Verkkosivustoamme uusitaan! Tästä johtuen ohjelmisto / kalenterinäkymissämme on toimintaongelmia. Tällä hetkellä nopein tapa tehdä lippuostoksia on Lippu.fi-verkkosivustolla. Pahoittelemme häiriöitä.

Paperille painetuista kirjoista on tulossa jätettä. Kuolinpesien arvokirjastot eivät enää automaattisesti kelpaa antikvariaateille. Kirjastot suhtautuvat jokseenkin nirsosti peräti vuosikymmenten aikana kerättyihin, laadukkaisiinkin yksityiskokoelmiin. Akateeminen kirjakauppa näivettyy. Maineikas pienkustantamo polttaa kirjojaan.

Kirjoja painetaan liikaa. Ne syövät liian paljon tilaa ja luonnonvaroja, ja ilmeisesti liian harvat tai ainakin yhä harvemmat ovat niistä kiinnostuneita. Bibliofiilien eli kirjan rakastajien – kirjallisuuden rakastaminenhan on eri juttu – rivit harvenevat.

Monet haluavat eroon turhasta roinasta, esineiden ja tavaroiden sekamelskasta, ja kas kummaa, kirjakin on joutunut tämän kriittisen katseen kohteeksi. Lukuisissa kodeissa massiiviset, tietosanakirjasarjojen ja muiden sivistystä osoittavien teosten täyttämät kirjahyllyt on siirretty pois: ensin olohuoneesta työ- tai makuuhuoneeseen, sitten ullakolle tai kellariin ja lopulta sieltäkin eteenpäin, kenties kaatopaikalle. Kirja on joutunut samaan asemaan lankapuhelimen, paperi-hesarin, patteriradion ja oman henkilöauton kanssa. Niitä kaikkia on aikanaan tarvittu, mutta pian niistä ei tarvita yhtäkään.

Kasvoin aikuiseksi vanhempieni lietsoman lukuharrastuksen tukemana ja aloitin ammatillisen identiteetin rakentamisen kirjallisuuden opintojen kautta. En siis mitenkään voinut kuvitella, että suhteeni kirjaan voisi koskaan vahingoittua. Niin kuitenkin kävi.

Suhteeni kirjaan tuhoutui niiden kuuden vuoden aikana, joina toimin eräässä kirjallisessa asiantuntijatehtävässä (kylläkin draaman tonttia hoitamassa). Monet hyvää tarkoittavat kustantamot lähettivät uutterasti kollegoilleni ja minulle jatkuvasti uusia kirjoja. Raahasin kirjalaatikoita kotiin lähes viikoittain. Muistan monet kerrat vaappuneeni tihkusateessa kotiin taluttaessani polkupyörää, jonka tarakalla painoi viiden, kymmenen, viidentoista kilon kirjapaketti.

Kirjojen raahaaminen postista kotiin alkoi ahdistaa. Ymmärsin nopeasti, että työ- ja perhe-elämässä mukana oleva ihminen ei koko elinaikanaan pystyisi lukemaan näitä. Aloin epäillä koko touhun mielekkyyttä: kirjan, kirjallisen skenen – ja vähältä piti että en itse kirjallisuudenkin. Tunne helpottui vähän sen jälkeen, kun päätin viedä kaikki saamani kirjat Emmauksen kirpputorille; toisinaan saman tien, paketteja avaamatta, mutta säännöllisesti kirjoja lukematta, selailemattakaan.

Mainio, räväkkäpuheinen historiantutkija Teemu Keskisarja totesi taannoin, että tietokirjallisuuden tilanne on Suomessa mainio. Kirjojen tekijöissä on sekä hyviä että huonoja niin kuin muillakin aloilla, ”ja kirjoja ilmestyy enemmän kuin kukaan koskaan ehtii lukea”.

Havaintoni kaunokirjallisuuden äärellä oli täsmälleen sama. Mutta tulkinta oli päinvastainen. En ole ollenkaan varma, että tilanteen perusteleminen määrällä toimii tässä. Latoessani uunituoreita kirjoja paperikasseissa Emmauksen betonilattialle mietin usein, kuinka monta yksittäistä, todellista tarvitsijaa tälläkin teoksella ja vieläpä tällä yksittäisellä kappaleella on, ja voisiko tällaista asiaa saada mitenkään selville. Toivoin tietysti, että kirpputorin kautta nuo kirjat löytäisivät oikeita tarvitsijoita. Tässä en – muuten kyllä – anna mitään painoa kirjallisuuden ns. laadulle eli sille, mitä kirjallisuutta pidän itse arvossa ja mitä en. Tunnistan toki sen, että monia kirjoja, joita en itse tarvitse, voi tarvita joku muu. Mutta kunhan edes joku tarvitsisi niitä jokaista; siis joku muukin kuin tekijä ja/tai kustantaja.

Tavallaan ylellinen poikkeustilanteeni kirjalähetysten kohteena kääntyi päälaelleen, nurinkuriseksi. Kirja näyttäytyi minulle ainoastaan esineenä ja vain huonojen puoliensa kautta: ruma ja painava krääsän muoto, joka kaiken huipuksi kerää pölyä niin että koirakin saa astman.

Mutta ikävintä oli, että kokemuksessani kirjallisuus alkoi kadota kirjan kansien välistä. Minun piti varta vasten miettiä, mikä minulle oli kirjallisuudessa, kirjoituksessa, olennaisinta. Tein ehdotuksen, että kirjojen sijaan kustantamot lähettäisivät teosten käsikirjoituksia, sähköpostin liitetiedostoina. Olin mielestäni harjaantunut lukija, myös käsikirjoitusten lukija, ja uskoin myös kollegojeni olevan. Kaikki muuttuisi helpommaksi, nopeammaksi, halvemmaksi, puhtaammaksi, kevyemmäksi. Mutta kukaan ei oikein tuntunut ottavan ehdotustani vakavasti.

Suomen kieli poikkeaa nähdäkseni monesta kielestä siinä, että taidelajia nimitetään sanalla, joka sisältää esineen nimen, kirjallisuus sisältää kirjan. Monessa muussa kielessä taidelaji ei ole näin likeisessä kytköksessä esineeseen, vaan taidelajin nimi johdetaan toisin, vaikkapa kirjoituksesta. Saattaa toki olla, että suomen kielessäkin alkuperäinen kanta on kirjain; kirjan asema tässä kehityskulussa tuntuu kuitenkin olevan erityisen vahva.

En toki ehdota, että taidelajin nimi vaihdettaisiin kirjaimellisuudeksi tai edes kirjoituksellisuudeksi. Mutta meillä olisi oman kielemme historiassa kaunis ja sikäli paljon parempi nimi taidelajille, että se voisi kattaa monet sen nykyisistä ja tulevista kehityssuunnista: sanataide.

Sanataide voi monien mielestä tuntua vanhahtavalta, mutta nykykulttuurissa sille voidaan antaa uusi merkitys. Silloin parasta sanataiteessa on, että se ei mitenkään viittaa kirjaan ja painettuun sanaan eikä lopulta itse asiassa edes kirjoitettuun vaan kenties puhuttuun sanaan.

Sellainenkin teatteri- ja kirjallisuusmies kuin Juha Hurme taitaa uusimmassa kirjassaan viitata siihen, miten sanataide – tai sanoilla ilmaiseminen, taideinstituutiota ei toki vielä ollut olemassakaan – joutui kurin ja sääntöjen puristuksiin, kun kirjallinen suomen kieli vahvistettiin ja kirjojen painaminen todella alkoi. Suullisen perinteen tärkeyttä – mm. esikoisromaaninsa aineistona – on hiljakkoin korostanut toinenkin kirjailija, romanialaistaustainen Cristina Sandu.

Mutta vaikka puhuisimme taidelajista vanhalla termillä, sen jakelussa, vastaanotossa ja luomisessakin voisimme siirtyä uuteen oraaliseen vaiheeseen. Kirjallisuus ei ehkä olekaan parasta luettuna, vaan kuunneltuna. Äänikirjat, elävät runosessiot, lukupiirit, tapahtumat!

Tilastojen mukaan joissakin maissa painetun kirjan myyntiluvut ovat kasvussa, varsinkin verrattuna sähkökirjaan. Mutta krääsänäkökulmaan vedoten en osaa juhlia tätä myyntilukujen nousua voittona, enkä toisaalta usko sähkökirjaan yhtään enempää kuin lyhyehkönä välivaiheena.

Eli jos on puhuttava kirjasta, puhun äänikirjasta. Sen vastaan ottamiseen ei kytkeydy sinertävän valon värinää, ei välttämättä valoa ollenkaan. Moni klassikko on jäänyt lukematta urakan massiivisuuden ja raskauden takia. Mutta niiden kuunteleminen! Kuunteleminen keventää vastaanottokokemusta hienosti, rivien tuijottelun sijasta kirjallisuudelle voi altistaa itsensä muiden toimien ohessa kuten tiskatessa, silittäessä tai autoa ajaessa.

Joku voi olla sitä mieltä, että suhde kirjallisuuteen kevenee väärällä tavalla eli ohenee, kun vastaanotto muuttuu oheis- tai taustakuunteluksi. Lukuisat äidinkielenopettajat ja monet muut vastuulliset aikuiset ehkä närkästyvät, koska yrittävät vaivojaan säästämättä opettaa kaikki, erityisesti urheilevat pojat, lukemaan kirjoja.

Siksi onkin sanottava, että fyysinen kirja tuskin koskaan kokonaan katoaa, vaikka se marginalisoituisi. Nämä kaksi voimaa, kirjan vaaliminen ja kirjallisuuden vaaliminen aivan muilla keinoin, toimivat yhtä aikaa ja osittain samaan suuntaan. En myöskään usko, että suhde järeään klassikkoon voi olla liian ohut, jos sitä kerran jaksaa kuunnella.

On hämmentävää, että samaan aikaan kun juhlitaan parin sadan vuoden takaista kirjojen kerääjää, varsinaista kirjallista marttyyria Matti Pohtoa, Teemu Keskisarja toteaa toisaalla, että Suomessakin painetaan kosolti kirjoja, joita kenenkään ei ole tarkoituskaan lukea, ainakin englanninkieliset väitöskirjat. Niiden varsinainen tarkoitus saattaa olla muualla kuin kirjan sisällössä: oppineisuuden osoittaminen, liittyminen tutkijayhteisöön, yleinen arvovallan hankkiminen tai muu.

Kirjoja siis kirjoitetaan monin perustein. Ja niitä selvästikin painetaan liikaa. Mutta ehkä niitä myös kirjoitetaan liikaa?

Bibliofiilit saavat kenties kammiovärinää, kun fyysisen kirjan pyhitetty asema totuuden tai muistin sijaintipaikkana asetetaan kyseenalaiseksi, vaikka oikeasti sen paremmin totuus, muisti kuin hyväkään eivät sijaitse kirjoissa – nämä väitteethän ovat vain metaforia, joilla kirjan statusta on vuosisatojen saatossa rakennettu. Oikeasti nuo asiat syntyvät havaintojen ja päätelmien myötä ja sijaitsevat hyvin pieninä palasina pitkin aivoja. Kirjaan liitetty väärinkäsitys johtuu varmaankin siitä, että pitkään kirjoittaminen ja kirjoitusten kokoaminen kirjoiksi on lähes ainoa ja hallitseva tallentamisen muoto. Mutta nykyään tallennustapoja on lukemattomia.

Samaten sivistämisen ja sivistymisen välineitä. Huvittavaa, miten muuttumattomana sivistyksen käsite vieläkin monesti nähdään ja miten jähmettyneisiin symboleihin – kuten tummien selkämysten uhkaavat kirjahyllymetrit – se usein yhä liitetään.

Millainen olisi maailma, heimo tai kylä, jossa ei olisi lainkaan kirjoja, mutta jossa olisi paljon puhetta, paljon elävää läsnäoloa? Uutta puhuntaa ja kieltä kyllä syntyy, kuten tekstarien ja emojien kielet, vaikka se ei kasaantuisi kirjoituksiksi, kirjallisuudeksi ja kirjoiksi. Tai: paljon tietoa ja näkemyksiä, mutta kaikki puheena, äänenä, kuvana ja liikkeenä; ei yhtään kirjoitettua tai varsinkaan painettua sanaa missään.

Filosofi sanoi joskus, että totuus, painoarvo ja etiikka voivat sijaita enemmän puhunnassa kuin kirjoituksessa. On parempi sanoa asia päin naamaa kuin lähettää meili.

Mitä totuuteen ja muistiin tulee, kaunis metafora on ajatella, että ne voivat elää ja rakentua nimenomaan suullisesti niin kuin tuntemamme ensimmäinen oraalinen vaihe – äiti ja lapsi – todistaa.