneet käsikirjoitusta liian tarkkaan.

Reilu kuukausi myöhemmin, tammikuun lopulla 1976, kaksi siviilipukuista poliisia käveli sisään Kungliga Dramatenin ovista. He eivät saapuneet paikalle näytelmää katsomaan vaan pyysivät vaativaan sävyyn päästä tapaamaan Ingmar Bergmania. Maestrolla oli parhaillaan työn alla uusi versio August Strindbergin aviohelvettidraamasta Kuolemantanssi, mutta parasta aikaa hän oli käymässä ulkona. Tässä vaiheessa toinen poliiseista loihe: ”Toivon hänen pian saapuvan, muuten tästä ei hyvä seuraa”. Bergmanin saavuttua poliisit kaappasivat hänet saman tien mukaansa ja veivät hänet Kungsholmenille, missä maestroa kuulusteltiin tuntikaupalla samalla kun hänen kodissaan ja työhuoneessaan suoritettiin kotietsintä. Bergmanilta vietiin passi ja hänelle lätkäistiin matkustuskielto. Häntä syytettiin väärän tai huolimattoman veroilmoituksen jätöstä eli veronkierrosta. Veroasiat olivat kovasti syynin alla 1970-luvun Ruotsissa. Uutinen Bergmanin pidätyksestä levisi maailmalle isona uutisena. Tätä Ruotsin viranomaiset eivät olleet ottaneet huomioon, kuten eivät myöskään sitä mahdollisuutta, että Bergman olisi syytön. Paskamyrsky aiheutti ison kolhun Ruotsin maineelle.

1970-luvulla Bergman ei nauttinut vielä suurta kansansuosiota Ruotsissa. Hänen ohjauksiaan pidettiin raskaina ja vaikeaselkoisina. TV-sarja Kohtauksia eräästä avioliitosta oli toki saanut ihmiset ruutujen ääreen ilmestyessään vuonna 1973, mutta sarja ja siitä leikattu elokuvaversio upposi paremmin kansainväliseen yleisöön; elokuvaversio sai vuoden 1975 Golden Globe-palkinnon parhaana ei-englanninkielisenä elokuvana. Mutta vuonna 1976 Bergmanin ongelmat eivät saaneet ruotsalaisia lämpenemään; hän ei ollut profeetta omalla maallaan. Onnekseen hän sai sellaisen rinnalleen ja tuekseen.

Tämän jälkeen Astrid Lindgren potkaisi vielä kerran ja tällä kertaa suoraan munille…

Maaliskuun kolmantena päivänä 1976 kaikkien ruotsalaisten rakastama (muutama hyvin kummallinen tyyppi ei rakastanut) lastenkirjailija Astrid Lindgren avasi tulen kohteenaan Olof Palmen sosialidemokraattinen hallitus ja etenkin sen valtiovarainministeri Gunnar Sträng. Lindgren kirjoitti Expressen-sanomalehteen kummallisen sadun nimeltä Pomperipossa Monismaniassa. Se oli kertomus Pomperipossasta (sadun noita-akka, jolla Lindgren itseironisesti viittasi itseensä), joka ammatikseen kirjoitti satuja lapsille maassa nimeltä Monismania (tällä Lindgren viittasi Kenne Fantin vuonna 1974 ohjaamaan elokuvaan Monismania 1995, joka kuvaa yhden puolueen valtaan päätynyttä tulevaisuuden Ruotsia). Pomperipossa oli joutunut kummalliseen tilanteeseen, jossa hän pienyrittäjänä joutui maksamaan 102 prosentin veroa jokaisesta uudesta tuloerästään. Astrid Lindgren kuvasi tässä tilannetta, johon hän itse oli joutunut eli hän käytännössä maksoi siitä, että hänen kirjansa tuottivat hänelle hyvin tuloja. Satiirinen kirjoitus oli suora hyökkäys sosialidemokraattisen hallituksen harjoittamaa verotuspolitiikkaa kohtaan lisämausteena se, että kirjoittaja itse oli sosialidemokraatti. Ja Lindgreniä, toisin kuin elitistisenä ja hamesankarina (vähän syystäkin) pidettyä Bergmania, kuunneltiin. Tarkasti.

Ruotsin valtiovarainministerinä oli jo kahdenkymmenen vuoden ajan toiminut Gunnar Sträng. Kirjoituksen jälkeisessä hallituksen kokouksessa seitsemänkymppinen Sträng otti aiheesta yhteen itseään parikymmentä vuotta nuoremman pääministeri Palmen kanssa. Palme tuskastui vanhaan ukkoon, joka yritti vääntää ympyrää neliöksi muiden hallituksen vanhojen ukkojen säestäessä. Palme ei kyennyt käsittämään, miten oli edes mahdollista, että jotakuta verotettiin enemmän kuin hänen tulokertymänsä oli. ”Etkö sinä käsitä, että tämä ei käy?” Palme kysyi turhautuneena Strängiltä. Strängin vastaus on muuttunut legendaariseksi: ”Jos ansaitsee niin paljon kuin Astrid, on maksettava paljon veroja”. Tässä vaiheessa hallituksen muut ukot alkoivat nyökytellä päitään ja lopputuloksena suljetulle osastolle järkevämpään seuraan halajava Palme äänestettiin nurin. Palme yritti selittää hallitukselle, että kyseessä oli verotuksellinen virhe joka tulisi korjata, mutta humppayhtye Sträng & Jäärät päätti, että hallitus taistelee. Ukot olivat liian yksimielisiä ja Palme taipui. Se oli iso virhe.

Valtiopäivillä moderaattien puheenjohtaja Gösta Bohman (yksi ilkeä vanha ukko lisää tähän tarinaan) luki Lindgrenin artikkelin puhujakorokkeelta ja tämä provosoi Strängiltä toisen vielä legendaarisemman lausunnon: ”Artikkeli on sekoitus kirjallista kyvykkyyttä ja täydellistä tietämättömyyttä veropolitiikasta, mutta veropolitiikan ymmärtämistähän emme Astrid Lindgreniltä voikaan vaatia”. Setämäinen ylimielisyys antoi debattiin hyvin valmistautuneelle Lindgrenille tilaisuuden potkaista ja hänhän potkaisi: ”Minä vaadin valtiovarainministeriltä veropolitiikan ymmärtämistä” ja ”Gunnar Sträng on näemmä oppinut kertomaan satuja, mutta laskutaitoa hänelle ei ole suotu. Meidän olisi parempi vaihtaa töitä keskenämme”. Tämän jälkeen Astrid Lindgren potkaisi vielä kerran ja tällä kertaa suoraan munille: ”Verojaanhan voi laskea vaikkapa ostamalla talon velaksi”. Niin voi. Ja näin oli toiminut nimenomaan Gunnar Sträng, ja hänen veroprosenttinsa oli lähes yhdeksänkymmentä prosenttia alhaisempi kuin Astrid Lindgrenin.

Tällä välin tapaus Bergman oli edennyt pisteeseen missä syytteen nostanut syyttäjä oli siirretty pois tehtävistään ja pian tämä joutuisi itse käräjille syytettynä virkavirheestä. Uusi syyttäjä ilmoitti maaliskuun lopulla, että syytteestä luovutaan ja myöhemmin Bergman todettiin kokonaan syyttömäksi. Mutta tämä oli jo myöhäistä Bergmanille kuin myös Palmen hallituksen maineelle. Bergman oli sairastunut vakavaan masennukseen ja joutunut sairaalahoitoon. Lisäksi veroviranomaiset tiedottivat ylimielisyyttä huokuen, että tapaus Bergman ei ollut suinkaan vielä ohi, uutta tutkimusta pukkasi. Tiedotuksen aiheuttama kyrpiintyminen nosti Bergmanin ylös masennuksestaan.

Bergman kirjoitti huhtikuussa 1976 vuorostaan Expresseniin: ”Olen nyt lähes kolme kuukautta elänyt lamaannuksen ja epätoivon vallassa. Kun havaitsin, että häirintääni aiottiin jatkaa, raivostuin äkisti ja sitten tervehdyin. Siispä matkustan toiseen maahan valmistelemaan ja ohjaamaan elokuvaa vieraalla kielellä”.

Bergman lensi vaimonsa Ingrid von Rosenin kanssa Pariisiin, missä heitä oli vastassa valtava määrä eri tiedotusvälineiden edustajia. Ruotsi oli onnistunut ajamaan maanpakoon yhden kaikkien aikojen suurimmista taiteilijoistaan.

Sekä Lindgren kuin myös Bergman olivat arvomaailmaltaan sosialidemokraatteja ja sellaisena Lindgren säilyikin. Mutta Bergmanille joulupäivän 1975 tapaaminen (hän oli vainoharhaisen varma, että Palme jo tuolloin tiesi mitä tuleman piti ja pilkallisesti leikitteli hänen kanssaan) ja sen jälkeiset tapahtumat olivat osoitus siitä, että ”Palme ja sosialidemokratia edustavat ihmisten halveksuntaa, kyynisyyttä ja materialismia”. Bergman käväisi Hollywoodissa tekemässä yhden elokuvan ja siirtyi ohjaajaksi Münchenin Residenztheateriin. Poissaolonsa aikana Bergman ohjasi elokuvat Syyssonaatti (kuvattiin Norjassa) ja Marionettien elämästä (saksalainen tuotanto).

Olof Palmella ei ollut ollut hajuakaan Bergmania vastaan valmistelluista syytteistä. Kulttuuriystävällisenä ihmisenä hän oli arvostanut kovasti jouluista tapaamistaan ohjaajamestarin kanssa ja ajatus lähemmästä ystävyydestä ei ollut lainkaan vastenmielinen hänelle; Bergmanit ja Palmet olivat myös kesänaapureita Fårön saarella Gotlannin pohjoispuolella. Bergmanin pidätyksen aikana Palme oli neuvoton, sillä pääministerinä hän ei voinut puuttua oikeuslaitoksen toimintaan. Huhtikuinen tieto Bergmanin lähtöpäätöksestä ja sitä edeltänyt Astrid Lindgrenin taiten suoritettu valtiovarainministerin kölin alta veto, sai aikaan tuskastuneen Palmen tunnetuimman raivokohtauksen. Palme kutsui Bergmanin lähtöpäivää ”häpeän ja murheen päiväksi”. Lisäksi Palme ounasteli poliittisia seurauksia syksyn 1976 valtiopäivävaaleissa. Tämä pelko osoittautui aiheelliseksi; sosialidemokraattien neljäkymmentä vuotta kestänyt hallituskausi katkesi porvarillisten puolueiden vaalivoittoon. Syitä oli toki muitakin kuin kulttuuriväen verotusskandaali. Ruotsin ammattiyhdistysliike oli radikaalistunut ja sen sosialidemokraattisen johdon ajamat palkansaajarahastot eivät saaneet medelsvenssonia innostumaan. Lisäksi Palme epäonnistui pahasti vuoden 1976 vaaliväittelyssä Thorbjörn Fälldinin kanssa. Retorisesti loistava Palme erehtyi aliarvioimaan hidastempoisempaa Fälldiniä ja kaikkea muuta kuin tyhmä Fälldin pystyi korostamaan omaa maltillisuuttaan helposti innostuvan ja kiihkeän Palmen kustannuksella. Lisäksi Fälldin oli umpirehellinen mies ja ansaitusti mukavan ja reilun miehen maineessa (tässä tarinassa onkin ollut tarpeeksi ilkeitä vanhoja ukkoja). Ruotsin sosialidemokraatit ottivat vuoden 1976 vaaleissa kunnolla pataan ja siirtyivät oppositioon haavojaan nuolemaan. Oppositiossa Palme alkoi kasvaa korkoa. Hän kunnostautui erilaisissa kansainvälisissä tehtävissä ja alkoi pikkuhiljaa kasvaa puoluepoliitikon roolista valtiomiestasolle.

Vuosien saatossa idealistinen toukka alkoi kotiloitua ja lopulta kotilosta lensi ulos heikkouksineenkin idealistinen ja humaani valtiomies.

Kaikki kolme tämän kirjoituksen päähenkilöä olivat omalla tavallaan poissa kuvioista 1970-luvun loppupuolen. Astrid Lindgren oli julkaissut vuonna 1973 mestariteoksensa Veljeni Leijonamieli ja jatkoa 1950-luvun lopun Marikki-kirjalle. Ingmar Bergman teki töitä entiseen tahtiin, mutta Ruotsin ulkopuolella. Olof Palme toimi oppositiojohtajana, mutta sai myös kansainvälisiä luottamustehtäviä. Hän otti kärkkäästi kantaa maailman tapahtumiin. Pääministerinä hänen Vietnamin sodan aikainen aktiivisuutensa oli saanut Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin jäädyttämään diplomaattisuhteet suurlähettilästasolla. Neuvostoliiton ilkeät vanhat ukot puolestaan suuttuivat Palmen arvosteltua tankkien vyöryä Prahaan. Francon diktatuurin teloitettua Espanjassa vasemmistoaktivisteja, Palme kutsui falangistihallitusta saatanan murhaajiksi (satans mördare). Kekkonen olisi Suomessa kutsunut heitä ehkä saatanan tunareiksi, mutta Suomi tulkitsikin olevansa lääkärin roolissa, ei tuomarin…

Kaikki kolme tekivät komean paluun 1980-luvun alkupuolella. Astrid Lindgren julkaisi vuonna 1981 sadun tytöstä, jonka syntyessä salama halkaisee linnan kahtia. Romaani Ronja Ryövärintytär kertoo kahdesta verivihollisesta, joiden lapset, Ronja ja Birk ystävystyvät. Kirja on vuosien saatossa käännetty lähes neljällekymmenelle kielelle ja siitä on tehty palkittu elokuvaversio.

Olof Palme palasi pääministeriksi vuonna 1982 ja pystyi uudistamaan mandaattinsa vuonna 1985. Hän oli nyt hallituksensa nestori ja piti huolen siitä, että hänen ylitseen ei enää kävelty samalla tavalla kuin Gunnar Sträng teki vuonna 1976. Palme kävi pääministerivuosinaan mielenkiintoista kirjeenvaihtoa edeltäjänsä ja mentorinsa Tage Erlanderin kanssa sosialidemokratian tulevaisuudesta. Palmen mielestä aatesuuntaa piti uudistaa vastaamaan tulevaisuuden yhä vauraammaksi käyvän yhteiskunnan tarpeita silmällä pitäen, mutta unohtamatta yhteiskunnan vähäosaisiakaan. Jää spekulaation varaan, miten Palme olisi suhtautunut ns. kolmannen tien maltilliseen vasemmistoon, joka Ruotsissakin Göran Perssonin johdolla aloitti tuhon tielle johtavan flirttinsä uusliberalismin kanssa. Vaikea uskoa, että kansankodin vakiintumiseen vahvasti vaikuttanut ja tasa-arvon puolesta työtä tehnyt Palme olisi tukenut hyvinvointivaltiota uhkaavaa politiikkaa

Ingmar Bergman palasi Ruotsin kulttuurielämään komeasti vuonna 1982 valmistuneella televisiosarjalla Fanny ja Alexander, josta leikattu elokuvaversio sai parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Fannyn ja Alexanderin myötä Bergman vihdoinkin valloitti myös ruotsalaisten sydämet ja samalla hänen varhaisempi tuotantonsa koki renessanssin. Samalla ruotsalaiseen elämään ilmestyi käsite ”Fannyn ja Alexanderin joulu”, jolla tarkoitetaan lämmintä ja viihtyisää perhejoulua. Tätä Fannyn ja Alexanderin ensimmäistä jaksoa, joulujuhlaa, jossa esitellään sarjan keskushenkilöt, Bergman oli tuskin tarkoittanut miksikään Carl Larssonmaiseksi perhejoulun ylistykseksi, sillä idyllisen pinnan alta pystyy jo vaistoamaan Ekdahlin perhettä kohtaavat vaikeat ajat ja ne suoranaiset kauhun hetket, joita Bergmanin mestariteoksen nimihenkilöt joutuvat kohtaamaan sadistisen isäpuolen käsissä. Bergman ei suinkaan pyrkinyt mielistelemään katsojia joulujaksolla, pikemminkin päinvastoin; myöhemmin hän lyö idyllin raa’asti sirpaleiksi. Olisivatko joulun 1975 kokemukset vaikuttaneet alitajuisesti…?

Astird, Ingmar ja Olof olivat, kukin omalla sarallaan, ruotsalaisen kansankodin 1900-luvun kasvot ulkomaailmaan päin. Näiden kolmen merkkihenkilön elämät sivusivat toisiansa verokalabaliikin eri osapuolina vuoden 1976 alkupuolella. Astrid Lindgren oli tämän törmäyksen selvä voittaja. Hänen hallitukseen kohdistunutta hyökkäystään voi pitää, paitsi pienyrittäjän taisteluna vääristynyttä veropolitiikkaa vastaan, myöskin itsenäisen rohkean naisen hyökkäyksenä patriarkaalista mestaroivaa setävaltaa vastaan.

Ingmar Bergmanin maailmankuva sen sijaan sai särön, kun se maailma jota hän oli arvostanut, ruotsalainen kansankoti, oli syyttänyt häntä rikoksesta jota hän ei ollut tehnyt. Maestro sairastui ja loukkaantui isänmaalleen verisesti. Vuoden 1976 skandaalista olisi voinut tulla hänelle yksi menneisyyden haamu lisää, mutta Fannyn ja Alexanderin menestys joka sinetöi hänen nousunsa kansakunnan kaapin päälle, lääkitsi vuoden 1976 haavat. Jos ei kokonaan niin ainakin riittävästi.

Olof Palme joutui kuudeksi vuodeksi syrjään kansallisesta päätöksenteosta. Oppositioaika kasvatti hänen ominaisuuksiaan johtajana ja hän oppi suhtautumaan kärsivällisemmin niihin ihmisiin joita ei oltu siunattu niin mittavilla älynlahjoilla kuin häntä itseään. Älyn lisäksi kuuttakymppiä lähestyvä pääministeri oli tavoittanut myös viisauden eli ominaisuuden, jota ilman äly saattaa olla enemmän elämää tuhoava kuin sitä luova ominaisuus.

Kunnes koitti helmikuun viimeinen päivä vuonna 1986. Joku ampui kaksi laukausta. Usea kysyy edelleenkin kuka.

Kysymys on ymmärrettävä ja ihmisen inhimilliselle uteliaisuudelle luonteenomainen. On kuitenkin parempikin kysymys. Miksi? Olof Palme oli kiistanalainen henkilö. Hän oli kultalusikka suussa syntynyt herraspoika, joka oli omaksunut aatteekseen sosialidemokratian. Moni piti häntä tästä syystä luokkapetturina. On myös esitetty naurettavia huhuja Palmesta neuvostovakoojana. Vaarallisimmat hänen vastustajistaan olivat kuitenkin niitä, jotka personoivat pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon kohdistuvan vihansa Olof Palmeen. Ja väitän että heidän myrkynkylvönsä tuotti tulosta. Itse pidän nimittäin Olof Palmen murhaa hyökkäyksenä pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvoja vastaan.

Tästä kolmikosta vanhin, 1907 syntynyt Astrid Lindgren eli 94 vuoden ikään, hän kuoli tammikuussa 2002. Lastenkirjallisuutta ei ole vielä katsottu Nobel-palkinnon arvoiseksi genreksi, mutta moni on sitä mieltä (joukossa minä) että Lindgren olisi palkintonsa ansainnut. Lastenkirjallisuuttakin kirjoittaneelle Selma Lagerlöfille on toki Nobel-palkinto suotu, mutta Lagerlöf, toisin kuin Lindgren, kirjoitti pääasiassa aikuislukijalle. Lagerlöfin satu Nils Holgerssonista villihanhien matkassa tulee alkuvuodesta 2019 Kansallisteatteriin Juha Laukkasen esittämänä.

Ingmar Bergman kuoli rakastamallaan Fårön saarella 89 vuoden iässä vuonna 2007 (samana päivänä Roomassa kuoli toinen ohjaajamestari, Michelangelo Antonioni). Hänen viimeinen ohjaustyönsä, Saraband, vuodelta 2003, oli jatkoa tv-sarjalle Kohtauksia eräästä avioliitosta. Sarjan näytelmäversio saa ensi-iltansa Kansallisteatterin Omapohjassa kevätnäytäntökaudella 2019.

Astrid ja Ingmar elivät pitkän mielenkiintoisen elämän. Olof kuoli vain 59-vuotiaana, koska joku halusi leikkiä Jumalaa. Maailma olisi paljon huonompi paikka, jos heitä kolmea ei olisi meillä ollut.

Kirjoitus on velkaa toimittaja Henrik Berggrenille ja hänen kirjoittamalleen Olof Palmen elämäkerralle Edessä ihana tulevaisuus – Olof Palme ja kansankoti. Muun tiedon olen haalinut päähäni vuosien aikana ja tämä sisältää myös mahdolliset virhetiedot. Mielipiteet ovat taaskin minun.

 

Matti Patana on Kansallisteatterin bloggaava vahtimestari. Silmäniskuja-blogikirjoitussarjassaan Patana kirjoittaa omista havainnoistaan teatterista, taiteesta ja yhteiskunnasta — vakavasti leikkimielellä!